Matias Törmä, 46, on romuna. Selkä on hajonnut runsas vuosi
sitten liukastumistapaturmassa, ja nyt mies sinnittelee päivästä toiseen
vahvojen kipulääkkeiden voimalla. Entinen ahkera lenkkeilijä on muuttunut
vähitellen jenkkakahvoja kerääväksi hissuttelijaksi.
Paljon pahempi juttu kuitenkin on, ettei Matias enää usko
Jumalaan. Uskonkriisi on edennyt pisteeseen, jossa asiantila on tunnustettava
niin vaimolle kuin työnantajallekin. Sekä rippipapille. Valheessa ja
teeskennellen Matias ei voi enää elää, mutta tunnustus tulee varmasti
hajottamaan hänen elämänsä palasiksi. Avioliitto on pysynyt pitkälti koossa
Jeesus-liiman avulla, ja työpaikkakin on ortodoksisen kirkon helmoissa.
Tuskinpa rippi-isäkään enää haluaa olla tekemisissä seurakunnasta eronneen
miehen kanssa.
Sattuu ja pelottaa.
Ortodoksisen kirkon ja seurakunnan perinteet ovat
rytmittäneet Matiaksen elämää runsaat pari vuosikymmentä, mutta nyt hän elää
viimeistä kertaa paaston aikaa. Tosin varsinainen paastoaminen on jo häipymässä
taka-alalle. Pääsiäisenä hän aikoo olla mukana ehtoollisella viimeistä kertaa. Matka
sinne on kuitenkin kivinen.
Viimeisiä työtehtäviään suorittaessaan Matias törmää Kuopiossa
enkeliin. Niin hän ainakin itse tapahtuman itselleen kuvailee. Aution hotellin
käytävällä istuu alaston nuori tyttö. Matias ei käännä selkäänsä vaan tarjoaa
apua. Kohtaaminen saa absurdeja piirteitä ja myöhemmin dramaattisia seurauksia.
Myös menneisyys tunkee pintaan kevään mittaan. Lapsuuden
kipeät haavat avautuvat, kun iäkäs ja muistinsa jo aikoja sitten kadottanut Tyyne-mummo
sairastuu hoitokodissa. Matias hätääntyy. Olisiko sittenkin pitänyt puhua
enemmän Tyynen kanssa tämän vielä muistaessa asioita?
Syksyllä Twitter-tuttuni suositteli minulle Marko Annalan uutta romaania Paasto. Kirja ei lähtökohtaisesti
lainkaan kuulostanut sellaiselta, jonka olisin kuvitellut valitsevani
luettavaksi. Mutta onneksi olin pannut merkille, että Marko Annalan
esikoisteos, autofiktiivinen romaani Värityskirja,
nostatti ilmestyttyään pari vuotta sitten positiivisia väreitä kirjakuplassani.
Päätin tutustua ensin siihen ja kuuntelin sen äänikirjana.
Ihastuin totaalisesti! Annala kuvaa rehellisesti ja
säästelemättä muusikonuransa paikoin kovin pomppuisia vaiheita, luovuuden
tuskaa ja riemua, mielenterveyden horjuntaa, henkistä heräämistä, parisuhteita ja
rankkoja perhe-elämän kokemuksia. Olin myyty. Jopa niin myyty, että etsin
netistä Mokoman musiikkia
tarkistaakseni, mistä miehestä tässä oikein on kyse.
Hieman tosin arvelutti, miten selvästikin sydänverellä
kirjoitetusta autofiktiosta fiktiiviseen kerrontaan siirtyminen onnistuisi. Huoleni
oli turha, sillä rakastuin Paastoon
lähes yhtä ehdoitta kuin Värityskirjaankin.
On vaikea eritellä, miksi Annalan kirjat ovat puhutelleet
minua niin vahvasti. Niiden huomaan on jollain tavalla lohdullista heittäytyä. Lukiessaan
tietää olevansa turvassa. Aihepiireiltään ja teemoiltaankin kirjat ovat olleet
melko kaukana itsestäni ja elämänpiiristäni, mutta se ei ole haitannut yhtään.
Päinvastoin, Annalan kertomat tarinat ovat paitsi koskettaneet minua, olleet
myös hyvin kiehtovia. Mutta ennen kaikkea minuun vetoaa Annalan kieli. Se on
kaunista olematta koristeellista. Se on kuin raikasta, kirkasta lähdevettä tai
merituulta!
Paasto on hyvin
väljästi taitettu romaani, mutta silti siinä kerrottu tarina on monikerroksinen
ja juuri sopivan aukkoinen minun makuuni. Loppu on poikkeuksellisen
täydellinen: hippusen arvoituksellinen, hyvin seesteinen ja toiveikas, muttei
tippaakaan siirappinen.
Minulle tuli Paaston lukemisesta
hyvä olo.
Marko Annala: Paasto
Like 2018. 284 s.
Ostettu.
Like 2018. 284 s.
Ostettu.
Sijoitan Paaston Helmet-lukuhaasteen
kohtaan 35: kirjassa on yritys tai
yrittäjä.
Kirjan upeat kannet on suunnitellut Tuomo Parikka. Kuva ei anna niistä oikeaa käsitystä, sillä kuvan kellanoranssit kohdat ovat oikeasti kullanväristä kiiltävää paperia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti