Helena Ruuska: Hugo Simberg - Pirut ja enkelit

Mitä tiesin taiteilija Hugo Simbergistä, ennen kuin luin Helena Ruuskan muhkean tietoteoksen Hugo Simberg – Pirut ja enkelit? Hyvin vähän. Muistan hämärästi, että 1970-luvulla koulun luokkaretkellä olisi käyty Tampereen tuomiokirkossa ja ihmetelty köynnöksiä kantavia poikia. Sen muistan varmaksi, että vuonna 2000 kävin katsomassa Simbergin näyttelyn Ateneumissa. Olisinpa silloin tiennyt taiteilijasta ja hänen tuotannostaan kaiken sen, mitä nyt tiedän!

Totta kai tiesin myös Haavoittuneen enkelin, luurankohahmot ja pikkupirut, mutta enpä sitten oikeastaan muuta. Lukemassani Ellen Thesleffin elämäkerrassa Hugo Simberg vilahtaa Firenzessä. Taiteilija rakastuu tulisesti Thesleffin nuorimpaan sisareen ja perheen kaunottareen Thyraan ja osoittaa tunteensa niin riehakkaan kiusaannuttavasti, että rouva Thesleff päättää viedä tyttärensä takaisin Suomeen turvaan.

Tämä kyseinen nopeasti ohitettava episodi herätti kuitenkin sen verran kiinnostukseni, että päätin tarttua pikaisesti myös Simberg-elämäkertaan, jota olin jo kirjakaupassa pidellyt käsissäni. 431-sivuinen kirja painaa reippaat 1400 g, mikä tuo lukemiseen tiettyä epämukavuutta. Mutta en valita, sillä kirja on paitsi fyysisen olemuksensa myös sisältönsä puolesta todella painavaa tavaraa.

Lyhyissä jälkisanoissaan Ruuska kuvailee urakkaansa:

Olen ollut löytöretkeilijä ja salapoliisi, historiantutkija ja psykologi. Olen tehnyt aikamatkan autonomian aikaan, tutkinut valokuvia ja lukenut digitalisoituja sanoma- ja aikakauslehtiä. – Olen katsonut satoja maalauksia ja grafiikanlehtiä – museoissa, yksityiskotien seinillä, taidekirjoissa, netissä. Olen lukenut Kansallisgallerian arkistossa Hugo Simbergin kirjeitä, perehtynyt hänen luonnoskirjoihinsa ja valokuviinsa. Olen lukenut aikalaisten elämäkertoja, historiankirjoja ja taidehistoriaa. Olen tavannut Hugo Simbergin sukulaisia ja keskustellut taiteentutkijoiden kanssa.

Lukija voi vain aavistella, millainen uskomaton työmäärä lopputuloksen takana piilee. Mutta yhtään en aseta Ruuskan kertomaa kyseenalaiseksi, paitsi ehkä siinä mielessä, että hän lienee kaikesta huolimatta vaatimaton. Piruja ja enkeleitä on kaikin tavoin upea elämäkerta. Se on kattava ja perusteellinen, mutta samalla se on ällistyttävän helppolukuinen, jopa ahmittava lukunautinto. Uppouduin tähän tietokirjaan! Ruuska käsittelee kohdettaan samaan aikaan rakastavan hellästi, kuin silkkihansikkain, mutta myös hyvin rehellisesti, jopa armottomasti.

Kirjan kannet suljettuani tuntui, että olin saanut tutustua Hugo Simbergiin ja hänen läheisiinsä. Koska elämäkerta päättyy jotakuinkin taiteilijan kuolemaan, päällimmäiseksi tunteeksi jäi alkuun suru. Olin juuri menettänyt tutun ja tärkeän ihmisen! Mutta sitten tilalle tuli pian ilo ja kiitollisuus siitä, että olin saanut tutustua tähän ihmiseen ja ennen kaikkea hänen tuotantoonsa, joka elää edelleen.

Itse tekstin lukeminen on vaivatonta ja nautinnollista, mutta muutenkin teos on kokonaisuutena harkittu ja taiten taitettu. Mukana on runsaasti niin valokuvia kuin maalauksiakin. Aiemmissa lukemissani taiteilijaelämäkerroissa pääosa käsitellyistä töistä on ollut mukana erillisessä kuvaliitteessä, mutta tässä teoksessa niin ei ole, vaan kaikki kuvat on painettu samalle paperille kuin tekstikin ja siihen kohtaan, jossa teoksesta on puhe. Tästä annan kyllä myös pisteet! Paperi ja painojälki ovat korkealaatuisia, joten lopputulos on paitsi lukijaystävällinen myös kaunis.

En referoi tähän sen paremmin Simbergin elämänvaiheita kuin teosluetteloakaan, mutta nostan esiin muutamia minua erityisesti puhutelleita tai kiinnostaneita asioita.

Oli hauskaa vertailla Simbergin kotitaustaa niihin taiteilijoihin, joista olen hiljattain lukenut. Kuten Thesleffin ja Edelfeltinkin tapauksessa, Simberg oli kotoisin virkamiesperheestä, jossa jollakulla muullakin oli ollut taiteellisia taipumuksia aiemmin, vaikka taiteelliselle uralle ei ollutkaan päädytty. Monien muiden tavoin myös Simbergiä kannustettiin kotoa käsin taiteilijaksi. Sisar Blenda oli Simbergin tuki ja turva aina Hugon myöhäisen avioliiton solmimiseen asti. Rahasta oli tiukkaa, mutta taide meni kuitenkin aina kaiken muun edelle.

Myös Simberg matkusti ennakkoluulottomasti ympäri Eurooppaa ja kauemmaskin. En lakkaa hämmästelemättä, miten rohkeasti ja aktiivisesti suomalaiset matkustivat maailmalla runsaat sata vuotta sitten. Matkat ja ulkomailla asuminen olivat kallista puuhaa, mutta ennen kaikkea matkat olivat hankalia ja vaativat aikaa ja sitkeyttä. Mutta mitä siitä! Suomesta oli lähdettävä, jos halusi saada oppia ulkomaisilta mestareilta tai esimerkiksi nähdä italialaisia freskoja. Ne eivät tulleet tänne, niitä oli mentävä tutkimaan sinne. Siispä matkaan! Kielitaitoa oli vaihtelevasti mutta aina jotenkin pärjättiin. Thesleff kertoo alkuun puhuneensa Firenzessä kovalla äänellä ruotsia ja elehtineensä mahtipontisesti. Niin pärjäsi siihen asti, että oppi italiaa!

Hugo Simbergin terveys reistaili koko hänen elämänsä ajan, ja hän kuoli nuorena, vain 54-vuotiaana. Tätä asiaa katselen tietysti omasta näkökulmastani ja nykyajasta käsin, mutta joka tapauksessa Simbergin elämä jäi verrattain lyhyeksi. Läpi teoksen Ruuska yrittää selvittää, mikä Simbergiä oikein vaivasi. Todennäköinen selitys tämän terveydentilan heilahteluihin on nuorena saatu syfilistartunta. Ruuska ei ole päässyt käsiksi taiteilijan sairauskertomukseen, joten asia jää lopulta avoimeksi.

Syfilikseen ei viime vuosisadan vaihteessa ollut parannuskeinoa, kuten ei moneen muuhunkaan tautiin, kuten vaikka tuberkuloosiin. Sekin niitti kansaa ahkerasti säätyyn tai varallisuuteen katsomatta. Kuka tahansa saattoi saada tappavan tartunnan.

Simbergin taiteeseen vaikutti merkittävästi hänen oppi-isänään toiminut Akseli Gallen-Kallela, jonka Ruoveden-ateljeessa hän kävi opissa useampaan otteeseen. Gallen-Kallela arvosti oppilaansa lahjakkuutta ja edisti myöhemminkin tämän uraa monella tavalla.

Toinen vähintäänkin yhtä merkittävä kontakti Simbergin uran kannalta oli Magnus Enckell, joka oli hänen ikätoverinsa ja kollegansa. Enckell oli avainasemassa siinä, että Hugo Simbergin uran huipennukseksi nousi Tampereen Johanneksenkirkon eli nykyisen tuomiokirkon koristelu. Tehtävää tarjottiin nimittäin alun perin Enckellille, joka ei suostunut ottamaan massiivista urakkaa pelkästään itselleen vaan halusi jakaa sen Simbergin kanssa. Melkoinen urakka siitä tuli siitä huolimatta kummallekin, ja lukija saa seurata sen jännittäviä vaiheita tarkasti. Ei ollut yllätys, että Simbergin kirkkoon valitsemat työt herättivät aikalaisten keskuudessa kohua.

Hugo Simbergin rakastettu Haavoittunut enkeli.
Kansallisgalleria.

Kovasti toivon, että Suomessa järjestettäisiin vielä uudestaan Hugo Simberg -näyttely. Nyt katsoisin sitä aivan uusin silmin. Opin jälleen valtavasti kuvataiteesta ja erityisesti symbolismista. Tampereen tuomiokirkossa on ehdottomasti käytävä, kun seuraavan kerran siellä päin liikutaan. Entä löytyisikö Magnus Enckellistä yhtä hyvää elämäkertaa kuin Simbergistä? Lukisin mieluusti hänestä lisää, olihan hän tärkeä paitsi Simbergille myös Ellen Thesleffille.

Helena Ruuska: Hugo Simberg – Pirut ja enkelit
WSOY 2018. 431 sivua.

Kirjasto.

***
Mistä kaikki alkoikaan? Kuuntelin alkuvuodesta putkeen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kuusi ensimmäistä osaa ja hurahdin selvittämään suomalaisten taiteilijoiden elämää ja teoksia. Hurahduksen ansiosta olen lukenut jo seuraavat teokset:

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus-kirjat, 2004.
Anna Kortelainen: Virginie! Tammi, 2002.
Pentti Savolainen: Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja AlbertEdelfeltin tarina. Ajatus-kirjat,2004.
Anna Kortelainen: Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Otava, 2004.
Eija Kämäräinen: Albert Edelfelt - Kultainen häkki. WSOY, 1992.
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. WSOY, 2017.
Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté. Otava,1966.
Raija Oranen: Ackté! Teos, 2016.
Glory Leppänen: Punainen Fiat BA 777. Otava, 1963.
Glory Leppänen: Kärpät saalistavat. Otava, 1964.
Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Teos, 2017.
Sanna Ryynänen: Meri Genetz - Levoton sielu. Avain, 2019.
Pirkko Soininen: Ellen. WSOY, 2018.