JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka

Armollinen Jumala kyllä tietää, että kaikki muu on harhaa ja valetta, paitsi tämä tarina, jonka toivon saavani pian valmiiksi. Ja jos joudunkin kirjaamaan ylös valheita, ne ovat muiden minulle kertomia valheita, jotka saavat totuuden loistamaan kirkkaana kuin helmi sian sontakasassa.

Näin kirjoittaa Väntti Kalevanpoikien kronikan esisanojen lopussa, ja lukijan on syytä painaa sanat visusti mieleensä. Väntillä on nimittäin sana hallussa ja tarinaniskennän opit opiskeltuina. Niitä hän tarvitseekin kirjatessaan muistiin piispa Henrin elämää ja dramaattista kuolemaa ja erityisesti muistellessaan oman nuoruutensa huimia seikkailuja. Mikä on totta ja mikä valhetta, on toissijaista, kunhan tarina vain on hyvä!

Väinämöisen otto- ja oppipoikana elellyt Ahti Saarelaisen eli Lemminkäisen poika Väntti pääsee legendaarisen kolmikon Ahdin, Väinämöisen ja Seppo Ilmarisen kanssa matkalle Miklagårdiin vuonna 1152. Miksi Väntti otetaan mukaan, selviää aikanaan. Alussa häntä kehotetaan lähinnä hiomaan runonlaulajan taitojaan, jotta hän voisi kotiin palattuaan kertoa urhojen urotöistä asianmukaisesti.

Tarinaniskentää ja muitakin hyödyllisiä taitoja Väntti pääsee perillä tarunhohtoisessa Miklagårdissa kehittämään, sillä hän tutustuu tuota pikaa Johannekseen, joka taas on piispa Henrin uskollinen palvelija. Piispa Henri ottaa mielellään pohjoisesta tulleen Väntin suojelukseensa ja opettaa tälle luku- ja kirjoitustaitoa, latinaa ja ennen kaikkea kristinuskoa. Vastalahjaksi Väntti saa kertoa tietojaan ja tarinoitaan pohjoisista jumalista ja oloista. Tieto tuntuu olevan Miklagårdissa kullan arvoista vaihtotavaraa, mutta sen vaihtaminen monesti hengenvaarallista.

Nopeahoksottiminen Väntti ajautuu pian toiseenkin tehtävään, sillä Seppo Ilmarinen on tutustunut keisari Manuelin pääteknikkoon Stauriakokseen ja tarvitsee Väntin apulaisekseen. Stauriakoksen luona Väntti tutustuu tämän kuvankauniiseen ja partaveitsenterävään tyttäreen Ireneen, jolle Stauriakos on uskonut ammattinsa tärkeimmät salaisuudet.

Juonittelujen ja kirjavien vaiheiden jälkeen sankarit palaavat takaisin pohjoiseen kotikonnuilleen, missä juonittelu on myös jatkunut heidän poissa ollessaan. Suomalaiset suvut ja heimot riitelevät keskenään, vaikka voimat pitäisi yhdistää lännestä uhkaavaa vihollista vastaan. Mutta onko Väinämöisellä kumppaneineen taskussaan salainen ase, verraton verkosto, joka saapuu hädän hetkellä hätiin?

Kuulostaako kutkuttavan tutulta ja samalla uudelta, erilaiselta? Ei ihme, sillä JP Koskinen on sulattanut historialliseen seikkailuromaaniinsa Kalevanpoikien kronikka melkoisen määrän tuttua, lisännyt omiaan, sekoittanut ja kirjoittanut kokonaan uuden tarinan. Perustana on luonnollisesti Kalevala, mutta huolella on tutustuttu myös Paavo Haavikon Kaksikymmentä ja yksi -runoelmaan ja Rauta-aika-tv-elokuvaan. Piispa Henrikin taru on myös saanut kelpo käsittelyn, samoin mitä ilmeisimmin koko joukko historiallisia lähteitä. Kirjoittajan lähteiden ja tekstien laaja tuntemus ja hallinta huokuvat valmiista tuotteesta ja lukija saa nauttia työn kypsästä hedelmästä.

Jäin miettimään, onko lukijalle enemmän etua vai haittaa esimerkiksi Kalevalan ja Rauta-ajan tuntemuksesta Kalevanpoikien kronikan parissa. Itselleni ne ovat kohtalaisen tuttuja, ja lukiessani nautinkin siitä, miten mieleni tuntui jatkuvasti askartelevan tutun ja uuden rajapintojen parissa. ”Ahaa, tämä on tuttua! Ai, nyt tässä käykin noin, vaikka Kalevalassa se menee näin.” Ja niin edelleen. Mutta toisaalta, jos en olisi tuntenut pohjalla kulkevia tarinoita, olisiko se haitannut? Silloin olisin vain heittäytynyt kenties vieläkin helpommin tarinaniskijän luoman seikkailun pyörteisiin. Väntin ja kumppaneiden kanssa ei totisesti käy aika pitkäksi, sillä nuorukainen osaa sotkeutua vaikeuksiin harvinaisen taitavasti.

Paikoin lukemiseni takkusi Koskisen runsaasti viljelemän kalevalaisen poljennon takia. Erityisesti dialogeissa sankarit äityvät paikoin melkoiseen runonlaulantaan, mutta syyttää voinee myös kronikoitsija Vänttiä, joka on tekstin merkinnyt muistiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Koskinen (tai Väntti?) ei aina välty juonenkäänteiltä, jotka eivät varsinaisesti kuljeta tarinaa eteenpäin. Jonkinlainen suitsinta ainakin paikoin olisi tehnyt runoratsulle hyvää.

Seikkailut ovat siis monipolvisia ja juoni lopulta melkoisen pirullinen. Matkan varrella näet tapahtuu muun muassa parikin häikäilemätöntä murhaa, jotka Väntti lopulta ratkaisee. Monet juonenkäänteet rakentuvat huimien innovaatioiden varaan. Selviää muun muassa, miksi Näkki on kuvattu kärsäkkääksi olennoksi ja mikä oli umpiputki, joka koitui Lemminkäisen kohtaloksi Tuonelanjoella. Enpä olisi näitäkään arvannut! Huumoria siis on myös mukana, mikäli lukija sen vain malttaa tarinan pyörteistä poimia. Ainakin minä nautin näistä silmäniskuista!

Lönnrot ja Haavikko on siis (ehkä) hyvä tuntea Kalevanpoikien kronikkaan tarttuessaan (tai sitten niihin voi tutustua kirjan luettuaan, tietysti). Minulle nousivat kirjan parissa mieleen myös Mika Waltarin seikkailullisimmat historialliset romaanit, kuten Mikael Karvajalka, jonka Mikaelillle Väntti tuntuu olevan sielunsukua, samoin Juhana Säteen romaanit Maattomat kuninkaat (Myllylahti, 2014) ja Kaupunkien kuningatar (Myllylahti, 2017). Waltari ei suositteluja kaivanne, mutta jos viihdyit Kalevanpoikien kronikan parissa, 

kannattaa nuo Säteen teokset kaivaa esille myös.

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka
WSOY 2018. 418 s.

Ostettu.

Sijoitan kirjan Helmet 2019 -lukuhaasteeseen kohtaan 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja .