Arttu Tuominen: Verivelka

Ei kenelläkään ole niin hyviä ystäviä kuin lapsena.

Stpehen Kingin pienoisromaanissa Ruumis (kokoelmassa Kauhun vuodenajat, Book Studio, 1992) kaksitoistavuotiaat pojat Gordie ja Chris ovat parhaat ystävät siitä huolimatta, että heidän taustansa ja tulevaisuutensa näyttävät kovin erilaisilta. Ystävykset kokevat parin muun pojan kanssa runsaan vuorokauden kuluessa rankkojakin asioita, ja tarinan pohjalta kuvatun elokuvan suomenkielinen nimi Viimeinen kesä kertoo sen teemasta paljon. Lyhyessä ajassa pojat joutuvat jättämään lapsuuden taakseen, eikä heidän elämänsä ole enää ennallaan.

Arttu Tuomisen teoksessa Verivelka sivutaan samaa teemaa, vaikka tarina on monin verroin rankempi kuin Kingin Ruumiissa. Porilaiset pojat Jari ja Antti ovat kuudennen luokan keväällä vuonna 1991 parhaat ystävät erilaisista lähtökohdistaan ja ominaisuuksistaan huolimatta. Jari on keskiluokkaisen mukavan perheen poika, jolla on kehitysvammainen pikkusisko Tiina. Lukutoukka Jari on ruumiinrakenteeltaan hintelä verrattuna rotevaan Anttiin.

Vaikka pojat asuvat maantieteellisesti lähellä toisiaan, ovat heidän maailmansa muuten hyvin erilaiset. Antin isä on kätevä käsistään ja osaa korjata mitä vain. Selvänä hän on mukava ja reilu, mutta jo muutaman kaljapullollisen jälkeen hänestä paljastuu epäluuloinen riidanhaastaja, joka ei kaihda käyttää nyrkkiään sen paremmin vaimoa kuin poikaakaan kurittaessaan.

Jari ja Antti elävät viimeistä kevättään muutenkin kuin ala-asteen suhteen. Kesäloman alkuviikkojen karut tapahtumat muuttavat heidän elämänsä suunnan lopullisesti. Toukokuun lopussa pojat vielä elävät ainakin osittain viattomuuden ajassa ja päättävät tehdä aikamatkan. He kirjoittavat toisilleen kirjeet avattaviksi, kun he ovat nelikymppisiä eli 27 vuoden päästä. Kirjeet he kätkevät kapseliin, jonka he yhdessä hautaavat läheisen mäen päälle kivenlohkareen juurelle. Paikka merkitään X-merkillä, koska niin aarteen paikka karttaan merkitään ja koska X tarkoittaa ikuista ystävyyttä.

Marraskuussa 2018 Poria riepottelee vuoden pahin myrsky. Kaatosateisena iltana Ahlaisissa tehdään hyvin tyypillinen suomalainen verityö. Viikon verran jatkuneissa ryyppyjuhlissa, joissa väki on vaihtunut ja viina virrannut, keski-ikäinen mies puukotetaan hengiltä. Silminnäkijöitä on runsaasti, vaikka myöhemmin poliisit joutuvat toteamaan, että heidän tarinansa eivät ole kovin luotettavia. Pääepäilty on paennut metsään veitsi mukanaan.

Ilmiselvältä vaikuttavan henkirikoksen saa tutkittavakseen Porin poliisin rikoskomisarion sijaisuutta tekevä Jari Paloviita tiimeineen. Kun uhrin ja tekijän henkilöydet on selvitetty, Paloviita kauhistuu. Hän tuntee molemmat. Kummallakin miehellä, niin uhrilla Rami Niemisellä kuin tekijällä Antti Mielosellakin, on pitkä ja karu rikosrekisteri. Niemisen kuolemaa tuskin suree kukaan, eikä Mielosen syyllisyyskään vaikuta mitenkään yllättävältä.

Mutta Paloviita tietää olevansa Mieloselle palveluksen velkaa. Miten hän voisi auttaa tätä välttämään murhatuomion? Pelissä on todella kovat panokset, sillä Paloviidan idyllinen keskiluokkainen elämä on luhistumaisillaan. Komisarion pesti on saatava muutettua vakinaiseksi, muuten kaikki on menetetty.

Näitä kahta aikatasoa Tuominen kuljettaa Verivelassa rinnakkain. Vuoden 1991 kevään ja alkukesän tapahtumilla on tietysti suora yhteys siihen, mitä marraskuussa 2018 tapahtuu. Jännite on voimakas, ja vaikka lukija erilaisten ennakoivien vihjeiden avulla ja muutenkin pystyy päättelemään paljon, on tarina silti piinaava ja käänteet yllättäviäkin. Mitä pojille lapsuudessa oikein tapahtui ja miksi? Mikä sitoo Jari Paloviidan, Antti Mielosen ja Rami Niemisen kohtalot niin tiukasti yhteen?

Paloviidalla on pienessä tiimissään kaksi keskenään kovin erilaista tutkijaa. Henrik Oksman on ollut kolme vuotta Paloviidan oma työpari, mutta nyt Häräksi kutsutun Oksmanin parina työskentelee Linda Toivonen. Oksman on loistava poliisi, mutta hänen sosiaaliset taitonsa jättävät paljon toivomisen varaa. Saatuaan vainun tai pettämättömältä vaistoltaan vinkin Oksman ei jätä kiveäkään kääntämättä vaan härkämäisen päättäväisesti kaivaa totuuden esiin. Tämä tieto pelottaa Paloviitaa. Oksman on hänen pahin vastustajansa, jos hän aikoo auttaa Mielosta paljastumatta itse.

Linda on kokenut ja arvostettu tutkija, jolla on jonkinlaisena rasitteenaan nuoruuden lyhyt mallin ura. Esimurrosikäisen Linnea-tytön kanssa kahdestaan asuvalla Lindalla on ongelma, jonka hän toistaiseksi pystynyt työpaikalla peittämään pastilleilla ja flunssaoireisiin vetoamalla.

Verivelka aloittaa uuden DELTA-sarjan, jossa seurataan Porin poliisin rikostutkijoita ja heidän työskentelyään. Paloviitaan, Oksmaniin ja Toivoseen tutustutaan tässä aloitusosassa. Paloviidan tarina avautuu eniten, onhan tutkittavana oleva rikos suoraan kytköksissä hänen lapsuuteensa. Muiden osalta Tuominen vasta vähän raottaa ovea ja jättää lukuisia kutkuttavia kysymyksiä ja vihjeitä ilmaan. Jatkon kannalta asetelma on suorastaan kihelmöivä.

Arttu Tuomisen aiempi neliosainen Muistilabyrintti-sarja muodostui lopulta huikeaksi lukukokemukseksi, ja päätösosa Leipuri lukeutuu omiin dekkarisuosikkeihini. Kun alkoi tihkua tietoa, että Tuominen on aloittamassa uutta ja erilaista Poriin sijoittuvaa poliisiromaanisarjaa, odotukseni olivat korkealla. Verivelka ei pettänyt kovia odotuksiani, päinvastoin. Kirjan avattuani huomasin nopeasti olevani tarinan vastustamattomassa imussa, ja ahmin nelisatasivuisen romaanin parissa päivässä.

Eniten pidin vuoden 1991 tapahtumia kuvaavista osuuksista. Tuominen kuvaa taitavasti ja aidosti lapsuuden ja aikuisuuden murrosvaihetta. Edessä olevat katastrofit, jotka lukija aavistaa tuleviksi, luovat oman jännitteisen tunnelmansa. Lukiessaan tietää, että vielä joutuu lukemaan ja kokemaan todella kauheita asioita poikien kanssa, mutta silti ei voi lopettaa lukemista. On pakko jatkaa katkeraan loppuun asti. Tuominen ei päästä lukijaa todellakaan helpolla. Monet kohtaukset ovat suorastaan piinaavia yksityiskohtaisuudessaan.

Vuoden 2018 poliisitutkinta ja Jari Paloviidan ankara paini omatuntonsa kanssa on myös mielenkiintoinen ja loppumetreillä sen käänteitä lukee sydän kurkussa. Miten ihmeessä tästä oikein selvitään kuivin jaloin? Vai selvitäänkö? Juonenpunonta on oivallista, samoin henkilökuvaus. Koko poliisikolmikko on herkullisen monitahoinen.

Pidän kovasti intertekstuaalisuudesta eli tekstien välisistä kytköksistä. Erityisesti pidän siitä tietysti silloin, kun itse huomaan kytkennät. Verivelka flirttailee kutkuttavasti Kingin Ruumiin kanssa. Olen Viimeisen kesän nähnyt lukuisia kertoja, ja se on mielestäni ihana elokuva. Jokainen löytämäni viittaus oli iloinen yllätys. Juuri näin intertekstuaalisuus toimii parhaimmillaan eli tarjotessaan oivaltamisen iloa. Ihan mahtavaa!

Olen aikaisemminkin todennut, että mielestäni parhaita dekkareita ovat sellaiset, jotka eivät ole selkeästi ’vain’ dekkareita vaan jotka sekoittavat eri genrejä. Verivelka on kaikkea muuta kuin perinteinen poliisiromaani, vaikka sen keskiössä onkin rikostutkintayksikkö. Mieluusti suosittelen tätä teosta myös lukijoille, joita eivät dekkarit ja jännityskirjat tavallisesti kiehdo.

Arttu Tuominen: Verivelka
WSOY 2019. 408 s.

Ennakkokappale.

Verivelka ilmestyy 14.5.2019.

Verivelka nappasi Vuoden johtolanka 2020 -palkinnon. Jatko-osa Hyvitys ilmestyy keväällä 2020.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.


Arttu Tuomisen Muistilabyrintti-sarja:

Muistilabyrintti
Murtumispiste
Silmitön
Leipuri