Tiina Martikainen: Surmanpolku

Sateisena lauantai-iltana löytyy Sammatin pururadalta miehen ruumis. Paikallinen lämpöpumppuyrittäjä Kimmo Jalkanen on puukotettu hengiltä. Puukko törröttää edelleen miehen rinnassa ja vieressä vinkuu kultainennoutaja Bella.

Rikospaikalle saapuu pian myös sammattilainen Lohjan poliisin rikosylikonstaapeli Hanna Vainio poliisikoira Riinan kanssa. Tappajan jäljet päättyvät pururadan takana kulkevalle syrjäiselle tielle. Sieltä on poistuttu jonkin ajoneuvon kyydissä, todennäköisesti auton tai polkupyörän.

Lähipiiriä Kimmo Jalkasella on niukahkosti. Nelikymppiseltä mieheltä jäi suunnilleen saman ikäinen leski Krista. Lapsia pariskunnalla ei ollut. Pienessä yrityksessä työskenteli yksi osa-aikainen työntekijä, lähistöllä tuoreen perheensä kanssa asuva Markus. Liike menestyi mukavasti ja piti kaksi perhettä leivässä, mutta mistään kultakaivoksesta ei ollut kyse.

Kuka olisi voinut vihata kaikin puolin tavallista ja kunnollista sammattilaismiestä? Tätä kysymystä lähtevät Lohjan poliisiaseman rikostutkijat uutterasti selvittämään Tiina Martikaisen kolmannessa dekkarissa Surmanpolku. Martikainen kirjoittaa tasaisen varmaa poliisidekkaria, jossa arkinen poliisitutkinta puhuttamisineen ja tiedonhakuineen on keskeistä rikoksen ratkaisemiseksi. Faktoja käännellään ja väännellään, seulotaan ja haravoidaan niin kauan, että syyllinen on kopissa ja tunnustaa tekosensa.

Persoonallisen mausteen Martikaisen dekkarisarjaan tuo Hannan ohjauksessa toimiva poliisikoira Riina, joka siis on paitsi lohjalaisten poliisien arkinen työtoveri myös Hannan ja hänen 16-vuotiaan Mira-tyttärensä perheenjäsen. Poliisikoiran työskentelyä kuvataan Surmanpolussakin moneen otteeseen ja Riinan kuono on ratkaisevan tärkeä apu arvoituksen ratkaisemisessa. Koirista pitäville lukijoille tämä on ehdotonta bonusta, eivätkä koira-asiat vähemmän koirista piittaavaa lukijaakaan häiritse. Hupaisa oli esimerkiksi vaihe, jossa Hanna mietti, keitä kyläläisiä pitäisi Kimmon liikkeistä haastatella. Puhutuslista koostuu lopulta kahdeksasta koirannimestä!

Surmanpolussa setvitään monista dekkareista tuttuja ihmissuhdekuvioita. Poliisin ja erityisesti naispoliisin tuntuu olevan mahdotonta yhdistää työ- ja perhekuvioita. Hannakin potee jatkuvasti huonoa omatuntoa joutuessaan olemaan töissä pitkiä päiviä ja iltoja, kun kotona murrosikäinen tytär kaipaisi äitiä ja miesystävä Erkkikin on alkanut haikailla pysyvämpää yhteiselämää. Prioriteeteista on hankala päästä sopuun, ja välejä selvitellään ahkerasti.

Martikainen kuljettaa juonta pitkälti dialogin varassa. Se ei ole lainkaan huono juttu, sillä juuri keskustelut toimivat Surmanpolussa luonnikkaimmin. Piinaavaa jännitystä etsiville Surmanpolku on todennäköisesti liian heppoinen teos, mutta kaikki lukijat eivät kaipaa pelottavia kohtauksia saati väkivaltaa. Niitä ei siis tarvitse Surmanpolkuun tarttuvan pelätäkään.  

Itse luokittelen Surmanpolun nopealukuiseksi välipaladekkariksi, jollaisille on paikkansa ja tarkoituksensa. Lisäksi erityisplussaa teos saa omasta näkökulmastani paikallisuudesta. Tutut Sammatin ja Lohjan keskustan alueet ovat kirjan miljöötä. Hyvin toimii!

Tiina Martikainen: Surmanpolku
Myllylahti 2019. 295 s.

Arvostelukappale.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.

Hannasta ja Riinasta kertovat dekkarit:

Kasvot pinnan alla
Jäätyneet kasvot
Surmanpolku