En tiedä, ketä
tästä kaikesta syyttäisin. Itseäni? Kohtaloa. Taloa. Unelmia.
Sylvian hohtavat
unelmat ovat kaikki toteutuneet. Nelihenkinen perhe on löytänyt idyllisen
omakotitalon, josta puuttuu vain takka. Sylvialla on mielenkiintoinen työ
arkistonhoitajana, ja hän omistautuu sille intohimoisesti keksimällä
valokuvista poistetuille ihmisille elämän ja kirjoittamalla heille kirjeitä,
työajalla vieläpä. Aviomies Rurikilla on pieni kalanvälitysliike. Esikoistyttö
Rebecca on vaihto-oppilaana Etelä-Amerikassa ja kuopus Minni elää tavallista
alakoululaisen arkea.
Kaikki vaikuttaa
siis olevan hienosti, kun vielä takkakin saadaan kirjavien (ja kieltämättä
kafkamaisten) käänteiden jälkeen tekeille. Mutta sitten eräänä aamuna
jalkakäytävällä Sylvian perheen talon edessä on veritahrainen takkatiili. Mitä
on tapahtunut? Ainakin Sylvia on vakuuttunut, että on tapahtunut rikos. Mitä ilmeisimmin
naapurissa asuva vaarallinen mielenterveyspotilas on käynyt jonkun kimppuun.
Mutta kenen? Ja missä ruumis on? Rurik ei tunnu kiinnostuvan kauheasta
tapauksesta eikä hätäkeskuksestakaan suostuta lähettämään ketään paikalle
tutkimaan asiaa.
Asiat alkoivat
liukua limittäin ja lomittain, pienet ja suuret asiat epäsuhdassa,
suhteettomina.
Verinen takkatiili
jalkakäytävällä on jonkinlainen kulminaatiopiste. Sen jälkeen asiat Sylvian
elämässä alkavat vähitellen vyöryä yhä hallitsemattomammin, mutta kerrostumat
ovat alkaneet rakentua jo paljon aikaisemmin. Pohjimmaiset kerrokset ovat
peräisin Sylvian lapsuudesta, mutta siitä hän ei juurikaan halua puhua. Suurin
piirtein vuotta ennen veristä takkatiiltä kerrostumia alkoi kuitenkin kertyä
vauhdilla.
Sylvian työpaikalla
vaihtuu esimies, joka tuntuu kannustavan Sylviaa tämän kirjeprojekteissa.
Sylvia löytää mielisairauden vuoksi perhevalokuvista poistetun Emman ja alkaa
kertoa tämän elämää kirjeissä. Samaan aikaan kotona aloitetaan takkaprojekti.
Valitettavasti sitä varjostavat monenlaiset vaikeudet niin viranomaisten kuin
kauppiaidenkin tahoilta. Sylvian suuri unelma Rebecca-tyttären
vaihto-oppilasvuodestakin alkaa toteutua. Perheeseen on vastavuoroisesti
tulossa chileläinen Clara, jonka kanssa ei sitten kaikki sujukaan kuten piti.
Monenlaisia
paineita siis alkaa kasautua pakkomielteiseen perfektionismiin taipuvan Sylvian
harteille. Aggressiivisesti metelöivä naapuri pelottaa yhä enemmän, eikä apua
tunnu saavan sen paremmin isännöitsijältä kuin sosiaalitoimistostakaan. Lopulta
Sylvia löytää Vaihdetaan hulluja -nimisen nettikeskusteluryhmän, josta saa
ainakin vertaistukea.
Niina Revon seitsemäs romaani Vyöry on nimensä
veroinen. Lukija saa heti alkuun koko joukon varoituksia siitä, mitä tuleman
pitää, mutta silti tarina pääsee yllättämään moneen otteeseen. Maailma huojuu
minäkertoja-Sylvian ympärillä, mutta lukija ei voi olla varma, mikä Sylvian
kertomasta on vääristynyttä, mikä ei. Vaihtoehtoisia selityksiä on yleensä
tarjolla useita, ja paikoin ainakin omat päätelmäni lensivät kaaressa
roskikseen ja oli aloitettava palasten kokoaminen uudelleen alusta.
Tarinan tunnelma on
painostavan uhkaava. Uhka tihenee kuin varkain, ja lopulta voi vain pelätä
pahinta ja toivoa parasta. Saako Sylvia apua ajoissa vai pääseekö idyllisessä
omakotitalossa helvetti irti? Kuka on ollut tiiliskivimurhaaja, entä hänen
uhrinsa?
Vyöry on herkullisen
täyteläinen romaani mielenterveysongelmista. Repo on suhteellisen suppeaan eli runsaat
kaksisataa sivua käsittävään romaaniinsa saanut upotettua koko joukon aiheeseen
liittyviä näkökulmia ja huomioita. Emman traaginen tarina kurkottaa historiaan,
ja somen keskusteluryhmässä jaetaan kokemuksia huumorin keinoin. Monenlaista mahtuu
näiden väliin.
Kuten Omppu blogissaan toteaa, Repo sortuu
lopussa muutamaan selittelyyn tai turhaan auki kirjoittamiseen. Lukijaan
kannattaa luottaa. Ainakin minä pidän enemmän ajatteluttavista lopuista kuin
tyhjentävistä.
Miten erottaa muistoista
oikeat?
Niina Repo: Vyöry
Siltala 2018. 220 s.
Äänikirjan lukija Laura Malmivaara, kesto 5 h 43 min.
Siltala 2018. 220 s.
Äänikirjan lukija Laura Malmivaara, kesto 5 h 43 min.
Painettu kirja
arvostelukappale, äänikirja Storytel.
Sijoitan Vyöryn Helmet-lukuhaasteen kohtaan 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.
Takakansi oli mukavan epämääräinen, sai kiinnostumaan kirjasta, mutta ei paljastanut liikaa. Odotin jotain dekkari- tai kauhu-osastoa, mutta tarina yllätti. Tarinassa oli hurjan vahva tunnelma ja Repo sai pyöritettyä lukijan(kin) sekaisin. Vähän kakistelutti parissa kohtaa takkamestarin ja vaihto-oppilaan kohdalla, mutta ei se lopulta haitannut kun muutenkin toden ja kuvitelman rajat häilyivät. Hyvä kirja!
VastaaPoista