Armollinen Jumala
kyllä tietää, että kaikki muu on harhaa ja valetta, paitsi tämä tarina, jonka
toivon saavani pian valmiiksi. Ja jos joudunkin kirjaamaan ylös valheita, ne
ovat muiden minulle kertomia valheita, jotka saavat totuuden loistamaan
kirkkaana kuin helmi sian sontakasassa.
Näin kirjoittaa Väntti Kalevanpoikien
kronikan esisanojen lopussa, ja lukijan on syytä painaa sanat visusti
mieleensä. Väntillä on nimittäin sana hallussa ja tarinaniskennän opit
opiskeltuina. Niitä hän tarvitseekin kirjatessaan muistiin piispa Henrin elämää
ja dramaattista kuolemaa ja erityisesti muistellessaan oman nuoruutensa huimia
seikkailuja. Mikä on totta ja mikä valhetta, on toissijaista, kunhan tarina
vain on hyvä!
Väinämöisen otto- ja oppipoikana elellyt Ahti Saarelaisen
eli Lemminkäisen poika Väntti pääsee legendaarisen kolmikon Ahdin, Väinämöisen
ja Seppo Ilmarisen kanssa matkalle Miklagårdiin vuonna 1152. Miksi Väntti
otetaan mukaan, selviää aikanaan. Alussa häntä kehotetaan lähinnä hiomaan
runonlaulajan taitojaan, jotta hän voisi kotiin palattuaan kertoa urhojen urotöistä
asianmukaisesti.
Tarinaniskentää ja muitakin hyödyllisiä taitoja Väntti
pääsee perillä tarunhohtoisessa Miklagårdissa kehittämään, sillä hän tutustuu
tuota pikaa Johannekseen, joka taas on piispa Henrin uskollinen palvelija. Piispa
Henri ottaa mielellään pohjoisesta tulleen Väntin suojelukseensa ja opettaa
tälle luku- ja kirjoitustaitoa, latinaa ja ennen kaikkea kristinuskoa.
Vastalahjaksi Väntti saa kertoa tietojaan ja tarinoitaan pohjoisista jumalista
ja oloista. Tieto tuntuu olevan Miklagårdissa kullan arvoista vaihtotavaraa,
mutta sen vaihtaminen monesti hengenvaarallista.
Nopeahoksottiminen Väntti ajautuu pian toiseenkin tehtävään,
sillä Seppo Ilmarinen on tutustunut keisari Manuelin pääteknikkoon Stauriakokseen
ja tarvitsee Väntin apulaisekseen. Stauriakoksen luona Väntti tutustuu tämän kuvankauniiseen
ja partaveitsenterävään tyttäreen Ireneen, jolle Stauriakos on uskonut
ammattinsa tärkeimmät salaisuudet.
Juonittelujen ja kirjavien vaiheiden jälkeen sankarit
palaavat takaisin pohjoiseen kotikonnuilleen, missä juonittelu on myös jatkunut
heidän poissa ollessaan. Suomalaiset suvut ja heimot riitelevät keskenään,
vaikka voimat pitäisi yhdistää lännestä uhkaavaa vihollista vastaan. Mutta onko
Väinämöisellä kumppaneineen taskussaan salainen ase, verraton verkosto, joka
saapuu hädän hetkellä hätiin?
Kuulostaako kutkuttavan tutulta ja samalla uudelta,
erilaiselta? Ei ihme, sillä JP Koskinen
on sulattanut historialliseen seikkailuromaaniinsa Kalevanpoikien kronikka melkoisen määrän tuttua, lisännyt omiaan,
sekoittanut ja kirjoittanut kokonaan uuden tarinan. Perustana on luonnollisesti
Kalevala, mutta huolella on tutustuttu myös Paavo Haavikon Kaksikymmentä
ja yksi -runoelmaan ja Rauta-aika-tv-elokuvaan.
Piispa Henrikin taru on myös saanut kelpo käsittelyn, samoin mitä ilmeisimmin
koko joukko historiallisia lähteitä. Kirjoittajan lähteiden ja tekstien laaja
tuntemus ja hallinta huokuvat valmiista tuotteesta ja lukija saa nauttia työn
kypsästä hedelmästä.
Jäin miettimään, onko lukijalle enemmän etua vai haittaa
esimerkiksi Kalevalan ja Rauta-ajan tuntemuksesta Kalevanpoikien kronikan parissa. Itselleni
ne ovat kohtalaisen tuttuja, ja lukiessani nautinkin siitä, miten mieleni
tuntui jatkuvasti askartelevan tutun ja uuden rajapintojen parissa. ”Ahaa, tämä on tuttua! Ai, nyt tässä käykin
noin, vaikka Kalevalassa se menee näin.” Ja niin edelleen. Mutta toisaalta,
jos en olisi tuntenut pohjalla kulkevia tarinoita, olisiko se haitannut?
Silloin olisin vain heittäytynyt kenties vieläkin helpommin tarinaniskijän
luoman seikkailun pyörteisiin. Väntin ja kumppaneiden kanssa ei totisesti käy
aika pitkäksi, sillä nuorukainen osaa sotkeutua vaikeuksiin harvinaisen
taitavasti.
Paikoin lukemiseni takkusi Koskisen runsaasti viljelemän kalevalaisen
poljennon takia. Erityisesti dialogeissa sankarit äityvät paikoin melkoiseen
runonlaulantaan, mutta syyttää voinee myös kronikoitsija Vänttiä, joka on
tekstin merkinnyt muistiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Koskinen (tai Väntti?)
ei aina välty juonenkäänteiltä, jotka eivät varsinaisesti kuljeta tarinaa eteenpäin.
Jonkinlainen suitsinta ainakin paikoin olisi tehnyt runoratsulle hyvää.
Seikkailut ovat siis monipolvisia ja juoni lopulta melkoisen
pirullinen. Matkan varrella näet tapahtuu muun muassa parikin häikäilemätöntä
murhaa, jotka Väntti lopulta ratkaisee. Monet juonenkäänteet rakentuvat huimien
innovaatioiden varaan. Selviää muun muassa, miksi Näkki on kuvattu kärsäkkääksi
olennoksi ja mikä oli umpiputki, joka koitui Lemminkäisen kohtaloksi Tuonelanjoella.
Enpä olisi näitäkään arvannut! Huumoria siis on myös mukana, mikäli lukija sen
vain malttaa tarinan pyörteistä poimia. Ainakin minä nautin näistä silmäniskuista!
Lönnrot ja Haavikko on siis (ehkä) hyvä tuntea Kalevanpoikien kronikkaan tarttuessaan
(tai sitten niihin voi tutustua kirjan luettuaan, tietysti). Minulle nousivat
kirjan parissa mieleen myös Mika
Waltarin seikkailullisimmat historialliset romaanit, kuten Mikael Karvajalka, jonka Mikaelillle Väntti tuntuu olevan sielunsukua, samoin Juhana Säteen romaanit Maattomat kuninkaat (Myllylahti, 2014) ja Kaupunkien kuningatar (Myllylahti,
2017). Waltari ei suositteluja kaivanne, mutta jos viihdyit Kalevanpoikien kronikan parissa,
kannattaa nuo Säteen teokset kaivaa esille myös.
JP Koskinen: Kalevanpoikien
kronikka
WSOY 2018. 418 s.
Ostettu.
WSOY 2018. 418 s.
Ostettu.
Sijoitan kirjan Helmet 2019 -lukuhaasteeseen kohtaan 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti