Raija Oranen: Ackté!

Minun elämäni oli silloin kun menin Pariisiin, silloin kun taistelin paikastani tähtien eturivissä. Kaikki muu tuntuu jonkun toisen elämältä. Taikka sitten se on toisin päin: tämä jälkeen tullut on minun elämääni, se toinen, se loistokas, kuuluu Acktélle, ja hän ja minä olemme oikeastaan kaksi eri ihmistä.

Itsensä brändääminenkö muka jotain uutta ja nykyaikaista? Kattia kanssa. Vuonna 1894 Emmy Achtélla on kristallinkirkas näkemys siitä, miten hänen lahjakkaan laulajatartyttärensä Ainon tuleva loistelias ura rakennetaan. Kovaa työtä, kieltäymyksiä ja uhrauksia, ahkeraa verkostoitumista ja loistavia suhteita, näyttäviä pukuja ja moitteeton maine. Siinä muutamia keskeisiä neuvoja ja vaatimuksia, joilla Emmy-äiti tytärtään säälimättä piiskasi päivästä toiseen. Sen sijaan avioliitto- ja perhehaaveet tyttären olisi kuopattava syvälle ja lopullisesti. Aviomies ja lapset tarkoittaisivat automaattisesti uran karahtamista kiville. Sitä Emmy ei voisi sallia, olihan hän itse kokenut tuon kohtalon omassa elämässään.

Juhlittu ja lopulta (omasta mielestään) unohdettu laulajatar Aino Ackté muistelee kirjavien käänteiden rytmittämää elämäänsä jatkosodan aikana. Muistoista muodostuu Raija Orasen romaani Ackté! Se alkaa vuodesta 1894, jolloin Aino Achté saapuu äitinsä Emmyn seurassa Pariisiin pyrkimään valtionkonservatorioon professori Edmond Duvernoyn laululuokalle. Duvernoy oli ollut aikanaan myös Emmyn opettaja, ja hän ottaa Ainon siipiensä suojaan, onhan tämä ilmiselvästi tähtiainesta.

Kylmän ja kovan äidin otteessa Aino pyristelee vielä vuosikymmeniä, mutta Pariisista Emmy joutuu lopulta lähtemään. Sen jälkeen Aino Ackté, kuten hän nimensä pian opintonsa aloitettuaan alkoi kirjoittaa, ryhtyi rakentamaan brändiään ihan itse. Vuosia kaikki sujuikin pääpiirteissään Ainon haluamalla tavalla ja tahdilla, mutta lopulta ura kääntyy kohti laskua ikävien juonittelujen ja oopperamaailman armottoman häijyn kilpailun takia.

Oranen on tutkinut taustamateriaalinsa huolella (romaanin lopusta löytyy hyvä lähdeluettelo). Itse luin ennen Ackté!-romaaniin tarttumista Pentti Savolaisen teoksen Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina (2004, Ajatus-kirjat) ja Aino Acktén tyttären Glory Leppäsen teoksen Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté (1966, Otava), joten tiesin jo melkoisesti, miten Aino Acktén ura ja elämä tulisi etenemään. On lopulta vaikea sanoa, oliko se romaanin lukemisen kannalta etu vai haitta. Mukavaa oli poimia romaanista lukuisia kohtia, jotka suoraan perustuvat lähdeaineistoon (paikoin sanasta sanaan), mutta toisaalta yllätyksille jäi kovin vähän sijaa.

Kiintoisimmaksi aiheeksi osoittautui jälleen arvoitus Ainon ja taidemaalari Albert Edelfeltin suhteesta. Siitä on lähdeteoksissa kovin ristiriitaisia päätelmiä, eikä varsinaisia todisteita taida olla kenelläkään. Kirjeenvaihtoa on tiettävästi tarkoituksella tuhottu puolin ja toisin, joten lopultakin ollaan vain huhujen, juorujen ja arvailujen varassa. Fiktiota kirjoittava Oranen on antanut Ainolle ja Albertille kiihkeän romanttisen suhteen, joka saa myös lihallisen täyttymyksensä. Venla Hiidensalo päätyy romaanissa Sinun tähtesi toisenlaiseen ratkaisuun.

Oliko Glory sittenkin Albert Edelfeltin tytär, kuten Helsingissä tytön syntymän jälkeen juoruttiin? Se jää Orasenkin tulkinnassa arvoitukseksi.

Toinen mielenkiintoinen osuus, joka esimerkiksi Glory Leppäsen teoksesta jää kokonaan pois, on Aino Acktén ja Heikki Renvallin avioliiton päättyminen ja Ainon rakastuminen seuraavaan aviomieheensä Bruno Jalanderiin.

Aiheensa puolesta Ackté! kiehtoi minua kovasti, mutta kaunokirjallisena teoksena se oli epätyydyttävä kokemus. Kuten jo totesin, Oranen on lähteensä lukenut. Valitettavasti hän on sitten päätynyt ratkaisuun, että hänen on pitänyt uskollisesti tuoda romaaniin kaikki mahdolliset käänteet, joita Acktén pitkään uraan ja vaiheikkaaseen elämään mahtuu. Lukija puutuu eri esitysten yksityiskohtiin, juonitteluihin ja juhlaillallisiin sekä lopulta luettelomaiseksi muuttuviin kiertuekuvauksiin. Kaunokirjallisesti onnistuneempi ratkaisu olisi ollut muutamiin keskeisiin ajanjaksoihin keskittyminen.

Päätöksestä sisällyttää kaikki mahdollinen romaaniin johtunee myös, että kirjan henkilöt jäävät kovin paperisiksi. Edes Aino itse tai Emmy, Heikki Renvall ja Albert Edelfelt eivät herää kunnolla eloon romaanin sivuilla vaan jäävät kovin ulkokohtaisesti kuvatuiksi. Se on harmi. Tarinassa olisi aineksia vaikka minkälaiseen romaaniin! Parhaimmillaan Oranen on, kun hän antaa Ainon tutkiskella sisintään ja motiivejaan.

Ei ollut minulla tasaisen onnen hetkiä, ei tyytyväisyyttä, ei varmuutta siitä, että tekemäni valinnat olisivat olleet parhaakseni tai kenenkään muunkaan parhaaksi. Minä tein kaiken aikaa niin kuin uskoin että minun täytyy. Tosiasiassa tein mitä halusin. Minä vain en tiennyt, mitä loppujen lopuksi halusin.

Nykynäkökulmasta on surullista, miten vaikeaa, oikeastaan mahdotonta, oli runsaat sata vuotta sitten yhdistää loisteliasta uraa ja perhe-elämää. Aino Ackté ja Heikki Renvall tuntuivat olevan aidosti luodut toisilleen, mutta ainakaan Orasen tulkinnan mukaan Renvall ei lopulta koskaan hyväksynyt Ainon poissaoloa eikä oikein ymmärtänyt, millaisista ponnisteluista ja uhrauksista kansainvälisen tähtiuran luomisessa oli kysymys.

Suomi ja Helsingin kulttuuripiirit näyttäytyvät myös epämiellyttävinä kaikissa kirjoissa, joista olen Albert Edelfeltistä ja Aino Acktésta lukenut. Menestys ulkomailla oli toki toivottua, mutta sitä ei sitten kuitenkaan arvostettu oikeasti. Taiteilijat eivät saaneet pitää saavutuksiaan itsellään, vaan heiltä vaadittiin jonkinlaista uhrautumista Suomen hyväksi. Kotimaassa arvostus olisi pitänyt ansaita erikseen. Ulkomaiset kritiikit tai palkinnot olivat jollain kummallisella tavalla keveitä. Julkisuuden henkilöistä myös levitettiin mitä ilkeämielisimpiä juoruja, suoranaista panettelua harjoitettiin ahkerasti.

Glory Leppäsen teos Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté oli mielenkiintoinen. Takakansitekstissä mainitaan, että se on romaanimuotoinen, mutta kaunokirjallisia osuuksia siinä on vain murto-osan verran ja ne kaiken lisäksi vaikuttavat irrallisilta ja teennäisiltä. Pääosin teos pitää sisällään tiukasti kirjallisiin lähteisiin perustuvia tietoja ja siinä siteerataan runsaasti alkuperäisiä kirjeitä ja esimerkiksi puheita, joita on painettu sanomalehtiin. Teoksen nykyinen kirjastoluokitus on 99.1 eli elämäkerrat ja muistelmat, mikä onkin mielestäni oikea.

Kuten otsikkokin kertoo, kirjasta runsaat puolet kertoo Heikki Renvallin eli Glory Leppäsen isän suvusta, erityisesti tämän isästä, arkkipiispa Torsten Renvallista. Mielenkiintoisin osuus minusta oli Torsten Renvallin toisen vaimon ja Heikki Renvallin äidin, Amanda Renvallin tarina. Se on niin vaikuttava, että siitä voisi kirjoittaa uskomattoman romaanin! Vanhempiensa osuuden Leppänen päättää vain mainintaan avioliiton päättymisestä eroon. Puuduttavaksi kirjan tekevät runsaat ja monipolviset selostukset historiallisista ja poliittisista käänteistä. Ne oli lopulta tyydyttävä vain silmäilemään. Hieman samaa rasitetta on Orasenkin teoksessa, mutta onneksi huomattavasti vähemmän.

Huomasin myös, että komean teatteri- ja elokuvauran tehnyt Leppänen on kuusikymmenluvulla julkaissut neljä jännitysromaania. Varasin ne kirjastosta lähempää tutkailua varten. Palaan kenties niihin täällä blogissakin vielä myöhemmin.

Raija Oranen: Ackté!
Teos 2016. 443 s.

Ostettu.

Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté
Otava 1966. 209 s.

Kirjasto.