Emma Puikkonen: Lupaus

Mitä jos lupaamista ei otettaisi vakavasti? Nämä tuulessa ja tunneilmiöissä huojuvat, rikkahippusen kokoiset ihmiset puhuisivat toisilleen määräämättömästi säästä ja kuolleista kuningattarista ja eläinten sairauksista, mutta kehenkään ei voisi luottaa. Kukaan ei lupaisi toiselle mitään, ei avioliittoa, ei yllätysjuhlaa, ei syntymäpäivän muistamista. He nyökyttelisivät vain, mutta tietäisivät, että jokainen nyökkäys tarkoittaa kyllä ja ei, kyllä ja ei, että mitään ehdottoman varmaa ei ole olemassa.

Paluu vapaasti kirjallisuuden virrassa ajelehtivaksi lukijaksi on tuonut mukanaan paluun kirjaston aktiiviseksi asiakkaaksi. Olen tänä vuonna lukenut jo kahdeksan kirjastosta lainaamaani kirjaa! Se on monin verroin enemmän kuin monena kuluneena vuonna.

Syitä tämän rakkaussuhteen elvyttämiseen on monia. Kuten sanottu, voin nyt pitkästä aikaa aivan itse vapaasti päättää, mihin kirjaan seuraavaksi tartun. Kuunneltuani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan yhteen menoon sukelsin riemuiten selvittelemään sarjassa mukana olevien historiallisten henkilöiden taustoja. Kirjastoista on helposti saatavana monenlaista tietokirjallisuutta, ja olen sitä mahdollisuutta hyödyntänyt muun muassa Albert Eldelfeltin elämään ja teoksiin perehtyessäni.

Varausmaksut ovat poistuneet ja oma lähikirjastommekin muuttui hiljattain vihdoin omatoimikirjastoksi. Varaaminen omalta kotikoneelta tai jopa puhelimella on helppoa ja maksutonta, ilmoitukset saapuneista kirjoista saan tekstiviestillä puhelimeeni ja voin ohikulkumatkalla poiketa hakemassa kirjat silloin, kun se itselleni parhaiten sopii. Vallan mainiota!

Jonkinlaisena bonuksena on sitten vielä tämä, että pitkästä aikaa voin aivan vapaasti tarttua kirjaan, jota olen nähnyt suositeltavan somessa ja joka kuin tilauksesta nököttää pääkirjastomme jokerihyllyssä, ja lukea sen yhdessä viikonlopussa tuntematta yhtään huonoa omatuntoa pinoissa odottelevista pakollisista luettavista kirjoista.

Juuri näin kävi käväistessäni pikimmältään pääkirjastossamme lauantaina. Olen jo oppinut katsastamaan kirjaston uutuushyllyn, josta saattaa tehdä kullanarvoisia löytöjä (mutta joihin en ole voinut pitkiin aikoihin rauhallisin mielin tarttua). Vieressä on jokerihylly, ja sillä nökötti tällä kertaa Emma Puikkosen romaani Lupaus. Olin juuri aamulla törmännyt ystäväni kiihkeään vuodatukseen, jossa hän kertoi kirjan tehneen valtavan vaikutuksen. Aiempiakin ylistäviä kommentteja olin jo tästä suhteellisen tuoreesta teoksesta nähnyt, joten eipä muuta kuin kirja lainaan ja kotiin lukemaan.

Lupaus on minunkin mielestäni hieno, loistavasti kirjoitettu ja vaikuttava romaani. Ympäristöahdistusta potevalle keski-ikäiselle se ei tosin ole mitään leppoisaa luettavaa. Sitä sen ei tietenkään ole edes tarkoitus olla, päinvastoin.

Tarina sijoittuu johonkin epämääräiseksi jäävään lähitulevaisuuteen. Ilmastonmuutos on edennyt kohtalaisia loikkia tämänhetkiseen tilanteeseen verrattuna. Ihmiset eivät ole pystyneet tekemään päätöksiä muutoksen hillitsemiseksi saati pysäyttämiseksi. Jäätiköt sulavat, ruoka uhkaa loppua ja levottomuudet lisääntyvät. EU on hajoamassa ja Suomen hallitukset vaihtuvat kiivaaseen tahtiin.

Mistään saarnaamisesta ei ole kyse, vaan Lupaus on ennen kaikkea loistavan hienovireinen dystopiaromaani. Päähenkilö on minäkertoja Rinna, joka on Seela-tytön yksinhuoltaja. Nykyhetkessä Rinna yrittää koota elämänsä palasia kasaan mielenterveyskuntoutujana. Muitakin näkökulmia tapahtumiin avataan toisten, tapahtumiin usein välillisesti osallisten, henkilöiden kautta.

Tarinan keriytyessä vähitellen auki lukija ei enää mieti, miksi Rinna on päätynyt kuntoutukseen kitkemään kasvimaata ja istuttamaan metsiä. Elämä ei ole ollut kovin armollinen häntä kohtaan, ja sitten vielä ilmastokatastrofin kaiken yllä häälyvä painostava uhka. Kun Rinna oli pieni, isä lupasi suojella häntä kaikelta, pelastaa tulipalosta ja uppoavasta laivastakin. Samaa turvaa Rinna haluaa tarjota Seelalle, mutta muuttuvassa maailmassa lupauksen pitäminen käy mahdottomaksi. Miten suojata lapsensa uhalta, joka on epämääräinen mutta musertava ja kun pääministerikin saa paniikkikohtauksia?

Rinnan vuotta nuorempi pikkuveli Robert on muuttanut Lontooseen ja tutustunut ja rakastunut tutkija Neeviin. Robert seuraa huolestuneena Rinnan ja Seelan tilannetta kotimaassa, mutta voi käydä heidän luonaan vain harvoin. Lentämistä on syytä välttää mahdollisimman paljon, niin ikävää kuin se onkin. Sisarusten välit ovat katketa, kun Rinna päättää varmistaa pienen perheensä selviytymisen äärimmäisissäkin oloissa. Robert ei ymmärrä Rinnan ratkaisua.

Neev tekee sitkeästi työtä herätelläkseen päättäjiä jäätiköiden huolestuttavasta tilasta. Robert lähtee hänen mukaansa Grönlantiin, missä on tarkoitus kuvata materiaalia luentoja varten. Robert on taitava äänittäjä, ja sulamisvesijokien tutkiminen ja kuvaaminen jäätiköllä ovat lumoava projekti. Jää ja lumi ovat huikaisevan kauniita mutta äärimmäisen vaarallisia.

Puikkonen kuvaa osuvasti perheen dynamiikkaa monesta suunnasta. Rinnan ja Robertin 

leskeksi jäänyt isä asuu dementikkona hoitokodissa eikä yleensä ole täysin kartalla nykyhetkessä. Rinnan ja Robertin suhde on ollut tiivis ja läheinen lapsena, mutta välimatka on tehnyt tehtävänsä. Silti Robert suuttuu silmittömästi, kun hän tajuaa, millaisia muutoksia Rinna on tehnyt heidän kotitilallaan Robertin tietämättä. Robert tuntee, että hänen lapsuutensa on pilattu.

Rinnan ja Seelan suhde on kuitenkin romaanin keskiössä. Seela on herkkä lapsi, jolla on pelottavan vahva ja eloisa mielikuvitus. Tytön vakava sairastuminen esikouluiässä pelästyttää Rinnan ja lähipiirin ja jättää Seelaankin jälkensä. Kun tytär on murrosikäinen, valkoisessa talossa on välillä melkoisen myrskyisää.

Ilmastonmuutos ja sen muuttama yhteiskunta ja maailma ovat romaanin mielenkiintoinen ja samalla uhkaava tausta. Puikkonen ei selitä, vaan lukija saa koota vihjeistä ja tiedonmuruista kokonaiskuvaa. Monet romaanin yksityiskohdat ovat hyvin ajankohtaisia. Lisänä on kuitenkin muutamia mielenkiintoisia juttuja, kuten robottipölyttäjät ja rukoilijat. Kummastakin olisin mielelläni lukenut enemmän, mutta Puikkonen ohittaa ne lyhyesti, kuin kiusallaan!

Lupaus on pelottava kirja. Sen maailma on liian uskottava ja todentuntuinen. Ympäristöahdistukseni vain syveni sen parissa. Mutta toivoton tai täysin lohduton romaani Lupaus ei onneksi ole.

Kun ihminen poistuu maisemasta, alkaa pieni siemen asfaltin raossa itää.

Emma Puikkonen: Lupaus
WSOY 2019. 299 s.

Kirjasto.

Suosittelen myös Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät.