Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki

Hänen pitkäkyntinen sormensa etsiytyy huulieni väliin ja painautuu klitoristani vasten. Hän käyttää sormeaan täydellisessä rytmissä dildoa käyttävän käden kanssa. Minusta nousee ääni, jota en edes tunnista omakseni, nautinnon ja kiihkon ulina, ylistys auringolle, joka loistaa silmäluomieni läpi.

Onko olemassa lajityyppi eroottinen dystopia? Jos ei ole, sellainen kannattaa perustaa pikaisesti ja laittaa Anni Nupposen romaani Valkoinen kaupunki sen prototyypiksi! Eikä tämä nyt suinkaan ole moite, päinvastoin. Nupposella on taito kirjoittaa todella eroottisesti kuumottavia seksikohtauksia, ja se jos mikä on harvinaista. Monestihan kirjallisuuden rakastelukohtaukset joko armollisesti häivytetään, ne ovat tahattoman humoristisia tai, mikä pahinta, kiusallisia.

Lähdin lukemaan Valkoista kaupunkia vähän huonosti valmistautuneena. Huomasin, että teos oli saanut loistavan arvion Helsingin Sanomissa, mutta en lukenut arviota vaan päätin tilata kirjan ja tehdä omat johtopäätökseni. Kuvittelin aloittaessani, että kyseessä on yksittäinen teos, mutta vähitellen aloin tajuta, että se onkin sarjan aloitusosa. Se selitti juonen hitaan käynnistymisen.

Nupponen ei myöskään turhia selittele, vaan paiskaa lukijan kylmiltään tarinan maailmaan. Palaset on koottava matkalla, ja Valkoisen kaupungin loppupuolella teoksen miljöö ja tapahtumien taustat alkavat hahmottuakin. Mutta koska varsinainen toiminta on lopussa vasta käynnistelyvaiheessa, vaatii kirjan imuun pääseminen hieman pinnistelyä.

Tapahtumat sijoittuvat käsittääkseni 2050-luvulle. Joitakin vuosia aikaisemmin on tapahtunut totaalinen ilmastokatastrofi, ja maapallon lämpötila on laskenut dramaattisesti niin, että päiväntasaajan seuduillakin on normaalioloissa kymmeniä pakkasasteita. Ilmavirtausten kääntyessä puhaltamaan mantereen suunnalta seuraa vielä pakkasen tuntuva kiristyminen. Todennäköisesti vain pieni murto-osa ihmiskunnasta on enää jäljellä, vaikka varmuutta tästä ei olekaan, sillä yhteydet ovat katkenneet täysin.

Minäkertoja Sonja on Valkoisessa kaupungissa asuva nuori nainen, jonka isä on ollut maailmankuulu kuvataiteilija Sasha Maru. Sonjan perhe on ennen pakkasia asunut Pietarissa. Äitinsä kanssa hän on paennut jalan halki Venäjän ja päätynyt pakolaisleirille Japaniin. Sonja on päässyt leiriltä viimeisellä lennolla, mutta äiti ei ole suostunut lähtemään mukaan. Sen koommin Sonja ei ole äidistään kuullut. Kuolleen Sasha Marun taide on jäljellä olevassa maailmassa himoittua kauppatavaraa, ja isänsä jäämistöä kauppaamalla Sonja on sinnitellyt Valkoisessa kaupungissa ja välttynyt muutolta Maasydämeen.

Sonjan maailma sijaitsee jossakin nykyisen Väli-Amerikan tienoilla. Jo ennen katastrofia oli alettu rakentaa Valkoisen kaupungin massiivista luolastoa, Maasydäntä, jonne siirtyi väkeä asumaan. Silmänkantaman päässä Valkoisesta kaupungista sijaitsee futuristinen teknologiakaupunki Reuna. Valkoisessa kaupungissa sinnittelevät ne, joilla ei ole varattomuutensa takia mahdollisuuksia muuttaa Reunaan ja jotka eivät halua muuttaa luoliin. Elinolot ovat kuitenkin vaikeat ja resurssit vähenevät uhkaavalla vauhdilla.

Jäätynyt maailma on lohduton. Taivaan peittää aukoton pilviverho, joten aurinkoa ei ole näkynyt vuosiin. Pinnalla asuvien aika ja energia menee pääosin lämpimänä pysyttelyyn, mutta silti palelu on normaali olotila. Reunalla ja Maasydämessä asuva väki ei tunnu kuitenkaan piittaavan siitä, mikä pakkaskatastrofin aikanaan sai aikaan, tai sen selvittämisestä, voisiko tilanteen kenties vielä jotenkin korjata. Sonjaa tilanne alkaa kuitenkin lopulta ahdistaa niin paljon, että hän päättää tehdä jotakin. Mitä ja miten, se selvinnee sarjan tulevissa osissa.

Pakkanen on todella hengenvaarallinen voima. Sen Sonjakin joutuu konkreettisesti tuntemaan nahoissaan.

Ojennan käteni avatakseni oven.
”Sonja, ei!”
Mutta on liian myöhäistä.
Ensin tulee hämmästys, jokin polttaa ja pistää. Sitten tulee ymmärrys ja lopulta viiltävä kipu. Kun yritän riuhtaista käteni irti, se ei irtoa heti. Riuhtaisen uudelleen ja vasta sitten tiedän, ettei minun pitäisi.
Sireeninkin yli kuulen uuden äänen. Oman tuskankiljuntani. Roikotan edessäni oikeaa kättäni, josta jäätynyt iho on kuoriutunut reiluina suikaleina. Näen, miten Pii syöksyy minua kohti. Ääni katkeaa ja putoan.

Paitsi eroottisten kohtausten kirjoittajana Nupponen on taitava myös miljöökuvauksessa sekä tunnelman luomisessa. Valkoisen kaupungin tunnelma ei ole mieltä ylentävä, mutta Sonja on mielenkiintoinen henkilö, johon vasta aletaan tutustua aloitusosassa. Kirjassa on myös paljon puhetta taiteesta ja sen merkityksestä. On mielenkiintoista, että niinkin apokalyptisissa tunnelmissa kuin mitä teoksen maailma kuvaa, ihmisiä kiinnostavat taide ja historia.

Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki
Osuuskumma 2019. 277 s.

Ostettu.