Arttu Tuominen: Verivelka

Ei kenelläkään ole niin hyviä ystäviä kuin lapsena.

Stpehen Kingin pienoisromaanissa Ruumis (kokoelmassa Kauhun vuodenajat, Book Studio, 1992) kaksitoistavuotiaat pojat Gordie ja Chris ovat parhaat ystävät siitä huolimatta, että heidän taustansa ja tulevaisuutensa näyttävät kovin erilaisilta. Ystävykset kokevat parin muun pojan kanssa runsaan vuorokauden kuluessa rankkojakin asioita, ja tarinan pohjalta kuvatun elokuvan suomenkielinen nimi Viimeinen kesä kertoo sen teemasta paljon. Lyhyessä ajassa pojat joutuvat jättämään lapsuuden taakseen, eikä heidän elämänsä ole enää ennallaan.

Arttu Tuomisen teoksessa Verivelka sivutaan samaa teemaa, vaikka tarina on monin verroin rankempi kuin Kingin Ruumiissa. Porilaiset pojat Jari ja Antti ovat kuudennen luokan keväällä vuonna 1991 parhaat ystävät erilaisista lähtökohdistaan ja ominaisuuksistaan huolimatta. Jari on keskiluokkaisen mukavan perheen poika, jolla on kehitysvammainen pikkusisko Tiina. Lukutoukka Jari on ruumiinrakenteeltaan hintelä verrattuna rotevaan Anttiin.

Vaikka pojat asuvat maantieteellisesti lähellä toisiaan, ovat heidän maailmansa muuten hyvin erilaiset. Antin isä on kätevä käsistään ja osaa korjata mitä vain. Selvänä hän on mukava ja reilu, mutta jo muutaman kaljapullollisen jälkeen hänestä paljastuu epäluuloinen riidanhaastaja, joka ei kaihda käyttää nyrkkiään sen paremmin vaimoa kuin poikaakaan kurittaessaan.

Jari ja Antti elävät viimeistä kevättään muutenkin kuin ala-asteen suhteen. Kesäloman alkuviikkojen karut tapahtumat muuttavat heidän elämänsä suunnan lopullisesti. Toukokuun lopussa pojat vielä elävät ainakin osittain viattomuuden ajassa ja päättävät tehdä aikamatkan. He kirjoittavat toisilleen kirjeet avattaviksi, kun he ovat nelikymppisiä eli 27 vuoden päästä. Kirjeet he kätkevät kapseliin, jonka he yhdessä hautaavat läheisen mäen päälle kivenlohkareen juurelle. Paikka merkitään X-merkillä, koska niin aarteen paikka karttaan merkitään ja koska X tarkoittaa ikuista ystävyyttä.

Marraskuussa 2018 Poria riepottelee vuoden pahin myrsky. Kaatosateisena iltana Ahlaisissa tehdään hyvin tyypillinen suomalainen verityö. Viikon verran jatkuneissa ryyppyjuhlissa, joissa väki on vaihtunut ja viina virrannut, keski-ikäinen mies puukotetaan hengiltä. Silminnäkijöitä on runsaasti, vaikka myöhemmin poliisit joutuvat toteamaan, että heidän tarinansa eivät ole kovin luotettavia. Pääepäilty on paennut metsään veitsi mukanaan.

Ilmiselvältä vaikuttavan henkirikoksen saa tutkittavakseen Porin poliisin rikoskomisarion sijaisuutta tekevä Jari Paloviita tiimeineen. Kun uhrin ja tekijän henkilöydet on selvitetty, Paloviita kauhistuu. Hän tuntee molemmat. Kummallakin miehellä, niin uhrilla Rami Niemisellä kuin tekijällä Antti Mielosellakin, on pitkä ja karu rikosrekisteri. Niemisen kuolemaa tuskin suree kukaan, eikä Mielosen syyllisyyskään vaikuta mitenkään yllättävältä.

Mutta Paloviita tietää olevansa Mieloselle palveluksen velkaa. Miten hän voisi auttaa tätä välttämään murhatuomion? Pelissä on todella kovat panokset, sillä Paloviidan idyllinen keskiluokkainen elämä on luhistumaisillaan. Komisarion pesti on saatava muutettua vakinaiseksi, muuten kaikki on menetetty.

Näitä kahta aikatasoa Tuominen kuljettaa Verivelassa rinnakkain. Vuoden 1991 kevään ja alkukesän tapahtumilla on tietysti suora yhteys siihen, mitä marraskuussa 2018 tapahtuu. Jännite on voimakas, ja vaikka lukija erilaisten ennakoivien vihjeiden avulla ja muutenkin pystyy päättelemään paljon, on tarina silti piinaava ja käänteet yllättäviäkin. Mitä pojille lapsuudessa oikein tapahtui ja miksi? Mikä sitoo Jari Paloviidan, Antti Mielosen ja Rami Niemisen kohtalot niin tiukasti yhteen?

Paloviidalla on pienessä tiimissään kaksi keskenään kovin erilaista tutkijaa. Henrik Oksman on ollut kolme vuotta Paloviidan oma työpari, mutta nyt Häräksi kutsutun Oksmanin parina työskentelee Linda Toivonen. Oksman on loistava poliisi, mutta hänen sosiaaliset taitonsa jättävät paljon toivomisen varaa. Saatuaan vainun tai pettämättömältä vaistoltaan vinkin Oksman ei jätä kiveäkään kääntämättä vaan härkämäisen päättäväisesti kaivaa totuuden esiin. Tämä tieto pelottaa Paloviitaa. Oksman on hänen pahin vastustajansa, jos hän aikoo auttaa Mielosta paljastumatta itse.

Linda on kokenut ja arvostettu tutkija, jolla on jonkinlaisena rasitteenaan nuoruuden lyhyt mallin ura. Esimurrosikäisen Linnea-tytön kanssa kahdestaan asuvalla Lindalla on ongelma, jonka hän toistaiseksi pystynyt työpaikalla peittämään pastilleilla ja flunssaoireisiin vetoamalla.

Verivelka aloittaa uuden DELTA-sarjan, jossa seurataan Porin poliisin rikostutkijoita ja heidän työskentelyään. Paloviitaan, Oksmaniin ja Toivoseen tutustutaan tässä aloitusosassa. Paloviidan tarina avautuu eniten, onhan tutkittavana oleva rikos suoraan kytköksissä hänen lapsuuteensa. Muiden osalta Tuominen vasta vähän raottaa ovea ja jättää lukuisia kutkuttavia kysymyksiä ja vihjeitä ilmaan. Jatkon kannalta asetelma on suorastaan kihelmöivä.

Arttu Tuomisen aiempi neliosainen Muistilabyrintti-sarja muodostui lopulta huikeaksi lukukokemukseksi, ja päätösosa Leipuri lukeutuu omiin dekkarisuosikkeihini. Kun alkoi tihkua tietoa, että Tuominen on aloittamassa uutta ja erilaista Poriin sijoittuvaa poliisiromaanisarjaa, odotukseni olivat korkealla. Verivelka ei pettänyt kovia odotuksiani, päinvastoin. Kirjan avattuani huomasin nopeasti olevani tarinan vastustamattomassa imussa, ja ahmin nelisatasivuisen romaanin parissa päivässä.

Eniten pidin vuoden 1991 tapahtumia kuvaavista osuuksista. Tuominen kuvaa taitavasti ja aidosti lapsuuden ja aikuisuuden murrosvaihetta. Edessä olevat katastrofit, jotka lukija aavistaa tuleviksi, luovat oman jännitteisen tunnelmansa. Lukiessaan tietää, että vielä joutuu lukemaan ja kokemaan todella kauheita asioita poikien kanssa, mutta silti ei voi lopettaa lukemista. On pakko jatkaa katkeraan loppuun asti. Tuominen ei päästä lukijaa todellakaan helpolla. Monet kohtaukset ovat suorastaan piinaavia yksityiskohtaisuudessaan.

Vuoden 2018 poliisitutkinta ja Jari Paloviidan ankara paini omatuntonsa kanssa on myös mielenkiintoinen ja loppumetreillä sen käänteitä lukee sydän kurkussa. Miten ihmeessä tästä oikein selvitään kuivin jaloin? Vai selvitäänkö? Juonenpunonta on oivallista, samoin henkilökuvaus. Koko poliisikolmikko on herkullisen monitahoinen.

Pidän kovasti intertekstuaalisuudesta eli tekstien välisistä kytköksistä. Erityisesti pidän siitä tietysti silloin, kun itse huomaan kytkennät. Verivelka flirttailee kutkuttavasti Kingin Ruumiin kanssa. Olen Viimeisen kesän nähnyt lukuisia kertoja, ja se on mielestäni ihana elokuva. Jokainen löytämäni viittaus oli iloinen yllätys. Juuri näin intertekstuaalisuus toimii parhaimmillaan eli tarjotessaan oivaltamisen iloa. Ihan mahtavaa!

Olen aikaisemminkin todennut, että mielestäni parhaita dekkareita ovat sellaiset, jotka eivät ole selkeästi ’vain’ dekkareita vaan jotka sekoittavat eri genrejä. Verivelka on kaikkea muuta kuin perinteinen poliisiromaani, vaikka sen keskiössä onkin rikostutkintayksikkö. Mieluusti suosittelen tätä teosta myös lukijoille, joita eivät dekkarit ja jännityskirjat tavallisesti kiehdo.

Arttu Tuominen: Verivelka
WSOY 2019. 408 s.

Ennakkokappale.

Verivelka ilmestyy 14.5.2019.

Verivelka nappasi Vuoden johtolanka 2020 -palkinnon. Jatko-osa Hyvitys ilmestyy keväällä 2020.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.


Arttu Tuomisen Muistilabyrintti-sarja:

Muistilabyrintti
Murtumispiste
Silmitön
Leipuri 

Niina Repo: Vyöry

En tiedä, ketä tästä kaikesta syyttäisin. Itseäni? Kohtaloa. Taloa. Unelmia.

Sylvian hohtavat unelmat ovat kaikki toteutuneet. Nelihenkinen perhe on löytänyt idyllisen omakotitalon, josta puuttuu vain takka. Sylvialla on mielenkiintoinen työ arkistonhoitajana, ja hän omistautuu sille intohimoisesti keksimällä valokuvista poistetuille ihmisille elämän ja kirjoittamalla heille kirjeitä, työajalla vieläpä. Aviomies Rurikilla on pieni kalanvälitysliike. Esikoistyttö Rebecca on vaihto-oppilaana Etelä-Amerikassa ja kuopus Minni elää tavallista alakoululaisen arkea.

Kaikki vaikuttaa siis olevan hienosti, kun vielä takkakin saadaan kirjavien (ja kieltämättä kafkamaisten) käänteiden jälkeen tekeille. Mutta sitten eräänä aamuna jalkakäytävällä Sylvian perheen talon edessä on veritahrainen takkatiili. Mitä on tapahtunut? Ainakin Sylvia on vakuuttunut, että on tapahtunut rikos. Mitä ilmeisimmin naapurissa asuva vaarallinen mielenterveyspotilas on käynyt jonkun kimppuun. Mutta kenen? Ja missä ruumis on? Rurik ei tunnu kiinnostuvan kauheasta tapauksesta eikä hätäkeskuksestakaan suostuta lähettämään ketään paikalle tutkimaan asiaa.

Asiat alkoivat liukua limittäin ja lomittain, pienet ja suuret asiat epäsuhdassa, suhteettomina.

Verinen takkatiili jalkakäytävällä on jonkinlainen kulminaatiopiste. Sen jälkeen asiat Sylvian elämässä alkavat vähitellen vyöryä yhä hallitsemattomammin, mutta kerrostumat ovat alkaneet rakentua jo paljon aikaisemmin. Pohjimmaiset kerrokset ovat peräisin Sylvian lapsuudesta, mutta siitä hän ei juurikaan halua puhua. Suurin piirtein vuotta ennen veristä takkatiiltä kerrostumia alkoi kuitenkin kertyä vauhdilla.

Sylvian työpaikalla vaihtuu esimies, joka tuntuu kannustavan Sylviaa tämän kirjeprojekteissa. Sylvia löytää mielisairauden vuoksi perhevalokuvista poistetun Emman ja alkaa kertoa tämän elämää kirjeissä. Samaan aikaan kotona aloitetaan takkaprojekti. Valitettavasti sitä varjostavat monenlaiset vaikeudet niin viranomaisten kuin kauppiaidenkin tahoilta. Sylvian suuri unelma Rebecca-tyttären vaihto-oppilasvuodestakin alkaa toteutua. Perheeseen on vastavuoroisesti tulossa chileläinen Clara, jonka kanssa ei sitten kaikki sujukaan kuten piti.

Monenlaisia paineita siis alkaa kasautua pakkomielteiseen perfektionismiin taipuvan Sylvian harteille. Aggressiivisesti metelöivä naapuri pelottaa yhä enemmän, eikä apua tunnu saavan sen paremmin isännöitsijältä kuin sosiaalitoimistostakaan. Lopulta Sylvia löytää Vaihdetaan hulluja -nimisen nettikeskusteluryhmän, josta saa ainakin vertaistukea.

Niina Revon seitsemäs romaani Vyöry on nimensä veroinen. Lukija saa heti alkuun koko joukon varoituksia siitä, mitä tuleman pitää, mutta silti tarina pääsee yllättämään moneen otteeseen. Maailma huojuu minäkertoja-Sylvian ympärillä, mutta lukija ei voi olla varma, mikä Sylvian kertomasta on vääristynyttä, mikä ei. Vaihtoehtoisia selityksiä on yleensä tarjolla useita, ja paikoin ainakin omat päätelmäni lensivät kaaressa roskikseen ja oli aloitettava palasten kokoaminen uudelleen alusta.

Tarinan tunnelma on painostavan uhkaava. Uhka tihenee kuin varkain, ja lopulta voi vain pelätä pahinta ja toivoa parasta. Saako Sylvia apua ajoissa vai pääseekö idyllisessä omakotitalossa helvetti irti? Kuka on ollut tiiliskivimurhaaja, entä hänen uhrinsa?

Vyöry on herkullisen täyteläinen romaani mielenterveysongelmista. Repo on suhteellisen suppeaan eli runsaat kaksisataa sivua käsittävään romaaniinsa saanut upotettua koko joukon aiheeseen liittyviä näkökulmia ja huomioita. Emman traaginen tarina kurkottaa historiaan, ja somen keskusteluryhmässä jaetaan kokemuksia huumorin keinoin. Monenlaista mahtuu näiden väliin.

Kuten Omppu blogissaan toteaa, Repo sortuu lopussa muutamaan selittelyyn tai turhaan auki kirjoittamiseen. Lukijaan kannattaa luottaa. Ainakin minä pidän enemmän ajatteluttavista lopuista kuin tyhjentävistä.

Miten erottaa muistoista oikeat?

Niina Repo: Vyöry
Siltala 2018. 220 s.
Äänikirjan lukija Laura Malmivaara, kesto 5 h 43 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Storytel.

Sijoitan Vyöryn Helmet-lukuhaasteen kohtaan 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.  

Emma Puikkonen: Lupaus

Mitä jos lupaamista ei otettaisi vakavasti? Nämä tuulessa ja tunneilmiöissä huojuvat, rikkahippusen kokoiset ihmiset puhuisivat toisilleen määräämättömästi säästä ja kuolleista kuningattarista ja eläinten sairauksista, mutta kehenkään ei voisi luottaa. Kukaan ei lupaisi toiselle mitään, ei avioliittoa, ei yllätysjuhlaa, ei syntymäpäivän muistamista. He nyökyttelisivät vain, mutta tietäisivät, että jokainen nyökkäys tarkoittaa kyllä ja ei, kyllä ja ei, että mitään ehdottoman varmaa ei ole olemassa.

Paluu vapaasti kirjallisuuden virrassa ajelehtivaksi lukijaksi on tuonut mukanaan paluun kirjaston aktiiviseksi asiakkaaksi. Olen tänä vuonna lukenut jo kahdeksan kirjastosta lainaamaani kirjaa! Se on monin verroin enemmän kuin monena kuluneena vuonna.

Syitä tämän rakkaussuhteen elvyttämiseen on monia. Kuten sanottu, voin nyt pitkästä aikaa aivan itse vapaasti päättää, mihin kirjaan seuraavaksi tartun. Kuunneltuani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan yhteen menoon sukelsin riemuiten selvittelemään sarjassa mukana olevien historiallisten henkilöiden taustoja. Kirjastoista on helposti saatavana monenlaista tietokirjallisuutta, ja olen sitä mahdollisuutta hyödyntänyt muun muassa Albert Eldelfeltin elämään ja teoksiin perehtyessäni.

Varausmaksut ovat poistuneet ja oma lähikirjastommekin muuttui hiljattain vihdoin omatoimikirjastoksi. Varaaminen omalta kotikoneelta tai jopa puhelimella on helppoa ja maksutonta, ilmoitukset saapuneista kirjoista saan tekstiviestillä puhelimeeni ja voin ohikulkumatkalla poiketa hakemassa kirjat silloin, kun se itselleni parhaiten sopii. Vallan mainiota!

Jonkinlaisena bonuksena on sitten vielä tämä, että pitkästä aikaa voin aivan vapaasti tarttua kirjaan, jota olen nähnyt suositeltavan somessa ja joka kuin tilauksesta nököttää pääkirjastomme jokerihyllyssä, ja lukea sen yhdessä viikonlopussa tuntematta yhtään huonoa omatuntoa pinoissa odottelevista pakollisista luettavista kirjoista.

Juuri näin kävi käväistessäni pikimmältään pääkirjastossamme lauantaina. Olen jo oppinut katsastamaan kirjaston uutuushyllyn, josta saattaa tehdä kullanarvoisia löytöjä (mutta joihin en ole voinut pitkiin aikoihin rauhallisin mielin tarttua). Vieressä on jokerihylly, ja sillä nökötti tällä kertaa Emma Puikkosen romaani Lupaus. Olin juuri aamulla törmännyt ystäväni kiihkeään vuodatukseen, jossa hän kertoi kirjan tehneen valtavan vaikutuksen. Aiempiakin ylistäviä kommentteja olin jo tästä suhteellisen tuoreesta teoksesta nähnyt, joten eipä muuta kuin kirja lainaan ja kotiin lukemaan.

Lupaus on minunkin mielestäni hieno, loistavasti kirjoitettu ja vaikuttava romaani. Ympäristöahdistusta potevalle keski-ikäiselle se ei tosin ole mitään leppoisaa luettavaa. Sitä sen ei tietenkään ole edes tarkoitus olla, päinvastoin.

Tarina sijoittuu johonkin epämääräiseksi jäävään lähitulevaisuuteen. Ilmastonmuutos on edennyt kohtalaisia loikkia tämänhetkiseen tilanteeseen verrattuna. Ihmiset eivät ole pystyneet tekemään päätöksiä muutoksen hillitsemiseksi saati pysäyttämiseksi. Jäätiköt sulavat, ruoka uhkaa loppua ja levottomuudet lisääntyvät. EU on hajoamassa ja Suomen hallitukset vaihtuvat kiivaaseen tahtiin.

Mistään saarnaamisesta ei ole kyse, vaan Lupaus on ennen kaikkea loistavan hienovireinen dystopiaromaani. Päähenkilö on minäkertoja Rinna, joka on Seela-tytön yksinhuoltaja. Nykyhetkessä Rinna yrittää koota elämänsä palasia kasaan mielenterveyskuntoutujana. Muitakin näkökulmia tapahtumiin avataan toisten, tapahtumiin usein välillisesti osallisten, henkilöiden kautta.

Tarinan keriytyessä vähitellen auki lukija ei enää mieti, miksi Rinna on päätynyt kuntoutukseen kitkemään kasvimaata ja istuttamaan metsiä. Elämä ei ole ollut kovin armollinen häntä kohtaan, ja sitten vielä ilmastokatastrofin kaiken yllä häälyvä painostava uhka. Kun Rinna oli pieni, isä lupasi suojella häntä kaikelta, pelastaa tulipalosta ja uppoavasta laivastakin. Samaa turvaa Rinna haluaa tarjota Seelalle, mutta muuttuvassa maailmassa lupauksen pitäminen käy mahdottomaksi. Miten suojata lapsensa uhalta, joka on epämääräinen mutta musertava ja kun pääministerikin saa paniikkikohtauksia?

Rinnan vuotta nuorempi pikkuveli Robert on muuttanut Lontooseen ja tutustunut ja rakastunut tutkija Neeviin. Robert seuraa huolestuneena Rinnan ja Seelan tilannetta kotimaassa, mutta voi käydä heidän luonaan vain harvoin. Lentämistä on syytä välttää mahdollisimman paljon, niin ikävää kuin se onkin. Sisarusten välit ovat katketa, kun Rinna päättää varmistaa pienen perheensä selviytymisen äärimmäisissäkin oloissa. Robert ei ymmärrä Rinnan ratkaisua.

Neev tekee sitkeästi työtä herätelläkseen päättäjiä jäätiköiden huolestuttavasta tilasta. Robert lähtee hänen mukaansa Grönlantiin, missä on tarkoitus kuvata materiaalia luentoja varten. Robert on taitava äänittäjä, ja sulamisvesijokien tutkiminen ja kuvaaminen jäätiköllä ovat lumoava projekti. Jää ja lumi ovat huikaisevan kauniita mutta äärimmäisen vaarallisia.

Puikkonen kuvaa osuvasti perheen dynamiikkaa monesta suunnasta. Rinnan ja Robertin 

leskeksi jäänyt isä asuu dementikkona hoitokodissa eikä yleensä ole täysin kartalla nykyhetkessä. Rinnan ja Robertin suhde on ollut tiivis ja läheinen lapsena, mutta välimatka on tehnyt tehtävänsä. Silti Robert suuttuu silmittömästi, kun hän tajuaa, millaisia muutoksia Rinna on tehnyt heidän kotitilallaan Robertin tietämättä. Robert tuntee, että hänen lapsuutensa on pilattu.

Rinnan ja Seelan suhde on kuitenkin romaanin keskiössä. Seela on herkkä lapsi, jolla on pelottavan vahva ja eloisa mielikuvitus. Tytön vakava sairastuminen esikouluiässä pelästyttää Rinnan ja lähipiirin ja jättää Seelaankin jälkensä. Kun tytär on murrosikäinen, valkoisessa talossa on välillä melkoisen myrskyisää.

Ilmastonmuutos ja sen muuttama yhteiskunta ja maailma ovat romaanin mielenkiintoinen ja samalla uhkaava tausta. Puikkonen ei selitä, vaan lukija saa koota vihjeistä ja tiedonmuruista kokonaiskuvaa. Monet romaanin yksityiskohdat ovat hyvin ajankohtaisia. Lisänä on kuitenkin muutamia mielenkiintoisia juttuja, kuten robottipölyttäjät ja rukoilijat. Kummastakin olisin mielelläni lukenut enemmän, mutta Puikkonen ohittaa ne lyhyesti, kuin kiusallaan!

Lupaus on pelottava kirja. Sen maailma on liian uskottava ja todentuntuinen. Ympäristöahdistukseni vain syveni sen parissa. Mutta toivoton tai täysin lohduton romaani Lupaus ei onneksi ole.

Kun ihminen poistuu maisemasta, alkaa pieni siemen asfaltin raossa itää.

Emma Puikkonen: Lupaus
WSOY 2019. 299 s.

Kirjasto.

Suosittelen myös Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät.

Raija Oranen: Ackté!

Minun elämäni oli silloin kun menin Pariisiin, silloin kun taistelin paikastani tähtien eturivissä. Kaikki muu tuntuu jonkun toisen elämältä. Taikka sitten se on toisin päin: tämä jälkeen tullut on minun elämääni, se toinen, se loistokas, kuuluu Acktélle, ja hän ja minä olemme oikeastaan kaksi eri ihmistä.

Itsensä brändääminenkö muka jotain uutta ja nykyaikaista? Kattia kanssa. Vuonna 1894 Emmy Achtélla on kristallinkirkas näkemys siitä, miten hänen lahjakkaan laulajatartyttärensä Ainon tuleva loistelias ura rakennetaan. Kovaa työtä, kieltäymyksiä ja uhrauksia, ahkeraa verkostoitumista ja loistavia suhteita, näyttäviä pukuja ja moitteeton maine. Siinä muutamia keskeisiä neuvoja ja vaatimuksia, joilla Emmy-äiti tytärtään säälimättä piiskasi päivästä toiseen. Sen sijaan avioliitto- ja perhehaaveet tyttären olisi kuopattava syvälle ja lopullisesti. Aviomies ja lapset tarkoittaisivat automaattisesti uran karahtamista kiville. Sitä Emmy ei voisi sallia, olihan hän itse kokenut tuon kohtalon omassa elämässään.

Juhlittu ja lopulta (omasta mielestään) unohdettu laulajatar Aino Ackté muistelee kirjavien käänteiden rytmittämää elämäänsä jatkosodan aikana. Muistoista muodostuu Raija Orasen romaani Ackté! Se alkaa vuodesta 1894, jolloin Aino Achté saapuu äitinsä Emmyn seurassa Pariisiin pyrkimään valtionkonservatorioon professori Edmond Duvernoyn laululuokalle. Duvernoy oli ollut aikanaan myös Emmyn opettaja, ja hän ottaa Ainon siipiensä suojaan, onhan tämä ilmiselvästi tähtiainesta.

Kylmän ja kovan äidin otteessa Aino pyristelee vielä vuosikymmeniä, mutta Pariisista Emmy joutuu lopulta lähtemään. Sen jälkeen Aino Ackté, kuten hän nimensä pian opintonsa aloitettuaan alkoi kirjoittaa, ryhtyi rakentamaan brändiään ihan itse. Vuosia kaikki sujuikin pääpiirteissään Ainon haluamalla tavalla ja tahdilla, mutta lopulta ura kääntyy kohti laskua ikävien juonittelujen ja oopperamaailman armottoman häijyn kilpailun takia.

Oranen on tutkinut taustamateriaalinsa huolella (romaanin lopusta löytyy hyvä lähdeluettelo). Itse luin ennen Ackté!-romaaniin tarttumista Pentti Savolaisen teoksen Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina (2004, Ajatus-kirjat) ja Aino Acktén tyttären Glory Leppäsen teoksen Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté (1966, Otava), joten tiesin jo melkoisesti, miten Aino Acktén ura ja elämä tulisi etenemään. On lopulta vaikea sanoa, oliko se romaanin lukemisen kannalta etu vai haitta. Mukavaa oli poimia romaanista lukuisia kohtia, jotka suoraan perustuvat lähdeaineistoon (paikoin sanasta sanaan), mutta toisaalta yllätyksille jäi kovin vähän sijaa.

Kiintoisimmaksi aiheeksi osoittautui jälleen arvoitus Ainon ja taidemaalari Albert Edelfeltin suhteesta. Siitä on lähdeteoksissa kovin ristiriitaisia päätelmiä, eikä varsinaisia todisteita taida olla kenelläkään. Kirjeenvaihtoa on tiettävästi tarkoituksella tuhottu puolin ja toisin, joten lopultakin ollaan vain huhujen, juorujen ja arvailujen varassa. Fiktiota kirjoittava Oranen on antanut Ainolle ja Albertille kiihkeän romanttisen suhteen, joka saa myös lihallisen täyttymyksensä. Venla Hiidensalo päätyy romaanissa Sinun tähtesi toisenlaiseen ratkaisuun.

Oliko Glory sittenkin Albert Edelfeltin tytär, kuten Helsingissä tytön syntymän jälkeen juoruttiin? Se jää Orasenkin tulkinnassa arvoitukseksi.

Toinen mielenkiintoinen osuus, joka esimerkiksi Glory Leppäsen teoksesta jää kokonaan pois, on Aino Acktén ja Heikki Renvallin avioliiton päättyminen ja Ainon rakastuminen seuraavaan aviomieheensä Bruno Jalanderiin.

Aiheensa puolesta Ackté! kiehtoi minua kovasti, mutta kaunokirjallisena teoksena se oli epätyydyttävä kokemus. Kuten jo totesin, Oranen on lähteensä lukenut. Valitettavasti hän on sitten päätynyt ratkaisuun, että hänen on pitänyt uskollisesti tuoda romaaniin kaikki mahdolliset käänteet, joita Acktén pitkään uraan ja vaiheikkaaseen elämään mahtuu. Lukija puutuu eri esitysten yksityiskohtiin, juonitteluihin ja juhlaillallisiin sekä lopulta luettelomaiseksi muuttuviin kiertuekuvauksiin. Kaunokirjallisesti onnistuneempi ratkaisu olisi ollut muutamiin keskeisiin ajanjaksoihin keskittyminen.

Päätöksestä sisällyttää kaikki mahdollinen romaaniin johtunee myös, että kirjan henkilöt jäävät kovin paperisiksi. Edes Aino itse tai Emmy, Heikki Renvall ja Albert Edelfelt eivät herää kunnolla eloon romaanin sivuilla vaan jäävät kovin ulkokohtaisesti kuvatuiksi. Se on harmi. Tarinassa olisi aineksia vaikka minkälaiseen romaaniin! Parhaimmillaan Oranen on, kun hän antaa Ainon tutkiskella sisintään ja motiivejaan.

Ei ollut minulla tasaisen onnen hetkiä, ei tyytyväisyyttä, ei varmuutta siitä, että tekemäni valinnat olisivat olleet parhaakseni tai kenenkään muunkaan parhaaksi. Minä tein kaiken aikaa niin kuin uskoin että minun täytyy. Tosiasiassa tein mitä halusin. Minä vain en tiennyt, mitä loppujen lopuksi halusin.

Nykynäkökulmasta on surullista, miten vaikeaa, oikeastaan mahdotonta, oli runsaat sata vuotta sitten yhdistää loisteliasta uraa ja perhe-elämää. Aino Ackté ja Heikki Renvall tuntuivat olevan aidosti luodut toisilleen, mutta ainakaan Orasen tulkinnan mukaan Renvall ei lopulta koskaan hyväksynyt Ainon poissaoloa eikä oikein ymmärtänyt, millaisista ponnisteluista ja uhrauksista kansainvälisen tähtiuran luomisessa oli kysymys.

Suomi ja Helsingin kulttuuripiirit näyttäytyvät myös epämiellyttävinä kaikissa kirjoissa, joista olen Albert Edelfeltistä ja Aino Acktésta lukenut. Menestys ulkomailla oli toki toivottua, mutta sitä ei sitten kuitenkaan arvostettu oikeasti. Taiteilijat eivät saaneet pitää saavutuksiaan itsellään, vaan heiltä vaadittiin jonkinlaista uhrautumista Suomen hyväksi. Kotimaassa arvostus olisi pitänyt ansaita erikseen. Ulkomaiset kritiikit tai palkinnot olivat jollain kummallisella tavalla keveitä. Julkisuuden henkilöistä myös levitettiin mitä ilkeämielisimpiä juoruja, suoranaista panettelua harjoitettiin ahkerasti.

Glory Leppäsen teos Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté oli mielenkiintoinen. Takakansitekstissä mainitaan, että se on romaanimuotoinen, mutta kaunokirjallisia osuuksia siinä on vain murto-osan verran ja ne kaiken lisäksi vaikuttavat irrallisilta ja teennäisiltä. Pääosin teos pitää sisällään tiukasti kirjallisiin lähteisiin perustuvia tietoja ja siinä siteerataan runsaasti alkuperäisiä kirjeitä ja esimerkiksi puheita, joita on painettu sanomalehtiin. Teoksen nykyinen kirjastoluokitus on 99.1 eli elämäkerrat ja muistelmat, mikä onkin mielestäni oikea.

Kuten otsikkokin kertoo, kirjasta runsaat puolet kertoo Heikki Renvallin eli Glory Leppäsen isän suvusta, erityisesti tämän isästä, arkkipiispa Torsten Renvallista. Mielenkiintoisin osuus minusta oli Torsten Renvallin toisen vaimon ja Heikki Renvallin äidin, Amanda Renvallin tarina. Se on niin vaikuttava, että siitä voisi kirjoittaa uskomattoman romaanin! Vanhempiensa osuuden Leppänen päättää vain mainintaan avioliiton päättymisestä eroon. Puuduttavaksi kirjan tekevät runsaat ja monipolviset selostukset historiallisista ja poliittisista käänteistä. Ne oli lopulta tyydyttävä vain silmäilemään. Hieman samaa rasitetta on Orasenkin teoksessa, mutta onneksi huomattavasti vähemmän.

Huomasin myös, että komean teatteri- ja elokuvauran tehnyt Leppänen on kuusikymmenluvulla julkaissut neljä jännitysromaania. Varasin ne kirjastosta lähempää tutkailua varten. Palaan kenties niihin täällä blogissakin vielä myöhemmin.

Raija Oranen: Ackté!
Teos 2016. 443 s.

Ostettu.

Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté
Otava 1966. 209 s.

Kirjasto.

Pascal Engman: Patriootit

Jos etsii oikeasti pelottavaa ja kylmäävää trilleriä, kannattaa tarttua chileläis-ruotsalaisen Pascal Engmanin esikoisteokseen Patriootit. Tarina on kiivastahtinen ja toiminnantäyteinen ja hyvin väkivaltainen, jopa vastenmielisyyteen asti. Ruumiita tulee tasaiseen tahtiin eri menetelmillä, eikä verta ja suolenpätkiäkään pahemmin säästellä.

Mutta pelottavaksi ja kylmääväksi Patriootit-trillerin tekee kuitenkin se, että se on pelottavan totta ja ajankohtainen. Se avaa armotta mekanismeja, jotka tekevät kenestä tahansa, kuten menestyvistä ja hyvinvoivan oloisista ruotsalaisista ääriradikaaleja nationalisteja. Kun kirjoitan tätä juttuani, Uuden-Seelannin moskeijaiskuista on kulunut runsas vuorokausi. Töherrykset suomalaisten moskeijoiden seinissä näyttävät tässä valossa todella kammottavilta.

Tukholmalainen miljoonaperintöä odotteleva Carl Cederhielm ei ole koskaan osannut miellyttää ankaran vaativaa isäänsä. Nyt hänellä on kuitenkin tekeillä jotain sellaista, mistä isänkin on pakko olla ylpeä. Carlin ympärilleen kokoama pieni mutta tehokas terroristisolu on valmis äärimmäisiin tekoihin hyvän asian eteen. Ruotsi on palautettava ruotsalaisille. Pahin este tämän päämäärän edessä tuntuu olevan ’vapaa’ ruotsalainen lehdistö, joka jatkaa kansalle valehtelemista systemaattisesti. Siitä tehdään Carlin johdolla vielä loppu. Ensimmäisessä vaiheessa on tapettava eturivin toimittajia, sitten tehtävä näyttävä ja muslimien tekemäksi lavastettava terrori-isku Tukholman keskustassa ja lopuksi annettava kuolinisku koko ruotsalaiselle medialle.

Marianne Winther on nuori ja kylmän suoraviivaisen kunnianhimoinen iltapäivälehden toimittaja, joka käyttää kaikkia itselleen suotuja avuja päästäkseen mahdollisimman nopeasti etenemään urallaan. Mikä Mariannesta on tehnyt kivikovan? Pehmeneekö hän edes sen tosiasian edessä, että hänen työtoverinsa joutuu murhayrityksen kohteeksi? Tai että hänen oma isänsä loukkaantuu vakavasti pommi-iskussa?

Taksikuski Ibrahim Chamsai on asunut kymmeniä vuosia Ruotsissa ja rakastaa maataan vilpittömän palavasti. Se on tarjonnut hänelle ja hänen pienelle perheelleen turvapaikan ja uuden kodin. Nyt hänen kaunis tyttärensä opiskelee hienossa yliopistossa lakimieheksi. Ibrahim on vaimonsa kanssa raatanut armotta voidakseen taata tyttärelle vain parasta, ja se on maksanut vaivan. Mutta sitten kaikki muuttuu painajaiseksi.

Ruotsalainen August Novak on päätynyt Ranskan muukalaislegioonan kautta Chileen huumepomon henkivartijaksi. Vaivalla rakennettu uusi elämä kuitenkin murenee väkivaltaisesti, ja August päättää palata Tukholmaan, vaikka vielä on liian aikaista erään menneisyyteen liittyvän tapahtuman takia.

Lukija aavistaa toki alusta alkaen, että näiden neljän näkökulmahenkilön tarinat nivoutuvat vielä yhteen, mutta Engman ei kirjoita kaikkein suoraviivaisimpia juonikuvioita. Lukijan mielenkiintoa pidetään yllä pahaenteisillä ennakointivihjailuilla sekä yllättävillä juonenkäänteillä. Paikoin lukija on aavistuksen edellä henkilöitä ja joutuu kynsiään purren odottamaan, milloin karmea totuus valkenee heillekin. Mutta kokeneempikin trillerien ystävä huomaa tulevansa Engmanin kyydissä yllätetyksi.

Patrioottien tunnelma on painostava ja sen kuvaama maailma epämiellyttävä. Pelottavinta tosiaan on, että sen maailma on samalla paitsi mahdollinen myös tosi jo tällä hetkellä. Carl Cederhiemillä ja jokaisella hänen solunsa tarkoin valitulla jäsenellä on oma henkilökohtainen syynsä ryhtyä väkivaltaan järjestäytynyttä ruotsalaisyhteiskuntaa vastaan. Ne syyt Engman avaa lukijalle. Carl on taitava manipuloimaan. Hän käyttää internetiä omien päämääriensä läpiajamiseen, mutta tarkoin suunnitellun vihapuheensa avulla hän pitää myös solunsa koossa ja vakuuttuu puheistaan myös itse. Kaikki on loogista ja kristallinkirkasta.

Vihapuhe totisesti alentaa väkivallan kynnystä, ja kun ensimmäiset murhat on tehty, on jatko entistä helpompaa. Tappaminen synnyttää hurmion ja ehdottoman vallantunteen, joka pitää saada kokea yhä uudelleen. Koska yhdelläkään Carlin solun jäsenellä ei ole rikollista taustaa tai muuta syytä, miksi poliisi tai muut viranomaiset pitäisivät heitä epäilyttävinä tai uhkana, he ovat todella vaarallisia. Miten tällaista rikollisuutta voidaan torjua?

Pascal Engman: Patriootit (Patrioterna)
Suomentanut Pekka Marjamäki.
WSOY, 2019. 494 sivua.
Äänikirjan lukija Joel Mäkinen.

Pascal Engman on mukana kevään Helsikinki Lit 2019 -kirjallisustapahtumassa.

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Pysytään pimeässä vielä hetki. Haluan sanoa jotain ennen kuin avaan silmäni. Se liittyy siihen mistä pian kerron, kaikkeen mikä muutti elämäni, maailmani ja lopulta minut. Jos sanoinkin ettei tarinallani ole alkua, niin loppuja sillä kyllä on. Niitä tarinassani on monta ja jokainen niistä on kuin pala kuolemaa.

Viime vuonna luin isot pinot tuoretta kotimaista nuortenkirjallisuutta ja tuskailin moneen otteeseen luokittelun ja suosittelun vaikeutta. Erityisen hankalasti tuntuvat suomalaiseen kirjastojärjestelmään ja lukijoiden tavoittamiseen istuvan ns. nuorten aikuisten kirjat eli kansainvälisesti YA-romaanit, joiden lukijakunnan ikähaarukka on noin 15-vuotiaista parikymppisiin. Oikeasti ylä- sen paremmin kuin alarajaakaan ei ole olemassa, vaan lukijat ovat yksilöitä ja valitsevat tarjonnasta mitä haluavat. Mutta miten tuoda tarjolle kirjoja, jos ei ole jotenkin segmentoitu oletettuja kohderyhmiä?

Saman tuskailun parissa huomasin askartelevani jälleen lukiessani (tai oikeammin kuunnellessani) Marisha Rasi-Koskisen (nuorten aikuisten) romaania Auringon pimeä puoli. Teos on selkeästi suunnattu kokeneille nuorille lukijoille, siis lukemista vähän enemmän harrastaville kuin vain koulun pakollisia kirjoja lukeville, ja nuorille aikuisille, eli lukioikäisille ja vähän vanhemmille. Mutta olisi todella sääli, jos vain he lukisivat kirjan! Se pitäisi ehdottomasti asettaa kirjastoissa, kirjakaupoissa ja kirjakatalogeissa tarjolle myös meille vanhemmille lukijoille.

Genreltäänkin Auringon pimeä puoli on myös aavistuksen hankala. Määrittelin sen omassa päässäni ja omaksi ilokseni spefidystopiaksi. Valitettavasti tämäkin saattaa karkottaa potentiaalisia lukijoita. Toivottavasti ei kuitenkaan. Minua nämä genrehybridit eivät haittaa lainkaan, oikeastaan päinvastoin.

Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli on näet oikein hyvä ja vetävä romaani. Sen tunnelma on tosin jollain tavoin painostava ja uhka leijuu kaiken yllä jatkuvasti, mutta tämä kuuluu tietysti dystopian luonteeseenkin. Osittain se johtuu tarinan maailman synkkyydestä ja masentavuudesta, sillä ankaran totalitaariset yhteisöt eivät juuri toivoa herätä. Osittain tunnelma syntyy kertojan ahkerasti viljelemästä ennakoinnista, joka ei lupaa mitään hyvää tapahtuvaksi.

Minäkertoja on kuusitoistavuotias Emilia, joka asuu isoisänsä kanssa Kaivoksen kaupungissa. Missä Kaivos sijaitsee, jää kirjassa selvittämättä, eikä sillä ole väliäkään, sillä Kaivos voisi olla oikeastaan missä vain. Kaivos on autonominen kaupunki, jossa valtaa pitää tiukassa otteessaan Johtaja. Koko entinen kaupunki ja sitä ympäröivä metsä on raivattu uuden ja mahtavan kerrostaloalueen tieltä. Vain Emilian pieni kotitalo sinnittelee vielä korkeiden rakennusten katveessa, koska isoisä ei ole suostunut luopumaan omistusoikeudestaan.

Emilia on kaksin isoisänsä kanssa, sillä hänen oma äitinsä kuoli synnyttäessään Emiliaa. Samalla Emilian isä lähti tiehensä. Vähitellen Emilialle kuitenkin selviää, että äidin kuolemasta ei ole kerrottu hänelle totuutta. Mikä sitten edes on totuus? Eri tarinat poikkeavat toisistaan. Näyttää kuitenkin siltä, että äiti on joutunut jonkinlaiseen onnettomuuteen vanhassa kaivoksessa, jonne pääsy on estetty. Äidin kuolinsyy on ollut hukkuminen. Miten se on mahdollista, kun kaivoksessa ei ole ollut vettä ainakaan tuolloin? Entä miksi äidin poikaystävä ja Emilian isä lähti pois?

Emilian tuttu maailma alkaa järkkyä, kun isoisä avaa tontin reunalla kyhjöttävän vajan oven ja kertoo, että se on ollut Emilian äidin lempipaikka, kesähuone, jossa tämä on viettänyt paljon aikaa. Emilia löytää huoneesta piirroksen, joka esittää häntä itseään. Kummallisinta kuvassa on, että se esittää nykyistä Emiliaa tai tarkemmin sanoen Emiliaa noin kolmea viikkoa myöhemmin.

Tästä omituisesta löydöstä alkaen kaikki alkaa tosiaan limittyä ja muuttua yhä kummallisemmaksi. Johtajan ja Kaivoksen väen ote alkaa nopeasti tiukentua ja Emilia huomaa olevansa tarkkailun alla. Hänen parasta ystäväänsä Mitekiä kuulustellaan ja Miima, erikoinen uskottu ystävä, tuntuu katoavan maan alle.

Pitkään lukija on yhtä hämmennyksissään kuin Emiliakin, mutta vähitellen palaset alkavat loksahdella paikoilleen ja alkaakin jännittää, milloin ja miten totuus valkenee myös Emilialle. Entä onko mahdollista pelastaa entisestä elämästä mitään? Voiko historiaa muuttaa?

Nautin siis tarinan imusta, huolella sommitellusta miljööstä ja kiinnostavista henkilöistä. 

Emilian vaiheiden seuraaminen on paikoin piinaavan jännittävää. Samalla mietin, miten totalitarismi ja ympäristötuhot tuntuvat aina liittyvän yhteen. Rasi-Koskinen on tehnyt Johtajasta hyytävän hahmon hyödyntäen hänessä monia tunnettujen tyrannien piirteitä. Hän lähipiireineen hallitsee täydellisesti joukkojen hallinnan tai pikemminkin manipuloinnin. Kaikki on mahdollista, kun vain niin päätetään. Yksittäisen ihmisen mahdollisuudet pyristellä vastaan ovat minimaaliset ja riskit usein sietämättömät. Silti vastarintaa on. Aina.

Selittämättömät ilmiöt kielletään kuin niitä ei olisi edes olemassa. Haluamme uskoa maailman pysyvän tuttuna ja turvallisena silloinkin, kun mikään ei ole niin kuin ennen. On helpompi hyväksyä oma hulluutensa kuin se, että maailma on mennyt sekaisin. Hulluudesta voi parantua, mutta jos maailma on kadonnut tai vaihtunut toiseksi, ei ole mitään mihin palata. Voiko mikään olla lohduttomampaa?

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli
WSOY 2019. 369 s.Aänikirjan lukija Liisa Sofia Pöntinen, kesto 12 h 49 min. 

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

Upeat kannet Sanna-Reeta Meilahti.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Rasi-Koskinen on aiemmin julkaissut aikuisten kirjallisuutta, enkä ole vielä lukenut häneltä mitään. Asia pitää ehdottomasti korjata.

J. P. Pulkkinen: Sinisiipi

Kettu etenee rauhallisin askelin pitkin rataa, mikään ei häiritse sen askellusta. Radan matalimmassa kohdassa se kuulee ihmisaskelten tömähtelyä ja huohotusta, pujahtaa metsään ja etenee kohti Keimolan golfkenttää. Vesi osuu väylien laidoille puhjenneisiin lehtiin, joista kukaan ei ole nyt valittamassa.

Vuoden 2010 syksyllä Vantaan Kallistossa puretaan kaupungin vuokrakerrostaloja uuden liikekeskuksen tieltä. Virallinen syy uudehkojen talojen purkuun on saastunut maaperä, joka on aiheuttanut oireilua asukkaissa. Purkutyöt keskeytyvät kuitenkin alkumetreillä, kun työmaa-alueelta löytyy vuonna 1992 kadonneen nuoren naisen ruumis. Anne Ilvesmäki on viimeksi nähty elossa samana iltana, kun rakennusten valmistumista on juhlittu rakentaja Laatu-Heikin järjestämässä tilaisuudessa samalla paikalla. Tytön katoamisen tutkinta on aikoinaan lopetettu, kun tältä on tullut kortti Kööpenhaminasta.

Anne Ilvesmäen kuolemaa ryhtyy tutkimaan vantaalaispoliisikaksikko Timo Markkula ja Liina Vahtera. Viisikymppinen Timo on pitkän linjan poliisi ja vantaalainen. Hänet on juuri siirretty takaisin väkivaltapuolelle pitkän talousrikoskomennuksen jälkeen. Vuosia Timo on yrittänyt narauttaa Lokajussit Oyn talousrikoksista, mutta tuloksena on lopulta vesiperä. Nyt Lokajussit kuitenkin ponnahtaa pintaan murhajutun yhteydessä. Liina Vahtera on ollut poliisilaitoksella harjoittelemassa, mutta hänet siirretään konstaapeliksi, kun Anne Ilvesmäen tapauksen tutkinta alkaa.

Anne Ilvesmäen ruumiin löytyminen sysää liikkeelle melkoisen tapahtumaketjun ennen kuin tutkinta ehtii edes kunnolla alkaa. Nopeassa tahdissa kuolee kaksi merkittävää vantaalaista vaikuttajaa arveluttavissa olosuhteissa. Käy ilmi, että kumpikin kytkeytyy Anne Ilvesmäen tapaukseen. Kuka oikein vetelee naruja taustalla? Miten Kalliston talojen purkaminen ja uuden rakentaminen liittyvät kuvioon? Mihin ovat kadonneet maaperätutkimusraportit?

Kuvioita mutkistavat vielä muutkin ihmissuhteet. Vantaalla kaikki tuntuvat tuntevan toisensa vuosien takaa, niin myös Timo Markkula. Laatu-Heikin toimitusjohtaja Leo Massi on Timon paras lapsuudenystävä ja hänen Antti-poikansa kummisetä. Antti on juuri saanut arkkitehdin harjoittelupaikan Laatu-Heikistä, joka on siis aikanaan rakentanut Kalliston vuokratalot ja on nyt aloittamassa samalle paikalle rakentuvaa liikekeskusta.

J. P. Pulkkisen dekkari Sinisiipi vaikuttaa näin avattuna melko tavanomaiselta peruspoliisidekkarilta. Sitä se ei kuitenkaan missään nimessä ole, vaan oikeastaan kaikkea muuta. Ihastuin Sinisiipeen lopulta melkoisesti, koska se on mielestäni raikkaan erilainen ja mielenkiintoinen teos suomalaisessa dekkarikentässä.

Ensinnäkin Pulkkinen kirjoittaa hyvin kaunokirjallisesti. Kieli on täsmällistä ja kaunista, ympäristöstä tehdyt havainnot tarkkoja ja yksityiskohtia nostavia. Tunnelma on tärkeä, ja se on kautta linjan surumielinen, nostalginen ja hieman synkkäkin. Kaikesta paistaa läpi lämmin rakkaus vanhaa ja jo menetettyä lapsuuden ajan Vantaata kohtaan. Ulkopuolisen silmin usein vain rumalta ja ankealta näyttävät teollisuusalueet ja lähiöt, kulahtaneet keskukset ja massiiviset kaupat kuvataan kirjassa pieteetillä ja lämpimän hellästi vaikka aina kaunistelematta.

Kaupungin jakava lentokenttä saa aivan uutta merkitystä ja ulottuvuutta Pulkkisen tekstissä. Maaseutupitäjän ällistyttävän nopea kasvu isoksi kaupungiksi ei ole tapahtunut vaurioitta, mutta Pulkkinen kuvaa sitäkin prosessia tietyllä tavalla kunnioittaen. Ei ihme, että Sinisiiven aloittama sarja on saanut nimekseen Vantaa. Kaupunki on teoksen keskeinen henkilö, joka elää ja hengittää tarinan taustalla.

Pulkkinen kuvaa henkilöitään lämpimästi, ja he tulevat lukijalle tutuiksi. Timo Markkula on kiinnostava työhönsä sitoutunut poliisi, joka ottaa hieman isällisestikin siipiensä suojaan uuden tulokkaan Liinan. Kokeneisuudestaan huolimatta Timo ei ole tyypillinen traumatisoitunut poliisidekkarin päähenkilö.

Liina ei kuitenkaan suojelua kaipaa, sillä kolmikymppisellä naisella on takanaan jo kosolti elämänkokemusta. Kaksikon työskentelyä on ilo seurata, ja hieman sydän kurkussa jäin miettimään, miten se jatkuu vai jatkuuko mitenkään. Sinisiiven perusteella on vaikea arvioida, millainen Vantaa-sarjasta on tulossa, eikä sen jatko-osaa vielä löydy Teoksen kevään 2019 katalogista. Pitänee odotella ainakin syksyyn?

Pulkkinen ei kirjoita tarinaansa liian auki. Vaikka syylliset lopussa paljastuvat ainakin lukijalle, tarinaan jää vielä kutkuttavia aukkoja ja kysymyksiä. Tästäkin pidän, myös dekkareissa, kunhan se tehdään taiten. Pulkkinen tekee.

J. P. Pulkkinen: Sinisiipi
Teos 2018. 333 s.

Arvostelukappale.

JP Koskinen: Huhtikuun hiipuva rakkaus - Murhan vuosi 4

JP Koskisen mittava Murhan vuosi -dekkarisarja etenee vakaammin kuin Helsingin ja Hämeenlinnan väliä kulkeva juna, ja sarjan viides osa Toukokuun tuonen kukat on jo tietääkseni mennyt painoon. Lukijaparka ei oikein tahdo vauhdissa pysyä, ja luinkin viimevuotisen Huhtikuun hiipuvan rakkauden vasta nyt tämän vuoden maaliskuun alussa. Ihan ajoissa siis kuitenkin, vaikka toisaalta myöhässä.

Sarjan kyytiin aiemmin hypänneet tapaavat tutun etsiväkaksikon eli minäkertoja Juho Tulikosken ja hänen eläköityneen poliisienonsa Arosuon tutun uneliaissa tunnelmissa hämeenlinnalaisessa etsivätoimistossaan. Kyytiin voi hypätä mainiosti myös tästä nelososasta, sillä vaikka Tulikoskien ja Arosoiden sotkuiset sukukuviot kulkevat yhtenä juonilinjana sarjan pohjalla, se etenee niin verkkaan, että mukaan kyllä vielä ehtii (eikä haittaa, vaikka kirjat lukisi epäjärjestyksessäkin).

Luppoaikaa vietetään toimistolla paitsi keskenään naljaillen myös ratkaisemalla Anneli Auerin miehen murha. Se ei aiheuta kaksikolle edes kummoista päänvaivaa.

Varsinainen rikosjuoni käynnistyy, kun kaksikolle tarjotaan tutkittavaksi kadonneen sedän tapausta. Hämeenlinnalainen Garamerien mahtisuvun matriarkka Amanda Garamer, joka sattumoisin omistaa hulppean Vanajanlinnan ja myös asuu siellä palvelusväkineen, on huonossa kunnossa. Satojen miljoonien perintö lankeaa pian jaettavaksi perillisille. Tässä tilanteessa pääperillinen, Amandan omintakeinen pojanpoika Jalmari Garamer, haluaa löytää mahdollisen setänsä.

Virallisesti Amanda Garamerillä ja hänen edesmenneellä puolisollaan on ollut vain yksi lapsi, Peter, joka on syntynyt pariskunnan asuessa Ruotissa. Vanhoissa perhekuvissa kuitenkin vilahtelee myös toinen poika, joka saattaisi olla nimeltään Johan. Peter vaimoineen on kuollut vuosikymmeniä aikaisemmin kohtalokkaassa ja hieman omituisessa veneonnettomuudessa.

Arosuo ja Juho ottavat kummallisen toimeksiannon vastaan, vaikka he hämmästelevätkin, miksi perijä haluaa kaivaa esiin henkilön, joka todennäköisesti tulisi saamaan reilun osuuden rahoista. Tehtävä ei ole mitenkään helppo, sillä tietoa on saatavissa hyvin vähän. Oletetusta Johan Garamerista ei löydy tietoa mistään rekistereistä eikä eksentrinen Vanajanlinnan emäntä suostu puhumaan toisen pojan mahdollisesta olemassa olosta. Mutta johonkin todella tulenarkaan miehet ovat sohaisseet, sen Juho saa vielä kipeästi tuntea nahoissaan.

Neljäs juonikuvio liittyy Juhon naisystävään Heliin, jolla on asiakkaanaan hyvin erikoinen nainen Hilla. Tämä on sulkeutunut kerrostaloasuntoonsa foliolla vahvistettujen pimennysverhojen taakse, koska on vakuuttunut, että ufot nappasivat hänet taannoin öiseltä maantieltä. Mitä tiellä oikein tapahtui? Oliko tapahtumalla muita todistajia?

Murhan vuosi -sarja edustaa jonkinlaista kepeää ja salakavalan huumorin höystämää dekkaria, jossa ei väkivallalla mässäillä, vaikka ruumiita välillä tuleekin. Juho kohtaa tälläkin kertaa kaupungilla hämeenlinnalaisen kirjailija Tapani Baggen. Tämä kohtaaminen varmasti hymyilyttää kaikkia herrojen kirjojen ystäviä herrojen itsensä lisäksi. Koskinen myös mukavasti taivuttaa faktaa fiktioon sopivaksi. Piti oikein tarkistaa, millainen Vanajanlinnan ’oikea’ historia onkaan. Oivallinen paikka jännitystarinalle, kieltämättä. Paikkakuntalaiset poiminevat kirjoista vielä monenlaista, mikä ulkopuolisilta menee ohi.

JP Koskinen: Huhtikuun hiipuva rakkaus
CrimeTime 2018. 279 s.

Arvostelukappale.

Murha vuosi -sarja:

Tammikuun pimeä syli
Helmikuun kylmä kosketus
Maaliskuun mustat varjot
Huhtikuun hiipuva rakkaus
Toukokuun tuonen kukat

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

”Jos maailma on sun mittas, niin sinet ikinä riitä.”

Vuonna 2017 Paula Nivukoski kirjoitti sata kirjettä sadalle suomalaiselle, joista ei tuntenut yhtäkään. Kirjeistä Nivukoski selvästikin tietää jotakin, sillä kirjeillä, niiden kirjoittamisella, lukemisella, lähettämisellä ja lähettämättä jättämisellä on keskeinen osuutensa hänen hienossa esikoisromaanissaan Nopeasti piirretyt pilvet.

Nopeasti piirretyistä pilvistä olisi oikeastaan pitänyt kirjoittaa juttu jo naistenpäiväksi, sillä se on monella tapaa naisten romaani, erityisesti pohjalaisten naisten. Liisa on ollut isän tyttö, mutta isä kuolee aivan liian varhain ja talo jää naisten haltuun. Äiti Anna ei ole päässyt yli pienen esikoispoikansa Taiston kuolemasta, ja katkerana hän vertaa tyttäriään Liisaa ja Senniä Taistoon kuin tämä olisi oikeasti elänyt heidän rinnallaan. Taisto olisi ymmärtänyt käskemättäkin hakea puut, Taisto olisi aina parempi kuin tytöt koskaan.

”Kuule ny äläkä unohra. Likat ei oo yhtää sen häjympiä ku poijjakkaa. Ja jos väkevyyres jotaki häviää, niin ällis sen ylittää.” Isä kasvatti Liisasta talolle isäntää, kun poikaa ei kerran taloon perijäksi siunaantunut. Kuolinvuoteellaan isä esittää Liisalle toiveen, että tämän pitäisi yrittää pitää talo suvussa. Koskiluhdan talosta tulee Liisalle taakka mutta myös elämän kiintopiste.

Neitoikäisenä Liisa rakastuu kaunissilmäiseen ja kilttiin Kalleen, joka onkin nuorempana poikana vapaa ja halukas tulemaan kotivävyksi. Seurusteluaikaan nuoret kirjoittavat toisilleen kirjelippusia, jotka jätetään omenapuun oksanhaaraan toisen poimittavaksi. Vuonna 1914 solmitaan avioliitto, jonka enteet vaikuttavat kaikin puolin hyviltä. On rakkautta ja terveyttä, talo ja tila, joita yhdessä viedä eteenpäin.

Vuosia myöhemmin, 1920-luvun alkupuolella, tavataan arjen nujertama pariskunta, jonka läheisyys ja rakkaus tuntuu murentuneen loputtomaan työhön ja muuttuneen kaukaiseksi haavekuvaksi. Talollisenakin elämä on jatkuvaa kamppailua toimeentulosta, eikä parempaa näy lähihorisontissa. Lapsia on siunaantunut kaksi, äiti Anna pitää edelleen kovaa kuria talossa ja sisar Senni haikailee pois, ompelijan oppiin ja kaupunkilaiselämään.

Kallen luonto on paljastunut levottomaksi. Näköalattomuus ja omissa nurkissa puuhailu ahdistavat miestä. Amerikassa kaikki olisi toisin. Liisa ei halua moisia puheita kuullakaan. Hän kuuluu Koskiluhtaan ja Koskiluhta on osa häntä. Mutta miehen päätä ei käännä mikään. Parhaat elukat navetasta huutokaupataan lippurahoiksi, ja niin Kalle lähtee luvaten palata ja lähettää sitä ennen rahaa. Taas ollaan lupausten ja harvasanaisten ja harvakseltaan saapuvien kirjeiden varassa.

Lukija alkaa pian aavistella Kallen paluun toteutumisen jäävän lopulta haaveeksi, mutta Liisa uskoo ja toivoo ja lukee kiihkeästi kirjeiden rivien ja sanojen välitkin.

Kotiin jääneen vaimon osa ei totisesti ollut kadehdittava. Toimeentulo oli äärimmäisen niukkaa, eikä puolityhjä navetta suinkaan helpottanut tilannetta. Liisa huomaa tulleensa raskaaksi pariskunnan viimeisenä yhteisenä yönä. Kun vatsan pyöristyminen alkaa näkyä, alkaa kylillä armoton juorumyllytys. Milloin Kalle lähtikään Amerikkaan? Onko lapsi ollenkaan aviomiehen tekosia? Kylän ja suvun naiset katsovat oikeudekseen kysyä ja arvostella myös päin Liisan kasvoja. Jätetty nainen on kaikkien halveksima, niin talonemäntä kuin onkin.

Nautin Nopeasti piirretyistä pilvistä kovasti! Se on monella tapaa juuri sellainen romaani, joka kolahtaa minuun. Suomen lähihistoria avautuu jälleen mikrotasolla koskettavasti ja kauniisti. En muista aiemmin lukeneeni suomalaisten maastamuutosta tästä näkökulmasta, eli kotiin jääneen tai jätetyn puolison kannalta. Miten nämä naiset oikein pärjäsivät? Piti kantaa jätetyn häpeää, elää epävarmuudessa ja pelossa, ikävää ja kaipausta potien. Toimeentulo oli varmasti monesti äärimmäisen niukkaa ja mies talossa olisi ollut enemmän kuin välttämätön.

Liisa ei kuitenkaan alistu uhrin rooliin. Hänessä on sitkeyttä ja tahtoa, joka kantaa läpi vaikeiden aikojen. Elämällä on tarjottavanaan hyviä ja kauniita asioita hänellekin, jos hän vain taipuu ottamaan ne vastaan. Romaani on kaikesta huolimatta tunnelmaltaan toiveikas ja valoisa.

Rakastuin Nivukosken kieleen. Vaikka hän viljelee runsaalla kädellä viskoen uusia kielikuvia, eivät ne tunnu lainkaan teennäisiltä tai tekorunollisilta. Nivukosken kieli on tuoretta ja kuulaan kaunista.

”Liisa seisoi peltoaukealla ja katseli ympärilleen, lakeus oli ääretön kuin taivas. Hänet oli kirjoitettu tähän maisemaan, etäisyyksien välille.”

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet
Otava 2018. 334 s.

Arvostelukappale.

Kauniit kannet kirjaan on tehnyt Päivi Puustinen.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua.

P.S. Kirjan arvostelukappalepaketissa oli mukana myös kirje. Nyt on aika avata kuori!

Maria Adolfsson: Harha-askel

Wikipedian mukaan ”Doggerland oli jääkaudella ja jonkun aikaa sen jälkeenkin Pohjanmerellä sijainnut maa-alue, joka peittyi mannerjäätiköiden sulamisvesien alle noin 5200 eaa. Tämä kadonnut maa-alue on saanut nimensä Doggermatalikosta.”

Tukholmalaisen dekkarikirjailija Maria Adolfssonin uudessa Doggerland-sarjassa Doggerland ei olekaan kokonaan vajonnut mereen vaan osa siitä on edelleen olemassa ja muodostaa Doggerlandin saarivaltion. Se sijaitsee siis Britteinsaarten ja Tanskan välimaastossa keskellä Pohjanmerta.Tasavallassa puhutaan doggeria, maksetaan markoilla ja shillingeillä ja juhlitaan osterikauden aloittavaa oistraa kuin meillä vappua ja juhannusta yhteensä.

Doggerland-sarjan aloitusosassa Harha-askeleessa tutustutaan komisario Karen Eiken Hornbyhyn, miltei viisikymppiseen yksineläjään ja paluumuuttajaan, joka on poliisiurallaan törmännyt tukevaan lasikattoon. Karen ei ole dekkarisankarittarena aivan sovinnaisimmasta päästä, sen todistaa jo Harha-askeleen alkuasetelma: Karen herää pääkaupungissa Dunkerissa hotellihuoneesta oistran jälkeisenä aamuna järkyttävässä krapulassa. Tilannetta ei helpota se, että samassa sängyssä kuorsaa Karenin vastenmielinen pomo Jounas Smeed.

Toivoen kiihkeästi, että oistran jäljiltä kaupunki ja maantiet ovat autioita, Karen hiippailee ulos hotellista ja ajaa kotiinsa Langevikin pikkukylään. Matkalla hän näkee naapurinsa Susanne Smeedin tulevan aamutakkisillaan aamu-uinnilta. Näky saa hänet entistäkin huonommalle tuulelle, sillä Susanne on hänen pomonsa entinen vaimo…

Tilanne kuitenkin pahenee nopeasti. Karen herätetään parin tunnin päästä krapulauniltaan. Susanne Smeed on löydetty murhattuna kotoaan. Karen määrätään tutkinnan johtoon, koska esimies Jounas Smeed on epäilty ja joka tapauksessa jäävi tutkimaan entisen vaimonsa murhaa. Miten Karen saa hoidettua tilanteen niin, ettei koko poliisilaitokselle paljastu, mitä hän ja Jounas puuhasivat oistran jälkeen hotellihuoneessa? Jo ajatuskin esimiehen kuulustelemisesta saa Karenin voimaan pahoin.

Karenin pitäisi nyt näyttää, mihin hän tutkijana pystyy, sillä hänellä on iso joukko vastustajia ja kadehtijoita työpaikallaan. Mutta tutkimukset polkevat harmillisesti paikallaan, eikä epäiltyjä tahdo löytyä. Paljon vaivaa nähdään, jotta Jounas saadaan pois epäiltyjen listalta. Pitkälliset tutkimukset, lähihistorian kiivas pöyhintä ja väärien johtolankojen karsinta alkavat kuitenkin lopulta tuottaa tulosta.

Ennakkokappaleen takakannessa on teoksesta luonnehdinta ”Doggerland sijaitsee siellä missä brittidekkari ja skandikrimi kohtaavat.” Tämä pitää paikkansa niin hyvässä kuin vähän pahassakin. Harha-askeleen perusteella ainoa varsinaisesti omaperäinen idea sarjassa on sen miljöö, eksoottinen Doggerland, maa jota ei ole, mutta voisi olla.

Doggerlandin asukkaissa on verenperintöä niin pohjoismaista kuin Britteinsaarilta ja Alankomaistakin. Samaa voi sanoa siis dekkarin aineksista. Poliisilaitoksen työyhteisön ongelmat ovat tuttuja, samoin poliisin tutkintamenetelmät. Murhakin on lopulta hyvin perinteinen, ja sen taustalta löytyvät motiivit ja lopulta tekijäkin ovat oikeastaan hyvin tuttuja, jopa ennalta-arvattavia. Ainakaan loppuratkaisu ei saanut paatuneen dekkariharrastajan kulmia kummoisestikaan nytkähtämään.

Doggerland miljöönä on siis kiinnostava kaikesta huolimatta. Sitä paitsi Doggerlandiin hurahtaminen ei käy turhan raskaasti matkarahaston päälle! Samoin pisteet annan Karenista, joka ei turhia voivottele, vaikka töissä meneekin aika usein päin männikköä eikä yksityiselämä ole sen ruusuisempaa. Mielelläni annan Adolfssonille vielä toisenkin mahdollisuuden tehdä minuun vaikutuksen.

Maria Adolfsson: Harha-askel (Felsteg)
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Tammi 2019. 463 s.
Äänikirjan lukija Karolina Kudjoi, kesto 15 h 31 min.

Ennakkokappale kustantajalta. Äänikirja Storytel-palvelu.