Helena Ruuska: Hugo Simberg - Pirut ja enkelit

Mitä tiesin taiteilija Hugo Simbergistä, ennen kuin luin Helena Ruuskan muhkean tietoteoksen Hugo Simberg – Pirut ja enkelit? Hyvin vähän. Muistan hämärästi, että 1970-luvulla koulun luokkaretkellä olisi käyty Tampereen tuomiokirkossa ja ihmetelty köynnöksiä kantavia poikia. Sen muistan varmaksi, että vuonna 2000 kävin katsomassa Simbergin näyttelyn Ateneumissa. Olisinpa silloin tiennyt taiteilijasta ja hänen tuotannostaan kaiken sen, mitä nyt tiedän!

Totta kai tiesin myös Haavoittuneen enkelin, luurankohahmot ja pikkupirut, mutta enpä sitten oikeastaan muuta. Lukemassani Ellen Thesleffin elämäkerrassa Hugo Simberg vilahtaa Firenzessä. Taiteilija rakastuu tulisesti Thesleffin nuorimpaan sisareen ja perheen kaunottareen Thyraan ja osoittaa tunteensa niin riehakkaan kiusaannuttavasti, että rouva Thesleff päättää viedä tyttärensä takaisin Suomeen turvaan.

Tämä kyseinen nopeasti ohitettava episodi herätti kuitenkin sen verran kiinnostukseni, että päätin tarttua pikaisesti myös Simberg-elämäkertaan, jota olin jo kirjakaupassa pidellyt käsissäni. 431-sivuinen kirja painaa reippaat 1400 g, mikä tuo lukemiseen tiettyä epämukavuutta. Mutta en valita, sillä kirja on paitsi fyysisen olemuksensa myös sisältönsä puolesta todella painavaa tavaraa.

Lyhyissä jälkisanoissaan Ruuska kuvailee urakkaansa:

Olen ollut löytöretkeilijä ja salapoliisi, historiantutkija ja psykologi. Olen tehnyt aikamatkan autonomian aikaan, tutkinut valokuvia ja lukenut digitalisoituja sanoma- ja aikakauslehtiä. – Olen katsonut satoja maalauksia ja grafiikanlehtiä – museoissa, yksityiskotien seinillä, taidekirjoissa, netissä. Olen lukenut Kansallisgallerian arkistossa Hugo Simbergin kirjeitä, perehtynyt hänen luonnoskirjoihinsa ja valokuviinsa. Olen lukenut aikalaisten elämäkertoja, historiankirjoja ja taidehistoriaa. Olen tavannut Hugo Simbergin sukulaisia ja keskustellut taiteentutkijoiden kanssa.

Lukija voi vain aavistella, millainen uskomaton työmäärä lopputuloksen takana piilee. Mutta yhtään en aseta Ruuskan kertomaa kyseenalaiseksi, paitsi ehkä siinä mielessä, että hän lienee kaikesta huolimatta vaatimaton. Piruja ja enkeleitä on kaikin tavoin upea elämäkerta. Se on kattava ja perusteellinen, mutta samalla se on ällistyttävän helppolukuinen, jopa ahmittava lukunautinto. Uppouduin tähän tietokirjaan! Ruuska käsittelee kohdettaan samaan aikaan rakastavan hellästi, kuin silkkihansikkain, mutta myös hyvin rehellisesti, jopa armottomasti.

Kirjan kannet suljettuani tuntui, että olin saanut tutustua Hugo Simbergiin ja hänen läheisiinsä. Koska elämäkerta päättyy jotakuinkin taiteilijan kuolemaan, päällimmäiseksi tunteeksi jäi alkuun suru. Olin juuri menettänyt tutun ja tärkeän ihmisen! Mutta sitten tilalle tuli pian ilo ja kiitollisuus siitä, että olin saanut tutustua tähän ihmiseen ja ennen kaikkea hänen tuotantoonsa, joka elää edelleen.

Itse tekstin lukeminen on vaivatonta ja nautinnollista, mutta muutenkin teos on kokonaisuutena harkittu ja taiten taitettu. Mukana on runsaasti niin valokuvia kuin maalauksiakin. Aiemmissa lukemissani taiteilijaelämäkerroissa pääosa käsitellyistä töistä on ollut mukana erillisessä kuvaliitteessä, mutta tässä teoksessa niin ei ole, vaan kaikki kuvat on painettu samalle paperille kuin tekstikin ja siihen kohtaan, jossa teoksesta on puhe. Tästä annan kyllä myös pisteet! Paperi ja painojälki ovat korkealaatuisia, joten lopputulos on paitsi lukijaystävällinen myös kaunis.

En referoi tähän sen paremmin Simbergin elämänvaiheita kuin teosluetteloakaan, mutta nostan esiin muutamia minua erityisesti puhutelleita tai kiinnostaneita asioita.

Oli hauskaa vertailla Simbergin kotitaustaa niihin taiteilijoihin, joista olen hiljattain lukenut. Kuten Thesleffin ja Edelfeltinkin tapauksessa, Simberg oli kotoisin virkamiesperheestä, jossa jollakulla muullakin oli ollut taiteellisia taipumuksia aiemmin, vaikka taiteelliselle uralle ei ollutkaan päädytty. Monien muiden tavoin myös Simbergiä kannustettiin kotoa käsin taiteilijaksi. Sisar Blenda oli Simbergin tuki ja turva aina Hugon myöhäisen avioliiton solmimiseen asti. Rahasta oli tiukkaa, mutta taide meni kuitenkin aina kaiken muun edelle.

Myös Simberg matkusti ennakkoluulottomasti ympäri Eurooppaa ja kauemmaskin. En lakkaa hämmästelemättä, miten rohkeasti ja aktiivisesti suomalaiset matkustivat maailmalla runsaat sata vuotta sitten. Matkat ja ulkomailla asuminen olivat kallista puuhaa, mutta ennen kaikkea matkat olivat hankalia ja vaativat aikaa ja sitkeyttä. Mutta mitä siitä! Suomesta oli lähdettävä, jos halusi saada oppia ulkomaisilta mestareilta tai esimerkiksi nähdä italialaisia freskoja. Ne eivät tulleet tänne, niitä oli mentävä tutkimaan sinne. Siispä matkaan! Kielitaitoa oli vaihtelevasti mutta aina jotenkin pärjättiin. Thesleff kertoo alkuun puhuneensa Firenzessä kovalla äänellä ruotsia ja elehtineensä mahtipontisesti. Niin pärjäsi siihen asti, että oppi italiaa!

Hugo Simbergin terveys reistaili koko hänen elämänsä ajan, ja hän kuoli nuorena, vain 54-vuotiaana. Tätä asiaa katselen tietysti omasta näkökulmastani ja nykyajasta käsin, mutta joka tapauksessa Simbergin elämä jäi verrattain lyhyeksi. Läpi teoksen Ruuska yrittää selvittää, mikä Simbergiä oikein vaivasi. Todennäköinen selitys tämän terveydentilan heilahteluihin on nuorena saatu syfilistartunta. Ruuska ei ole päässyt käsiksi taiteilijan sairauskertomukseen, joten asia jää lopulta avoimeksi.

Syfilikseen ei viime vuosisadan vaihteessa ollut parannuskeinoa, kuten ei moneen muuhunkaan tautiin, kuten vaikka tuberkuloosiin. Sekin niitti kansaa ahkerasti säätyyn tai varallisuuteen katsomatta. Kuka tahansa saattoi saada tappavan tartunnan.

Simbergin taiteeseen vaikutti merkittävästi hänen oppi-isänään toiminut Akseli Gallen-Kallela, jonka Ruoveden-ateljeessa hän kävi opissa useampaan otteeseen. Gallen-Kallela arvosti oppilaansa lahjakkuutta ja edisti myöhemminkin tämän uraa monella tavalla.

Toinen vähintäänkin yhtä merkittävä kontakti Simbergin uran kannalta oli Magnus Enckell, joka oli hänen ikätoverinsa ja kollegansa. Enckell oli avainasemassa siinä, että Hugo Simbergin uran huipennukseksi nousi Tampereen Johanneksenkirkon eli nykyisen tuomiokirkon koristelu. Tehtävää tarjottiin nimittäin alun perin Enckellille, joka ei suostunut ottamaan massiivista urakkaa pelkästään itselleen vaan halusi jakaa sen Simbergin kanssa. Melkoinen urakka siitä tuli siitä huolimatta kummallekin, ja lukija saa seurata sen jännittäviä vaiheita tarkasti. Ei ollut yllätys, että Simbergin kirkkoon valitsemat työt herättivät aikalaisten keskuudessa kohua.

Hugo Simbergin rakastettu Haavoittunut enkeli.
Kansallisgalleria.

Kovasti toivon, että Suomessa järjestettäisiin vielä uudestaan Hugo Simberg -näyttely. Nyt katsoisin sitä aivan uusin silmin. Opin jälleen valtavasti kuvataiteesta ja erityisesti symbolismista. Tampereen tuomiokirkossa on ehdottomasti käytävä, kun seuraavan kerran siellä päin liikutaan. Entä löytyisikö Magnus Enckellistä yhtä hyvää elämäkertaa kuin Simbergistä? Lukisin mieluusti hänestä lisää, olihan hän tärkeä paitsi Simbergille myös Ellen Thesleffille.

Helena Ruuska: Hugo Simberg – Pirut ja enkelit
WSOY 2018. 431 sivua.

Kirjasto.

***
Mistä kaikki alkoikaan? Kuuntelin alkuvuodesta putkeen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kuusi ensimmäistä osaa ja hurahdin selvittämään suomalaisten taiteilijoiden elämää ja teoksia. Hurahduksen ansiosta olen lukenut jo seuraavat teokset:

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus-kirjat, 2004.
Anna Kortelainen: Virginie! Tammi, 2002.
Pentti Savolainen: Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja AlbertEdelfeltin tarina. Ajatus-kirjat,2004.
Anna Kortelainen: Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Otava, 2004.
Eija Kämäräinen: Albert Edelfelt - Kultainen häkki. WSOY, 1992.
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. WSOY, 2017.
Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté. Otava,1966.
Raija Oranen: Ackté! Teos, 2016.
Glory Leppänen: Punainen Fiat BA 777. Otava, 1963.
Glory Leppänen: Kärpät saalistavat. Otava, 1964.
Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Teos, 2017.
Sanna Ryynänen: Meri Genetz - Levoton sielu. Avain, 2019.
Pirkko Soininen: Ellen. WSOY, 2018. 

Pirkko Soininen: Ellen

Firenze ja minä, me kaksi olemme sielunkumppaneita. Missään muualla maailmassa en ole lähempänä itseäni kuin Firenzessä.

Vuosien 1894 ja 1939 välisenä aikana taiteilija Ellen Thesleff asui ja maalasi Firenzessä kaksitoista eri kertaa. Välillä Firenzessä vietetty aika jäi muutamaan kuukauteen, ja välillä se venyi parin vuoden mittaiseksi. Thesleff syventyi upean kaupungin taiteeseen ja erityisesti siellä sijaitseviin vanhojen mestarien töihin. Niiden pariin hän palasi vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, koskaan kyllästymättä tai saamatta tarpeekseen. Mutta ennen kaikkea Thesleff maalasi Firenzessä.

Pirkko Soininen on kirjoittanut Ellen Thesleffin kirjeiden, päiväkirjojen ja valokuvien pohjalta romaanin Ellen – Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. ”Kirjan makrotason tapahtumat ovat oikeita, mutta mikrotasolla olen luonut oman todellisuuteni”, Soininen itse kuvaa teostaan lopun kiitoksissaan. Soininen on rajannut Ellenin päiväkirjaosuudet tiukasti tämän Firenzessä viettämiin ajanjaksoihin, ja ratkaisu toimii hienosti.

Tartuin Soinisen kuulaaseen ja keveästi hengittävään romaaniin järkälemäisen Hanna-Reetta Schreckin kirjoittaman Ellen Thesleffin elämäkerran jälkilämmössä. Siihen se todellakin sopii hienosti. Soininen avaa hyvin niukasti Ellenin elämässä tapahtuvien asioiden taustoja, aivan kuten oikeassakin päiväkirjassa voisi kuvitella tehtävän. Monet merkittävätkin tapahtumat ohittuvat kokonaan, jos ne eivät ole sattuneet Ellenin Firenzessä olon aikaan.

Soininen ei myöskään kerro tekstissä mainituista henkilöistä paljoakaan, joten lukija joutuu päättelemään (tai saa päätellä) heidän henkilöytensä tai kytköksensä Elleniin hyvin pienistäkin vihjeistä. Koska Schreckin teoksen lukemisesta ei ollut minulla ehtinyt vielä kulua paljoakaan aikaan, liikuin itse ainakin omasta mielestäni sujuvasti tuttujen ihmisten ja tapahtumien parissa. Mutta jos olisin tarttunut tähän Soinisen teokseen ensimmäiseksi, lukukokemukseni olisi todennäköisesti ollut aivan toisenlainen.

Soininen on mielestäni tavoittanut hienosti Ellen Thesleffin sisäisen äänen. On helppoa kuvitella, että Ellen puhuu meille päiväkirjansa kautta Soinisen romaanissa. Taide, ura, perhe, rakkaus, ystävät ja kaikki Ellen Thesleffille tärkeät asiat saavat osansa tekstissä. Tärkeää on tietysti myös Firenze, sen taideaarteet, maisemat ja ihmiset, jotka kaikki inspiroivat Thesleffiä maalaamaan niin, että hartioita kivisti eikä aina muistanut edes syödä, vaikka rahaa ehkä olisi ollutkin.

Enkä minä jäljennä maisemaa, kuten tekevät laiskat sunnuntaimaalarit. Minä maalaan sieluni jokaiseen maisemaan ja se on totta vie vaikeampaa.

Pirkko Soininen: Ellen – Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja
WSOY 2018. 189 s.

Kirjasto.

Lukulistani venyi jälleen tämän teoksen lopusta löytyvän lähdeluettelon ansiosta. Lukulistalle menevät ainakin

Itha O’Neill (toim.): Beda Stjernschantz – Ristikkoportin takana (SKS 2014)
Riitta Konttinen: Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa (Siltala 2017)

sekä todennäköisesti

Tuula Karjalainen: Tyko Sallinen – suomalainen tarina (Tammi 2016)
Juhani Aho: Minkä mitäkin Italiasta (ntamo 2012).

Parhaillaan luen Helena Ruuskan kirjoittamaa elämäkertaa Hugo Simeberg – Pirut ja enkelit (WSOY 2018). Se sopii hyvin, sillä Hugo vierailee Thesleffeillä näiden Firenzen-majapaikassa useaan otteeseen. Hugo osoittaa kiinnostustaan Ellenin pikkusisko Thyraan niin avoimesti, että äiti vie nuorimman tyttärensä turvaan Suomeen!

Heikki Valkama: Laserjuuri

Merellä ajelehtiva tai rannalle huuhtoutunut tuntematon ruumis ei ole uutinen Kreikan ja Turkin saaristossa. Ruumiin hävittämisestä on tullut rikollisen helppoa. Kreikan ortodoksikirkon kiivaasti vastustama polttohautaus oli pakko ottaa käyttöön Kosin saarella pari vuotta sitten, kun hukkuneiden pakolaisten ruumiiden hautaaminen ei enää muilla keinoin ollut mahdollista. Kosin lomasaaren rannoilla on röykkiöittäin hylättyjä pelastusliivejä muistuttamassa pakolaistulvasta.

Kuunnellessaan syyrialaisen Haman kaupungin kirjastonhoitaja Yu Darvishin kertomaa omaa ja poikansa tarinaa videotallenteelta suomalaista huippukokki Riku Mäkeä oksettaa. Hänen on tarkoitus tavata videolla puhuva mies ja saada tältä tieto, mistä löytyy monien himoitsema tarunhohtoinen kasvi, laserjuuri. Koko tehtävä tuntuu yhtäkkiä banaalilta ja vastenmieliseltä. Mutta panokset pelissä ovat kovat kaikin puolin.

Heikki Valkaman toisessa gastrodekkarissa Laserjuuri tavataan suomalainen entinen jääkiekkoilija ja nykyinen huippukokki Riku Mäki Japanissa, minne hän on jäänyt opettelemaan omaa ammattiaan uudelleen alusta. Vanhat meriitit eivät nimittäin hetkauta paikallisia huippukokkeja tippaakaan, vaan suomalaistulokkaan on osoitettava aito halunsa ja kykynsä oppia samalla tavalla kuin paikallistenkin eli aloittamalla aivan alkeista ja hierarkian pohjalta. Rikun silmissä kangastelee kuitenkin oma suomalais-japanilainen ravintola, jonka hän vielä perustaisi Tokioon.

Rankka arkinen puurtaminen japanin kielen opiskelun ja kokkaamisen opettelun parissa kuitenkin katkeaa, kun hän saa ystävänsä välityksellä kutsun lähteä tapaamaan kuuluisaa led-miljönääri Kawakamia. Mies on päättänyt hankkia itselleen tarunhohtoisen laserjuureksi kutsutun maustekasvin, joka on kadonnut tietymättömiin Välimeren ympäristöstä jo Rooman valtakunnan aikaan. Mauste on ollut aikanaan arvostettu ja haluttu. Mitä sillä saisikaan aikaan nykymaailmassa?

Kawakami on saanut vihjeen, että Syyriasta paenneella Yu Darvish -nimisellä miehellä on hallussaan ikivanha kirja, jossa kerrotaan laserjuuresta ja mahdollisesti myös paikasta, josta sen saattaisi löytää. Rikun tehtävä on mennä tapaamaan Darvishia ja saada häneltä tarvittavat tiedot kasvista. Tehtävä vaikuttaa helpolta ja tervetullut loma Välimerellä houkuttelee. Riku päättää tarttua tarjoukseen. Perillä loma luonnollisesti osoittautuu aivan joksikin muuksi…

Laserjuuren jäljillä on nimittäin myös Japanin pahamaineinen rikollisjärjestö Yakuza. Rikun väistellessä luoteja Turkissa ja Kreikan saaristossa Japanissa seurataan Namie Amuron kohtaloa. Namie työskentelee kylpylässä, joka tarjoaa asiakkailleen myös nyotaimori-ateroita, joissa sushi tarjoillaan alastoman naisen vartalolta. Namie on joutunut nykyiseen ammattiinsa, kun isän velat Yakuzalle ovat jääneet hänen maksettavakseen. Yliopiston englanninopinnot on ollut pakko jättää kesken. Painajainen alkaa, kun Namie tarjoiluastiana toimiessaan vahingossa kuulee englanninkielisen keskustelun, jossa puhutaan salaperäisestä ja arvokkaasta juuresta.

Valkama on onnistunut rytmittämään Laserjuuren edeltäjäänsä Pallokalaa paremmin. Toimintakohtaukset seuraavat toistaan tasaiseen tahtiin. Suvantoja on edelleen paljon, sillä Valkama kuvailee japanilaiseen ja välimerelliseen ruokakulttuuriin kuuluvia yksityiskohtia perusteellisesti. Rakenteellisesti Laserjuuren juoni ei ole kovin koherentti, sillä henkilöitä on runsaasti ja tapahtumat leviävät kirjaimellisesti ympäri maailmaa. Mutta nämä seikat eivät lopulta haittaa, sillä Laserjuuri on kuitenkin kiinnostava, viihdyttävä, opettava ja vaikuttavakin romaani.

Minuun iskivät voimakkaimmin alussa mainitsemani Välimeren alueen pakolaistilanteen karut kuvaukset. Miten voi matkustaa turistilomalle Kosille tai idylliselle Patmokselle, kun samalle saarelle pyrkii epätoivoisia ihmisiä kirjaimellisesti henkensä kaupalla? Asiaa olen toki pohtinut aiemminkin, mutta jostain syystä tämä dekkari sai aiheeseen uutta syvyyttä. Aika pysäyttävää. Kirjallisuudella on vaikutusta.

Kuuntelin Laserjuuren äänikirjana, joten jouduin vähän etsiskelemään henkilöiden nimien kirjoitusasua. Selvisi, että Yu Darvish on japanilainen baseballtähti. Pallokalan ilmestyttyä luin tai kuulin jossain yhteydessä, että tämä on kirjailijan tapa pikkuisen virnistellä niiden lukijoiden kanssa, jotka tuntevat japanilaista kulttuuria vähän keskivertosuomalaista paremmin. Laserjuuressa kuulemma kaikki japanilaiset nimet on lainattu baseballin puolelta ja turkkilaiset taas on nimetty koripalloilijoiden mukaan. Itseltäni nämä vitsit menevät kyllä iloisesti yli hilseen, mutta eivätpä ne haittaakaan.

Heikki Valkama: Laserjuuri
Tammi 2018.
Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 8 h 4 min.

Storytel.

Sijoitan Laserjuuren Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja.

Kolmas Riku Mäki -gastrodekkari Tulikukka ilmestyy syyskuussa 2019. 

Sanna Ryynänen: Meri Genetz - Levoton sielu

Lukiessani Ellen Thesleffin elämäkertaa törmäsin internetin syövereissä tietoon, että Avaimelta ilmestyy tänä keväänä Meri Genetzin taiteilijaelämäkerta. Nimi ei sanonut minulle yhtään mitään, mutta teoksen esittelyssä kerrotaan, että Genetz oli yksi 1930-luvun eturivin taiteilijoitamme. Hän maalasi värikylläisiä, voimakkaita tauluja, mutta vielä kiehtovampi oli hänen poikkeuksellisen värikäs elämänsä.

Tällaista kirjaa en voisi missään nimessä ohittaa, joten laitoin Sanna Ryynäsen teoksen Meri Genetz – Levoton sielu välittömästi kirjastovaraukseen. Koska olin nopea, sain käsiini varmaankin aivan lukemattoman kappaleen. Oli myös otettava kirja miltei välittömästi lukuun, sillä siitä on muitakin varauksia ja lukuaikani on siis rajattu. Tämä on yksi kirjaston käytön puolista, jolla on sekä etunsa että haittansa. On hyvä, että kirjan lukemisella on määräaika. Silloin tulee tartuttua toimeen. Mutta se voi myös ahdistaa.

Nyt ei ahdistanut. Ryynäsen teos on helppolukuinen, ainakin jos vertaa sitä Hanna-Riikka Schreckin järkälemäiseen Ellen Thesleff -elämäkertaan. Jo sellainen yksityiskohta kuin kirjasinkoko on tässä kirjassa lukijaystävällinen, joten ei tarvinnut ponnistella nähdäkseen. Teksti on taitettu mukavan väljästi ja seassa on runsaasti mustavalkoisia kuvia henkilöistä, maalauksista ja paikoista. Kirjassa on onneksi myös värikuvaliite Meri Genetzin tunnetuimmista töistä.

Koska luin elämäkerrat ajallisesti niin lähekkäin, vertailin niitä ja niiden kohteita mielessäni muutenkin jälkimmäistä lukiessani. Meri Genetz oli vain 16 vuotta Ellen Thesleffiä nuorempi, mutta he tuntuvat olleen monella tavalla eri sukupolvea, vaikka yhtenevyyksiäkin urasta ja elämästä toki löytyy. 

Elämäkertojen kirjoittajilla on ollut ymmärtääkseni vastakkaisia ’ongelmia’ teoksia laatiessaan. Thesleff oli ahkera kirjeiden kirjoittaja samoin kuin hänen lähipiirinsäkin, ja kirjeenvaihtoa sekä muuta kirjallista materiaalia on säilynyt runsaasti. Samoin Thesleffin tuotanto tunnetaan kohtalaisen tarkasti. Meri Genetzkin luonnollisesti kirjoitti paljon kirjeitä, mutta niitä ei ole säilynyt läheskään yhtä kattavasti kuin Thesleffiltä. Sama koskee taiteellista tuotantoa. Suuri osa Genetzin tuotannosta on kadonnut maailmalle tai surullisesti tuhoutunut.

Helsingin Sanomien haastattelussa Sanna Ryynänen pohtii syitä siihen, miksi Genetzin taidetta on säilynyt niin niukasti suhteessa tuotannon laajuuteen. Keskeisenä syynä hän pitää Genetzin taloudellista riippumattomuutta. Hänen ei ollut pakko saada töitään myytyä, joten hän ei kovin aktiivisesti tarjonnut niitä näyttelyihin. Merkittävimmät vain hänen taidettaan esitelleet näyttelyt onkin pidetty vasta Genetzin kuoleman jälkeen. Thesleff sen sijaan kamppaili koko mittavan uransa ajan toimeentulostaan ja pyrki kaikin keinoin saamaan taidettaan myös kaupaksi.

Jälkipolvien kannalta on erittäin harmillista, jopa kiusallista, että jostain syystä Meri Genetz ei nähnyt tarpeelliseksi signeerata tai päivätä töitään. Niinpä monet kirjassakin kuvatut teokset on varustettu epämääräisellä ajoituksella. Genetz koki taiteilijana valitettavan tyypillisen kohtalon, eli hänen työtään ei juurikaan arvostettu hänen eläessään. Vasta taiteilijan kuoleman jälkeen alettiin kunnolla nähdä hänen teoksensa ja niiden arvo. Genetzin töitä kritisoitiin muun muassa komposition ja viimeistelyn puutteesta, vaikka niiden värejä ihasteltiinkin lähestulkoon aina. Taiteilija ja kriitikko Sigrid Schauman arvosti hänen töitään poikkeuksellisen johdonmukaisesti jo Genetzin eläessä. Mutta kuten sanottu, Genetzin töitä nähtiin harvakseltaan näyttelyissä.

Schreck pureutuu Thesleffin teoksiin, niiden syntyyn ja vastaanottoon sekä Thesleffin määrätietoiseen uran rakentamiseen vasta- ja myötämäkineen perusteellisesti, ja lukiessani opin valtavasti taiteesta. Ryynäsen teoksesta puuttuu suurelta osin tämä ulottuvuus. Genetz oli taitelijana tyystin erityyppinen kuin Thesleff. Genetzilläkin oli voimakas kutsumus maalata ja hän maalasi paljon. Hänelle taidetta tärkeämpää oli kuitenkin oma henkinen kasvu ja eheytyminen.

Meri Genetzin omakuva, ajoittamaton.

Genetz ja hänen toinen aviomiehensä taitelija Carl Nyman Wargh perehtyivät ajan muoti-ilmiöön eli teosofiaan ja sen liepeillä harrastettuihin okkultismiin ja spiritismiin. Meri Genetz luki kaiken käsiinsä saaman alan kirjallisuuden ja perehtyi siihen perusteellisesti. Pariskunta myös tutustui henkilökohtaisesti muun muassa tunnettuun loviisalaiseen näkijään ja kaukoparantajaan Axel Ringströmiin, johon oli yhteyksissä vuosien ajan. Saman tietäjän puoleen kääntyivät myös esimerkiksi Mannerheim ja Risto Ryti.

Meri Genetz etsi koko elämänsä ajan mielenrauhaa ja jonkinlaista kirkastumisen kokemusta. Vasta sitten hän pystyisi omasta mielestään kunnolla maalaamaan. Etsintä näyttää elämäkerran lukijasta aika epätoivoiselta. Pariskunta harrasti esimerkiksi lähes itsetuhoista paastoamista. Meri Genetz myös paistoi ja söi palan punakärpässientä päästäkseen kokemaan transsin ja oli vähällä tappaa itsensä kokeilullaan.

Genetzin elämästä ei väriä puuttunut. Määrätietoinen ja käytökseltään aggressiiviseksikin kuvattu nainen oli myös herkkä ja yksinäisyyttä kammoava. Ensimmäisen aviomiehensä insinööri Georg Ignatiuksen kanssa hän sai kaksi lasta, Virman (tytölle aiottiin ensin antaa nimeksi Surma, koska se oli vanhempien mielestä sointuva nimi) ja Urman eli Ponun. Myös lasten elämänvaiheet Ryynänen kuvaa teoksessa tarkkaan.

Perhe ei viettänyt millään asteikolla tavanomaista elämää. Meri Genetz asui vuosia Venäjällä ennen vallankumousta ja sen jälkeen moneen otteeseen Ranskassa. Suomessa koti oli pääasiassa Helsingissä, jonne hän rakennutti ateljeeasunnon miehelleen ja itselleen. Ylipäätään ajan taiteilijoiden ja liikemiesten elämä on ollut nykylukijan silmin ällistyttävän kansainvälistä ja liikkuvaa. Esimerkiksi Pariisissa vietettiin pitkiä aikoja eikä sitä pidetty mitenkään erikoisena, oikeastaan päinvastoin.

Meri Genetz – Levoton sielu on mielenkiintoinen ja kiehtova taiteilijaelämäkerta. Meri Genetz lähipiireineen on totisesti elänyt erilaisessa maailmassa ja erilaista elämää kuin minä itse. Koska olen viime kuukausina lukenut runsaasti 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuvuosikymmeniin sijoittuvia tietokirjoja ja fiktiotakin, sivuutin sujuvasti teoksen yleistä historiaa käsittelevät osuudet. Niitä ei onneksi ollut kovin paljon, vain aivan välttämättömin on avattu lukijalle, joka taustoitusta kaipaa.

Sanna Ryynänen: Meri Genetz – Levoton sielu
Avain 2019. 367 s.

Kirjasto.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Kanadalainen toimittaja Louise Penny julkaisi esikoisdekkarinsa Still Life vuonna 2005. Kirjassa tavataan ensimmäistä kertaa rikostutkija Armand Gamache, Sûreté du Québecin henkirikososaston ylikomisario, sekä pikkuruisen Three Pinesin kylän asukkaat. Nimellä Naivistin kuolema vuonna 2008 suomeksi julkaistu (WSOY, Sapo-sarja) dekkari suorastaan kahmi erilaisia rikoskirjoille myönnettäviä palkintoja. Naivistin kuolema on nyt jo 15-osaiseksi paisuneen dekkarisarjan aloitusosa, ja sarjaa on käännetty 25 kielelle.

Louise Penny on siis hyvin suosittu ja arvostettu dekkaristi, mutta jostain syystä hänen Armand Gamache -sarjansa suomennokset jäivät kymmenisen vuotta sitten kahteen. WSOY julkaisi Sapo-sarjassa vielä kakkososan New Blood Dagger nimellä Kylmän kosketus (2009), mutta jatkoa ei enää tullut.

Nyt sarja saa kuitenkin uuden mahdollisuuden, kun Bazar aloittaa sarjan julkaisemisen alusta alkaen. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa julkaistaan uudelleen sellaisinaan, vaikka nimi ja kansikuva onkin vaihdettu. Suomennokset ovat (käsittääkseni) samat eli Raimo Salmisen alkuperäiset. Naivistin kuolemasta on tullut Kuolema kiitospäivänä, mutta ilmeisesti kakkososa Kylmän kosketus saa pitää alkuperäisen nimensä. Hieman hämmentäväähän tämä kieltämättä on. Minua ei nimenvaihdos haittaa yhtään, sillä en ole aikeistani huolimatta ehtinyt vielä Pennyn tuotantoon aiemmin tarttua, mutta jos on sattumalta Naivistin kuoleman lukenut, saattaa kokea jonkinlaisen entiselämyksen Kuolema kiitospäivänä -dekkarin parissa!

Armand Gamache -sarja on todellinen herkkupala Agatha Christie - ja Georges Simenon -faneille. Armand Gamache on alaistensa palvoma tutkijalegenda, joka herättää rauhallisella ja hieman isällisellä olemuksellaan luottamusta. Hänen suosikkimenetelmiään ovat ihmisten katselu ja kuuntelu. Kun on riittävästi nähnyt ja kuullut, voi tehdä päätelmiä ja ratkaista rikokset. Kuolema kiitospäivänä -dekkarissa Gamache asettuu paikallisen bistron takan ääreen aina iltaisin jutustelemaan asukkaiden kanssa. Aika moni Three Pinesin väestä poikkeaakin rikoskomisarion puheilla.

Three Pines on idyllinen ja unelias pikkukylä, jonka rautatieasemarakennus on nykyään VPK:n kokoontumistiloina ja lapset odottavat koulubussia suljetun kyläkoulun edessä. Silti kylässä asuu koko joukko mielenkiintoisia ihmisiä, joista monet ovat tunteneet toisensa vuosikymmeniä. Osa taas on muuttanut paikkakunnalle jossain vaiheessa ja asettunut taloksi. Koska ollaan Kanadassa, myös kielikysymyksellä on merkitystä. Juopa ranskan- ja englanninkielisten kanadalaisten välillä tuntuu olevan selkeä. Kielen perusteella tehdään esimerkiksi herkästi ennakkokäsitysten sävyttämiä johtopäätöksiä ihmisistä puolin ja toisin.

Idylli särkyy, kun kiitospäiväsunnuntain aamuna eläkkeellä oleva opettaja Jane Neal löydetään kotinsa lähellä sijaitsevasta metsästä kuolleena. Kuolema ei ole luonnollinen. Onko kyseessä metsästysonnettomuus vai kenties tahallinen teko, murha? Paikalle hälytetty Armand Gamache ryhmineen ryhtyy ottamaan asiasta selvää. Alkuun näyttää, että Jane Nealilla ei ole ollut ainuttakaan vihollista. Kaikki ovat rakastaneet tai vähintäänkin pitäneet hänestä kovasti.

Mutta tapaukseen liittyy kummallisia ja kiinnostavia yksityiskohtia. Jane on surmattu jousella ja nuolella. Missä ruumiin lävistänyt nuoli on? Miksi Jane on lähtenyt aamukävelylleen ilman uskollista koiraansa? Kenelle Jane on jättänyt omaisuutensa? Liittyykö kuolema jotenkin tauluun, jonka Jane on tavoistaan poiketen jättänyt paikallisen taideyhdistyksen syysnäyttelyä varten arvioitavaksi? Kyseinen taulu on herättänyt raadissa ällistystä.

Gamache tarkkailee kylää ja sen asukkaita, katselee ja kuuntelee. Pinnan alla tuntuu kulkevan tummia virtauksia. Gamachen ryhmä penkoo esiin kyläläisten uudet ja vanhat salaisuudet ketään säästelemättä, ja lopulta syyllinen paljastuu. Mutta onko murhaaja sittenkin liian ovela Gamachelle?

Rikoksen ratkaisemisen lomassa Gamache kumppaneineen nauttii maaseudun upeasta luonnosta, kauniista maisemista ja ennen kaikkea mahtavista herkuista, joita syödään lähes taukoamatta.

Penny kirjoittaa siis mitä mainiointa perinteistä arvoitusdekkaria, joka on maustettu kanadalaisella maalaisidyllillä. Tarina sijoittuu nykyaikaan, mutta on kuitenkin merkillisen ajaton tunnelmaltaan. Mieluusti palaan näihin tunnelmiin toistekin.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä (Still Life)
Suom. Raimo Salminen
Bazar 2019. 367 s.

Ennakkokappale.

Kirja ilmestyy 4.6.2019. Seuraava osa Kylmän kosketus ilmestyy 26.9.2019. Kurkkaa arvioni siitä täältä.