Ei kenelläkään ole niin hyviä ystäviä kuin lapsena.
Stpehen Kingin pienoisromaanissa
Ruumis (kokoelmassa Kauhun vuodenajat, Book Studio, 1992) kaksitoistavuotiaat
pojat Gordie ja Chris ovat parhaat ystävät siitä huolimatta, että heidän
taustansa ja tulevaisuutensa näyttävät kovin erilaisilta. Ystävykset kokevat
parin muun pojan kanssa runsaan vuorokauden kuluessa rankkojakin asioita, ja tarinan
pohjalta kuvatun elokuvan suomenkielinen nimi Viimeinen kesä kertoo sen teemasta paljon. Lyhyessä ajassa pojat
joutuvat jättämään lapsuuden taakseen, eikä heidän elämänsä ole enää ennallaan.
Arttu Tuomisen
teoksessa Verivelka sivutaan samaa
teemaa, vaikka tarina on monin verroin rankempi kuin Kingin Ruumiissa. Porilaiset pojat Jari ja
Antti ovat kuudennen luokan keväällä vuonna 1991 parhaat ystävät erilaisista
lähtökohdistaan ja ominaisuuksistaan huolimatta. Jari on keskiluokkaisen
mukavan perheen poika, jolla on kehitysvammainen pikkusisko Tiina. Lukutoukka
Jari on ruumiinrakenteeltaan hintelä verrattuna rotevaan Anttiin.
Vaikka pojat asuvat maantieteellisesti lähellä toisiaan,
ovat heidän maailmansa muuten hyvin erilaiset. Antin isä on kätevä käsistään ja
osaa korjata mitä vain. Selvänä hän on mukava ja reilu, mutta jo muutaman kaljapullollisen
jälkeen hänestä paljastuu epäluuloinen riidanhaastaja, joka ei kaihda käyttää
nyrkkiään sen paremmin vaimoa kuin poikaakaan kurittaessaan.
Jari ja Antti elävät viimeistä kevättään muutenkin kuin ala-asteen
suhteen. Kesäloman alkuviikkojen karut tapahtumat muuttavat heidän elämänsä
suunnan lopullisesti. Toukokuun lopussa pojat vielä elävät ainakin osittain
viattomuuden ajassa ja päättävät tehdä aikamatkan. He kirjoittavat toisilleen
kirjeet avattaviksi, kun he ovat nelikymppisiä eli 27 vuoden päästä. Kirjeet he
kätkevät kapseliin, jonka he yhdessä hautaavat läheisen mäen päälle
kivenlohkareen juurelle. Paikka merkitään X-merkillä, koska niin aarteen paikka
karttaan merkitään ja koska X tarkoittaa ikuista ystävyyttä.
Marraskuussa 2018 Poria riepottelee vuoden pahin myrsky. Kaatosateisena
iltana Ahlaisissa tehdään hyvin tyypillinen suomalainen verityö. Viikon verran
jatkuneissa ryyppyjuhlissa, joissa väki on vaihtunut ja viina virrannut, keski-ikäinen
mies puukotetaan hengiltä. Silminnäkijöitä on runsaasti, vaikka myöhemmin
poliisit joutuvat toteamaan, että heidän tarinansa eivät ole kovin luotettavia.
Pääepäilty on paennut metsään veitsi mukanaan.
Ilmiselvältä vaikuttavan henkirikoksen saa tutkittavakseen Porin
poliisin rikoskomisarion sijaisuutta tekevä Jari Paloviita tiimeineen. Kun
uhrin ja tekijän henkilöydet on selvitetty, Paloviita kauhistuu. Hän tuntee
molemmat. Kummallakin miehellä, niin uhrilla Rami Niemisellä kuin tekijällä
Antti Mielosellakin, on pitkä ja karu rikosrekisteri. Niemisen kuolemaa tuskin
suree kukaan, eikä Mielosen syyllisyyskään vaikuta mitenkään yllättävältä.
Mutta Paloviita tietää olevansa Mieloselle palveluksen velkaa.
Miten hän voisi auttaa tätä välttämään murhatuomion? Pelissä on todella kovat
panokset, sillä Paloviidan idyllinen keskiluokkainen elämä on luhistumaisillaan.
Komisarion pesti on saatava muutettua vakinaiseksi, muuten kaikki on menetetty.
Näitä kahta aikatasoa Tuominen kuljettaa Verivelassa rinnakkain. Vuoden 1991
kevään ja alkukesän tapahtumilla on tietysti suora yhteys siihen, mitä marraskuussa
2018 tapahtuu. Jännite on voimakas, ja vaikka lukija erilaisten ennakoivien
vihjeiden avulla ja muutenkin pystyy päättelemään paljon, on tarina silti
piinaava ja käänteet yllättäviäkin. Mitä pojille lapsuudessa oikein tapahtui ja
miksi? Mikä sitoo Jari Paloviidan, Antti Mielosen ja Rami Niemisen kohtalot
niin tiukasti yhteen?
Paloviidalla on pienessä tiimissään kaksi keskenään kovin
erilaista tutkijaa. Henrik Oksman on ollut kolme vuotta Paloviidan oma työpari,
mutta nyt Häräksi kutsutun Oksmanin parina työskentelee Linda Toivonen. Oksman on
loistava poliisi, mutta hänen sosiaaliset taitonsa jättävät paljon toivomisen
varaa. Saatuaan vainun tai pettämättömältä vaistoltaan vinkin Oksman ei jätä
kiveäkään kääntämättä vaan härkämäisen päättäväisesti kaivaa totuuden esiin. Tämä
tieto pelottaa Paloviitaa. Oksman on hänen pahin vastustajansa, jos hän aikoo auttaa
Mielosta paljastumatta itse.
Linda on kokenut ja arvostettu tutkija, jolla on
jonkinlaisena rasitteenaan nuoruuden lyhyt mallin ura. Esimurrosikäisen
Linnea-tytön kanssa kahdestaan asuvalla Lindalla on ongelma, jonka hän toistaiseksi
pystynyt työpaikalla peittämään pastilleilla ja flunssaoireisiin vetoamalla.
Verivelka aloittaa
uuden DELTA-sarjan, jossa seurataan Porin
poliisin rikostutkijoita ja heidän työskentelyään. Paloviitaan, Oksmaniin ja Toivoseen
tutustutaan tässä aloitusosassa. Paloviidan tarina avautuu eniten, onhan tutkittavana
oleva rikos suoraan kytköksissä hänen lapsuuteensa. Muiden osalta Tuominen
vasta vähän raottaa ovea ja jättää lukuisia kutkuttavia kysymyksiä ja vihjeitä ilmaan.
Jatkon kannalta asetelma on suorastaan kihelmöivä.
Arttu Tuomisen aiempi neliosainen Muistilabyrintti-sarja muodostui lopulta huikeaksi lukukokemukseksi,
ja päätösosa Leipuri lukeutuu omiin dekkarisuosikkeihini. Kun alkoi tihkua
tietoa, että Tuominen on aloittamassa uutta ja erilaista Poriin sijoittuvaa poliisiromaanisarjaa,
odotukseni olivat korkealla. Verivelka
ei pettänyt kovia odotuksiani, päinvastoin. Kirjan avattuani huomasin nopeasti
olevani tarinan vastustamattomassa imussa, ja ahmin nelisatasivuisen romaanin
parissa päivässä.
Eniten pidin vuoden 1991 tapahtumia kuvaavista osuuksista. Tuominen
kuvaa taitavasti ja aidosti lapsuuden ja aikuisuuden murrosvaihetta. Edessä
olevat katastrofit, jotka lukija aavistaa tuleviksi, luovat oman jännitteisen
tunnelmansa. Lukiessaan tietää, että vielä joutuu lukemaan ja kokemaan todella kauheita
asioita poikien kanssa, mutta silti ei voi lopettaa lukemista. On pakko jatkaa
katkeraan loppuun asti. Tuominen ei päästä lukijaa todellakaan helpolla. Monet
kohtaukset ovat suorastaan piinaavia yksityiskohtaisuudessaan.
Vuoden 2018 poliisitutkinta ja Jari Paloviidan ankara paini
omatuntonsa kanssa on myös mielenkiintoinen ja loppumetreillä sen käänteitä
lukee sydän kurkussa. Miten ihmeessä tästä oikein selvitään kuivin jaloin? Vai
selvitäänkö? Juonenpunonta on oivallista, samoin henkilökuvaus. Koko
poliisikolmikko on herkullisen monitahoinen.
Pidän kovasti intertekstuaalisuudesta eli tekstien välisistä
kytköksistä. Erityisesti pidän siitä tietysti silloin, kun itse huomaan kytkennät.
Verivelka flirttailee kutkuttavasti
Kingin Ruumiin kanssa. Olen Viimeisen kesän nähnyt lukuisia kertoja,
ja se on mielestäni ihana elokuva. Jokainen löytämäni viittaus oli iloinen
yllätys. Juuri näin intertekstuaalisuus toimii parhaimmillaan eli tarjotessaan
oivaltamisen iloa. Ihan mahtavaa!
Olen aikaisemminkin todennut, että mielestäni parhaita
dekkareita ovat sellaiset, jotka eivät ole selkeästi ’vain’ dekkareita vaan
jotka sekoittavat eri genrejä. Verivelka
on kaikkea muuta kuin perinteinen poliisiromaani, vaikka sen keskiössä onkin
rikostutkintayksikkö. Mieluusti suosittelen tätä teosta myös lukijoille, joita
eivät dekkarit ja jännityskirjat tavallisesti kiehdo.
Arttu Tuominen:
Verivelka
WSOY 2019. 408 s.
WSOY 2019. 408 s.
Verivelka ilmestyy 14.5.2019.
Verivelka nappasi Vuoden johtolanka 2020 -palkinnon. Jatko-osa Hyvitys ilmestyy keväällä 2020.
Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.
Arttu Tuomisen Muistilabyrintti-sarja:
Muistilabyrintti
Murtumispiste
Silmitön
Leipuri