Marko Annala: Paasto

Matias Törmä, 46, on romuna. Selkä on hajonnut runsas vuosi sitten liukastumistapaturmassa, ja nyt mies sinnittelee päivästä toiseen vahvojen kipulääkkeiden voimalla. Entinen ahkera lenkkeilijä on muuttunut vähitellen jenkkakahvoja kerääväksi hissuttelijaksi.

Paljon pahempi juttu kuitenkin on, ettei Matias enää usko Jumalaan. Uskonkriisi on edennyt pisteeseen, jossa asiantila on tunnustettava niin vaimolle kuin työnantajallekin. Sekä rippipapille. Valheessa ja teeskennellen Matias ei voi enää elää, mutta tunnustus tulee varmasti hajottamaan hänen elämänsä palasiksi. Avioliitto on pysynyt pitkälti koossa Jeesus-liiman avulla, ja työpaikkakin on ortodoksisen kirkon helmoissa. Tuskinpa rippi-isäkään enää haluaa olla tekemisissä seurakunnasta eronneen miehen kanssa.

Sattuu ja pelottaa.

Ortodoksisen kirkon ja seurakunnan perinteet ovat rytmittäneet Matiaksen elämää runsaat pari vuosikymmentä, mutta nyt hän elää viimeistä kertaa paaston aikaa. Tosin varsinainen paastoaminen on jo häipymässä taka-alalle. Pääsiäisenä hän aikoo olla mukana ehtoollisella viimeistä kertaa. Matka sinne on kuitenkin kivinen.

Viimeisiä työtehtäviään suorittaessaan Matias törmää Kuopiossa enkeliin. Niin hän ainakin itse tapahtuman itselleen kuvailee. Aution hotellin käytävällä istuu alaston nuori tyttö. Matias ei käännä selkäänsä vaan tarjoaa apua. Kohtaaminen saa absurdeja piirteitä ja myöhemmin dramaattisia seurauksia.

Myös menneisyys tunkee pintaan kevään mittaan. Lapsuuden kipeät haavat avautuvat, kun iäkäs ja muistinsa jo aikoja sitten kadottanut Tyyne-mummo sairastuu hoitokodissa. Matias hätääntyy. Olisiko sittenkin pitänyt puhua enemmän Tyynen kanssa tämän vielä muistaessa asioita?

Syksyllä Twitter-tuttuni suositteli minulle Marko Annalan uutta romaania Paasto. Kirja ei lähtökohtaisesti lainkaan kuulostanut sellaiselta, jonka olisin kuvitellut valitsevani luettavaksi. Mutta onneksi olin pannut merkille, että Marko Annalan esikoisteos, autofiktiivinen romaani Värityskirja, nostatti ilmestyttyään pari vuotta sitten positiivisia väreitä kirjakuplassani. Päätin tutustua ensin siihen ja kuuntelin sen äänikirjana.

Ihastuin totaalisesti! Annala kuvaa rehellisesti ja säästelemättä muusikonuransa paikoin kovin pomppuisia vaiheita, luovuuden tuskaa ja riemua, mielenterveyden horjuntaa, henkistä heräämistä, parisuhteita ja rankkoja perhe-elämän kokemuksia. Olin myyty. Jopa niin myyty, että etsin netistä Mokoman musiikkia tarkistaakseni, mistä miehestä tässä oikein on kyse.

Hieman tosin arvelutti, miten selvästikin sydänverellä kirjoitetusta autofiktiosta fiktiiviseen kerrontaan siirtyminen onnistuisi. Huoleni oli turha, sillä rakastuin Paastoon lähes yhtä ehdoitta kuin Värityskirjaankin.

On vaikea eritellä, miksi Annalan kirjat ovat puhutelleet minua niin vahvasti. Niiden huomaan on jollain tavalla lohdullista heittäytyä. Lukiessaan tietää olevansa turvassa. Aihepiireiltään ja teemoiltaankin kirjat ovat olleet melko kaukana itsestäni ja elämänpiiristäni, mutta se ei ole haitannut yhtään. Päinvastoin, Annalan kertomat tarinat ovat paitsi koskettaneet minua, olleet myös hyvin kiehtovia. Mutta ennen kaikkea minuun vetoaa Annalan kieli. Se on kaunista olematta koristeellista. Se on kuin raikasta, kirkasta lähdevettä tai merituulta!

Paasto on hyvin väljästi taitettu romaani, mutta silti siinä kerrottu tarina on monikerroksinen ja juuri sopivan aukkoinen minun makuuni. Loppu on poikkeuksellisen täydellinen: hippusen arvoituksellinen, hyvin seesteinen ja toiveikas, muttei tippaakaan siirappinen.

Minulle tuli Paaston lukemisesta hyvä olo.

Marko Annala: Paasto
Like 2018. 284 s.

Ostettu.

Sijoitan Paaston Helmet-lukuhaasteen kohtaan 35: kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Kirjan upeat kannet on suunnitellut Tuomo Parikka. Kuva ei anna niistä oikeaa käsitystä, sillä kuvan kellanoranssit kohdat ovat oikeasti kullanväristä kiiltävää paperia.