Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide

Vapaa ajelehtiminen kirjallisuuden virrassa on kyllä antoisaa! Monen vuoden jälkeen olen palannut kirjaston aktiivikäyttäjäksi ja olen tänä vuonna jo lukenut monta tietokirjaa. Aivan mahtavaa! Kun voi vapaasti päättää, mitä lukee seuraavaksi, voi lähteä seuraamaan jotakin jälkeä ja päätyä ties mihin. Jälkeenpäin on mukavaa katsoa taakse ja huomata, millaisia kuvioita nämä satunnaiset valinnat saavat aikaan lukukartalle.

Luin loppuvuodesta Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin ja kuuntelin alkuvuodesta putkeen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kuusi ensimmäistä osaa (seitsemäs osa Sotaleski on muuten juuri ilmestynyt). Näiden kahden kokemuksen innoittamana aloin penkoa tarkemmin ensin Albert Edelfeltin elämää ja siitä ajauduin Aino Acktén tarinan pauloihin.

Näistä toipuessani ja seuraavaa lukuprojektia suunnitellessani luin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen artikkelin Ellen Thesleffistä ja häntä tutkineesta Hanna-Reetta Schreckistä. HAMiin avautuu ensi viikolla (26.4.2019) Ellen Thesleff – Minä maalaan kuin jumala -näyttely, joten jutun aihe on selvästikin hyvin ajankohtainen. Olin toki pannut merkille hiljattain ilmestyneet Ellen Thesleff -aiheiset romaanit eli Kati Tervon Iltalaulajan (Otava, 2017) ja Pirkko Soinisen Ellenin (WSOY, 2018), mutta ne ovat vielä lukematta (mutta pian luen!).

Mutta tuo Anu Nousiaisen kirjoittama Kuukausiliitteen artikkeli sytytti lopulta roihun. Millainen taiteilija Thesleff olikaan, ja millainen nainen! Kuva parikymppisestä poikatukkaisesta ja uhmakkaan itsetietoisesta Ellen Thesleffistä meni suoraan ihon alle. Hänestä oli saatava tietää lisää!

Tein saman tien kirjastovarauksen Hanna-Reetta Schreckin teoksesta Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide. Koska kirja ei ollut aivan heti vapaana, poikkesin hakemassa toisesta kirjastosta hyllystä löytyvät kuvateokset ensihätään. Sieltä löytyivätkin vuonna 2008 taidekeskus Retretissä pidetyn näyttelyn yhteydessä toimitettu teos Ellen Thesleff – Värien tanssi ja Ateneumissa 1998 pidetyn näyttelyn yhteydessä julkaistu Ellen Thesleff. Kumpaakin kirjaa selasin Schreckin teosta lukiessani, sillä niissä on runsaasti kuvia Thesleffin tuotannosta tietoineen (teosluettelot kuvineen kummastakin näyttelystä). Tekstejä vain silmäilin, sillä Schreckin teos osoittautui hyvin kattavaksi ja hän on itse asiassa kirjoittanut kumpaankin näyttelykirjaan suuren osan teksteistä.

Minä maalaan kuin jumala on järkälemäinen teos, jossa on 399 sivua. Pelkkä fyysinen koko ei tietenkään vielä kerro mitään, mutta minut oli lannistaa taitossa käytetty pikkiriikkinen kirjasinkoko. Harmillisesti vielä runsaasti käytetyt suorat sitaatit esimerkiksi kirjeistä on painettu paitsi pienellä myös haalealla musteella, joten luku-urakka kävi paikoin raskaaksi. Onneksi lukeminen oli kuitenkin hyvin palkitsevaa, sillä Schreck kirjoittaa vetävästi ja kohdettaan arvostaen, suorastaan rakastavasti, sekä juuri sopivan kansantajuisesti.

Talven aikana olen lukenut monenlaista tietokirjallisuutta, jonka kohdehenkilöt ovat eläneet samoilla vuosikymmenillä kuin Thesleff (1869 – 1954). Monissa niistä on avattu turhankin tarkasti sekä Suomen että Euroopan historian poliittisia kuvioita. Ratkaisu on toki ymmärrettävä, mutta ainakin minusta lähes aina turhaa tai ainakin kömpelösti toteutettua eli luennoivaa. Schreck ei sorru tähän, vaan hän avaa historian tapahtumia vain sen verran kuin on aivan välttämätöntä. Asiat tulevat esille Ellenin ja hänen perheensä vaiheitten kautta, eivät päälle liimattuina kuivakkoina oppitunteina.

Sama koskee taiteen tyylisuuntia ja teoriaa ylipäätään. Vankka ammattiosaaminen ei todellakaan tarkoita, että pitäisi kirjoittaa niin vaikeaa tekstiä, että vain alan asiantuntijat pysyvät kärryillä ja saavat lukemastaan nautintoa. Jonkin verran ammattisanastoa on tietysti käytettävä popularisoidussakin teoksessa, mutta ainakin minulle Schreckin teksti tuntui sopivalta, ei liian vaikealta. Opin valtavasti uutta ja vanhat kulttuurihistoriaan liittyneet opinnot karistivat jälleen pölyä pinnaltaan.

Mutta ennen kaikkea tunsin, että tutustuin Ellen Thesleffiin ja hänen elämäänsä sekä tuotantoonsa. Elin vahvasti mukana tämän upean ihmisen elämänvaiheissa ja sain seurata hänen mielenkiintoisen uransa etenemistä. Ellen oli oikea Yönainen. Hän halusi olla taiteilija aikana, jolloin se oli naiselle äärimmäisen vaikeaa. Kun päätös oli tehty, hän toteutti sen. Tinkimättä tippaakaan.

Schreck on avannut hienosti Ellen Thesleffin elämää tämän kirjeenvaihdon ja muun säilyneen dokumenttiaineiston avulla ja peilaa sitä Thesleffin julkisuuskuvaan. Ristiriita on melkoinen. Ajan pyrkimys pakottaa naispuolisen taiteilijan tuotanto haluttuun lokeroon tuntuu olleen vuosikymmenestä toiseen niin voimakas, etteivät ammattikriitikotkaan onnistuneet näkemään kunnolla. Jälkikäteen tätä on tietysti helppoa kauhistella, mutta Schreck antaa lukijan tehdä sen pääosin itse. Hän antaa vain aineiston, jonka pohjalta voi tehdä omat johtopäätöksensä.

Jälleen ällistyin sitä, miten paljon suomalaiset taiteilijat ja muukin sivistyneistö matkusteli Euroopassa 1800-luvun loppuvuosikymmeninä ja 1900-luvun alussa. Pariisi tuntuu olleen kuin toinen koti lukuisille suomalaisille, eivätkä muutkaan keskieurooppalaiset kaupungit olleet vieraita. Thesleff opiskeli Pariisissa, mutta vierailtuaan ensimmäisen kerran Firenzessä hän totesi olevansa sielultaan italialainen. Thesleff vietti lukuisia talvikausia työskennellen Firenzessä, ja monesti mukana oli ainakin sisar Gerda, mutta myös muut perheenjäsenet oleskelivat kaupungissa pitkiä aikoja. Ellenin veli Rolf työskenteli diplomaattina ja muun muassa Roomassa suurlähettiläänä. Perhe oli siis tottunut matkustamaan. Mutta Thesleffit eivät olleet suinkaan ainoita suomalaisia tuon ajan Italiassa.

Yhtä rakas kuin Firenze Thesleffille oli Murole, missä perheellä oli ensin kokonainen maatila. Myöhemmin Muroleeseen rakentui Ellenin ideoiden pohjalta Villa Bianca, jonka toinen kerros toimi Ellenin omana ateljeena. Elämäntapa tältä osin muistuttaa Albert Edelfeltin elämää: talvet ulkomailla ja kesät Suomessa maalla. Helsingissä oli Thesleffien varsinainen koti, mutta Helsinki ei oikein ollut Ellenin lempipaikkoja.

Ellen Thesleffin ystäväpiiri oli laaja ja monipuolinen. Ystävyyssuhteet eivät aina olleet aivan mutkattomia, sillä esimerkiksi välit Magnus Enckelliin olivat kimurantit aivan loppuun saakka. Ellenin Thyra-sisar sai toimia näiden kahden taiteilijan välikätenä. Merkittävin ystävyyssuhde Ellenillä oli kuitenkin erikoisen persoonallisuuden Gordon Graigin kanssa. Ellen oli tulisesti rakastunut tähän komeaan naistenmieheen, mutta Gordon ei tainnut olla Ellenistä kiinnostunut eroottisromanttisessa mielessä. Heillä oli kuitenkin runsaasti yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja kirjeitse ylläpidetty ystävyys kesti lopulta Ellenin kuolinvuoteelle asti.

Ystäviäkin tärkeämpiä olivat kuitenkin äiti sekä sisarukset perheineen. Myös sisko Gerda jäi naimattomaksi, ja Ellen ja Gerda jakoivat elämänsä aikuisiällä. Gerda työskenteli taiteen ohella lääkintävoimistelijana ja vastasi sen lisäksi naisten talouden käytännön hoitamisesta. Ellenistä sanottiin, että hän oli ’epäkäytännöllinen’, koska hän keskittyi taiteilijan ammattiinsa. Melkoisen kummallinen luonnehdinta ammattitaidemaalarista, joka lisäksi oli todella taitava puupiirrostekniikkaa käyttävä graafikko!

Schreck on avannut jokaisen pääluvun teosanalyysillä, ja pääluvut taas kuvaavat laajempia jaksoja ja tyylikausia Ellen Thesleffin elämässä ja tuotannossa. Kirjassa on laaja värikuvaliite, josta kaikki analysoidut teokset löytyvät. Lisäksi liitteessä on kuvat kaikista merkittävimmistä töistä. Tekstin seassa on runsaasti erilaisia valokuvia ja mustavalkoisia pikkukuvia teoksista. Lähdeviitteet on koottu teoksen loppuun.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide
Teos 2017. 399 s.

Lainattu kirjastosta.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot.

Leena Ahtola-Moorhouse (toim.): Ellen Thesleff
Ateneum 1998. 239. s.

Lainattu kirjastosta.


Ilkka Karttunen, Hanna-Reetta Schreck (toim): Ellen Thesleff – Värien tanssi – Dance of Colour
Retretti 2008. 244 s.

Lainattu kirjastosta.

Leena Ahtola-Moorhouse (toim.):
Ellen Thesleff

Ilkka Karttunen, Hanna-Reetta Schreck (toim.):
Ellen Thesleff – Värien tanssi – Dance of Colour