Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Pysytään pimeässä vielä hetki. Haluan sanoa jotain ennen kuin avaan silmäni. Se liittyy siihen mistä pian kerron, kaikkeen mikä muutti elämäni, maailmani ja lopulta minut. Jos sanoinkin ettei tarinallani ole alkua, niin loppuja sillä kyllä on. Niitä tarinassani on monta ja jokainen niistä on kuin pala kuolemaa.

Viime vuonna luin isot pinot tuoretta kotimaista nuortenkirjallisuutta ja tuskailin moneen otteeseen luokittelun ja suosittelun vaikeutta. Erityisen hankalasti tuntuvat suomalaiseen kirjastojärjestelmään ja lukijoiden tavoittamiseen istuvan ns. nuorten aikuisten kirjat eli kansainvälisesti YA-romaanit, joiden lukijakunnan ikähaarukka on noin 15-vuotiaista parikymppisiin. Oikeasti ylä- sen paremmin kuin alarajaakaan ei ole olemassa, vaan lukijat ovat yksilöitä ja valitsevat tarjonnasta mitä haluavat. Mutta miten tuoda tarjolle kirjoja, jos ei ole jotenkin segmentoitu oletettuja kohderyhmiä?

Saman tuskailun parissa huomasin askartelevani jälleen lukiessani (tai oikeammin kuunnellessani) Marisha Rasi-Koskisen (nuorten aikuisten) romaania Auringon pimeä puoli. Teos on selkeästi suunnattu kokeneille nuorille lukijoille, siis lukemista vähän enemmän harrastaville kuin vain koulun pakollisia kirjoja lukeville, ja nuorille aikuisille, eli lukioikäisille ja vähän vanhemmille. Mutta olisi todella sääli, jos vain he lukisivat kirjan! Se pitäisi ehdottomasti asettaa kirjastoissa, kirjakaupoissa ja kirjakatalogeissa tarjolle myös meille vanhemmille lukijoille.

Genreltäänkin Auringon pimeä puoli on myös aavistuksen hankala. Määrittelin sen omassa päässäni ja omaksi ilokseni spefidystopiaksi. Valitettavasti tämäkin saattaa karkottaa potentiaalisia lukijoita. Toivottavasti ei kuitenkaan. Minua nämä genrehybridit eivät haittaa lainkaan, oikeastaan päinvastoin.

Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli on näet oikein hyvä ja vetävä romaani. Sen tunnelma on tosin jollain tavoin painostava ja uhka leijuu kaiken yllä jatkuvasti, mutta tämä kuuluu tietysti dystopian luonteeseenkin. Osittain se johtuu tarinan maailman synkkyydestä ja masentavuudesta, sillä ankaran totalitaariset yhteisöt eivät juuri toivoa herätä. Osittain tunnelma syntyy kertojan ahkerasti viljelemästä ennakoinnista, joka ei lupaa mitään hyvää tapahtuvaksi.

Minäkertoja on kuusitoistavuotias Emilia, joka asuu isoisänsä kanssa Kaivoksen kaupungissa. Missä Kaivos sijaitsee, jää kirjassa selvittämättä, eikä sillä ole väliäkään, sillä Kaivos voisi olla oikeastaan missä vain. Kaivos on autonominen kaupunki, jossa valtaa pitää tiukassa otteessaan Johtaja. Koko entinen kaupunki ja sitä ympäröivä metsä on raivattu uuden ja mahtavan kerrostaloalueen tieltä. Vain Emilian pieni kotitalo sinnittelee vielä korkeiden rakennusten katveessa, koska isoisä ei ole suostunut luopumaan omistusoikeudestaan.

Emilia on kaksin isoisänsä kanssa, sillä hänen oma äitinsä kuoli synnyttäessään Emiliaa. Samalla Emilian isä lähti tiehensä. Vähitellen Emilialle kuitenkin selviää, että äidin kuolemasta ei ole kerrottu hänelle totuutta. Mikä sitten edes on totuus? Eri tarinat poikkeavat toisistaan. Näyttää kuitenkin siltä, että äiti on joutunut jonkinlaiseen onnettomuuteen vanhassa kaivoksessa, jonne pääsy on estetty. Äidin kuolinsyy on ollut hukkuminen. Miten se on mahdollista, kun kaivoksessa ei ole ollut vettä ainakaan tuolloin? Entä miksi äidin poikaystävä ja Emilian isä lähti pois?

Emilian tuttu maailma alkaa järkkyä, kun isoisä avaa tontin reunalla kyhjöttävän vajan oven ja kertoo, että se on ollut Emilian äidin lempipaikka, kesähuone, jossa tämä on viettänyt paljon aikaa. Emilia löytää huoneesta piirroksen, joka esittää häntä itseään. Kummallisinta kuvassa on, että se esittää nykyistä Emiliaa tai tarkemmin sanoen Emiliaa noin kolmea viikkoa myöhemmin.

Tästä omituisesta löydöstä alkaen kaikki alkaa tosiaan limittyä ja muuttua yhä kummallisemmaksi. Johtajan ja Kaivoksen väen ote alkaa nopeasti tiukentua ja Emilia huomaa olevansa tarkkailun alla. Hänen parasta ystäväänsä Mitekiä kuulustellaan ja Miima, erikoinen uskottu ystävä, tuntuu katoavan maan alle.

Pitkään lukija on yhtä hämmennyksissään kuin Emiliakin, mutta vähitellen palaset alkavat loksahdella paikoilleen ja alkaakin jännittää, milloin ja miten totuus valkenee myös Emilialle. Entä onko mahdollista pelastaa entisestä elämästä mitään? Voiko historiaa muuttaa?

Nautin siis tarinan imusta, huolella sommitellusta miljööstä ja kiinnostavista henkilöistä. 

Emilian vaiheiden seuraaminen on paikoin piinaavan jännittävää. Samalla mietin, miten totalitarismi ja ympäristötuhot tuntuvat aina liittyvän yhteen. Rasi-Koskinen on tehnyt Johtajasta hyytävän hahmon hyödyntäen hänessä monia tunnettujen tyrannien piirteitä. Hän lähipiireineen hallitsee täydellisesti joukkojen hallinnan tai pikemminkin manipuloinnin. Kaikki on mahdollista, kun vain niin päätetään. Yksittäisen ihmisen mahdollisuudet pyristellä vastaan ovat minimaaliset ja riskit usein sietämättömät. Silti vastarintaa on. Aina.

Selittämättömät ilmiöt kielletään kuin niitä ei olisi edes olemassa. Haluamme uskoa maailman pysyvän tuttuna ja turvallisena silloinkin, kun mikään ei ole niin kuin ennen. On helpompi hyväksyä oma hulluutensa kuin se, että maailma on mennyt sekaisin. Hulluudesta voi parantua, mutta jos maailma on kadonnut tai vaihtunut toiseksi, ei ole mitään mihin palata. Voiko mikään olla lohduttomampaa?

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli
WSOY 2019. 369 s.Aänikirjan lukija Liisa Sofia Pöntinen, kesto 12 h 49 min. 

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

Upeat kannet Sanna-Reeta Meilahti.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Rasi-Koskinen on aiemmin julkaissut aikuisten kirjallisuutta, enkä ole vielä lukenut häneltä mitään. Asia pitää ehdottomasti korjata.