Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä

Olipa eriskummallinen tarina! Nimittäin Siiri Enorannan spefiromaani Jorsir Jalatvan eriskummallinen elämä. Enoranta on kymmenen vuoden sisällä julkaissut kahdeksan spefiromaania ja kahminut niillä kunnioitettavan pinon palkintoja ja palkintoehdokkuuksia. Viimeisin eikä suinkaan vähäisin on viime vuonna myönnetty lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto romaanista Tuhatkuolevan kirous. Jorsir Jalatvan eriskummallinen elämä ilmestyi vuonna 2017 ja oli sekin Kuvastaja-palkintoehdokkaana, mutta se on mielestäni kuitenkin vähemmän tunnettua Enorannan tuotantoa.

Hankin Jorsir Jalatvan eriskummallinen elämä -teoksen omaan hyllyyni jo vuoden 2017 Turun kirjamessuilta kustantamo Robustoksen kojulta, mutta lukemistaan se joutui odottelemaan pinoissa siis miltei kaksi vuotta. Mittansa puolesta se sopii niukin naukin paksujen kirjojen teemakuukauteeni, sillä siinä on 513 sivua. Tukevuutta siis on aivan fantasiakirjallisuuden perinteiden mukaisesti.

Fantasiaperinteitä Enoranta hyödyntää ja uudistaa suvereenisti siis tässäkin teoksessaan. Tapahtumien miljöönä toimii 5200-luvun Aurosian manner, joka repivien sotien jälkeen on jakautunut lukuisiksi pikkuvaltioiksi, joilla jokaisella on omat omaperäiset tapansa ja kulttuurinsa sekä olosuhteensa.

Yhdistäviä tekijöitä mantereen valtioiden asukkaille on ainakin uskomus, että Jumala on lähtenyt ja jättänyt aurosialaiset oman onnensa nojaan tuhat vuotta sitten. Jumalan olemassaolosta todistavat kuitenkin vasarit, joilla on maagisia kykyjä. He voivat tehdä taikoja ja langettaa erilaisia kirouksia, jotka vain kukin vasar itse pystyy kumoamaan. Konkreettinen todiste vasareiden voimasta on mannerta kattava rautatieverkosto, jota ei pysty vahingoittamaan. Kaikki ihmisten ja luonnon yritykset kilpistyvät siihen, että rata korjaa itse itsensä. Junia sen sijaan ei enää juurikaan mantereella näy.

Tarinan päähenkilöparin muodostavat Josir Jalatva ja Micholei Rostus. Josir on mantereenkuulun Maximissimi-sirkuksen johtajan perillinen, joka noin 25-vuotiaana yrittää parhaansa mukaan kuluttaa muhkean perintönsä huvittelemalla. Micholei eli Miho on 19-vuotias historian ylioppilas ja kellojenkorjaaja. Nuoret miehet tapaavat ja rakastuvat toisiinsa intohimoisesti välittömästi. Idyllinen romanssi ei kuitenkaan ehdi jatkua pitkään, ennen kuin kaksikkoa kohtaa katastrofi.

Vasar langettaa Mihon ylle kammottavan kirouksen: hänen ruumiinsa vaihtuu ennakoimattomasti jonkun toisen, kenen tahansa tuntemattoman ihmisen kanssa muutamaksi vuorokaudeksi kerrallaan. Kuka kirouksen langettanut vasar oli ja miksi hän teki tekonsa juuri Miholle? Miten vasar saadaan perumaan kirouksensa, kun hänen nimestäänkään ei ole mitään vinkkiä? Miho on luonnollisesti kauhuissaan ja epätoivoinen. Hänen elämänsä on pilalla. Voiko edes Josir rakastaa häntä, kun hän voi olla milloin vanhan naisen, milloin ruman ja vastenmielisen miehen ruumiissa?

Miesten välinen rakkaus on kuitenkin vahvaa. Josir päättää tehdä kaikkensa Mihon auttamiseksi. Niinpä hän perustaa isänsä legendaarisen sirkuksen maineen varaan uuden liikkuvan sirkus Minimissimin. Ylivoimaisilta vaikuttavien ponnistelujen lopputuloksena Josirilla on pian käytössään oikea juna, jota kuljettaa yhdeksänkymppinen veruturimies, sekä kirjava joukko sirkustaiteilijoita. Joukon jatkona on myös telttapoikia ja 16-vuotias reportteri Pitir, joka on pestautunut mukaan kirjoittamaan raporttia Josir Jalatvan elämästä ja sirkuksen matkasta.

Matka kiehtovan Aurosian halki on värikäs ja polveileva. Pitir pyytää sirkuksen väkeäkin kirjoittamaan osuutensa raporttiinsa, ja niin lukija pääsee kurkistamaan useimpien sirkuslaisten kiehtoviin tarinoihin. Pitirin raportin katkelmat valottavat mainiosti, miten samat tapahtumat voidaan kuvata hyvinkin toisistaan poikkeavilla tavoilla. Vähitellen ahkera tiedustelu alkaa tuottaa tulosta ja kirouksen langettaneen vasarin jäljille päästään lopulta. Mutta millaisiin keinoihin on turvauduttava, jotta hänet saadaan kumoamaan kirouksensa?

Enoranta käsittelee kirjassa tuttuja teemojaan, kuten rakkautta ja sukupuolisuuden moninaisuutta. Idea Mihon vaihtuvasta kehosta mutta säilyvästä sisimmästä (vai säilyykö Mihon sisin sittenkään muuttumattomana?) on nerokas. Sen avulla kirjassa voidaan pohtia rakkauden ja intohimon olemusta helppotajuisesti mutta samalla syvällisesti. Enorannan näkemys asiasta on lohdullinen. Josir ja Miho selviytyvät, vaikka vaikeaa onkin välillä puolin ja toisin. Lopussa mukaan tulevat myös kysymykset kuolemasta, tappamisesta ja syyllisyydestä.

Olen tähän mennessä lukenut Enorannan tuotannosta Nokkosvallankumouksen, Tuhatkuolevan kirouksen ja tämän Josir Jalatvan eriskummallisen elämän. Näistä kolmesta Nokkosvallankumous taitaa olla edelleen oma suosikkini. Viihdyin kyllä Josirin ja kumppaneiden parissa, mutta vauhtiin pääseminen otti aikansa. Romaanin tunnelma on viipyilevä, eikä matkanteko vanhalla höyryjunalla ole kovin kiivastempoista, kun tuon tuosta törmätään rajamuodollisuuksiin tai pysähdytään sirkusesitystä varten. Lopulta itse juoni onkin vain sivuseikka, jonkinlainen kehyskertomus, jonka varjolla voidaan keskittyä teemojen käsittelyyn, ja rajuhko loppuratkaisu tulee kaiken jälkeen hieman yllätyksenä.

Fantasiaa pidetään usein nuorten ja nuorten aikuisten genrenä, mutta Josir Jalatvan eriskummallinen elämä ei ole varsinaisesti nuortenkirja. Kovin kapeaksi jää kohderyhmä, jos tähän tarttuvat vain YA-ikäiset lukijat eli ns. nuoret aikuiset. Hyvin tämä sopi yli viisikymppisenkin luettavaksi. Kannattaa kokeilla ennakkoluulottomasti!

Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä
Robustos 2017. 513 s.

Ostettu.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Heinäkuuksi suunnittelemani paksujen kirjojen lukuteema ja kymmenpäiväinen Keski-Eurooppaan suuntautunut matka johtivat siihen, että luettavaksi päätyi jo muutaman vuoden omaa hyllyäni lämmittänyt Amos Ozin muistelmateos Tarina rakkaudesta ja pimeydestä pokkariversiona. Valinta osoittautui lopulta oikein hyväksi, mutta pientä moitittavaakin löytyi, mutta lähinnä ulkokirjallisista ominaisuuksista.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä oli ensikosketukseni Amos Ozin mittavaan tuotantoon. Kirjailijan nimi on toki ollut tuttu, mutta en esimerkiksi muista, milloin ja mistä olen hyllyyni päätyneen Keltaisen kirjaston pokkarin hankkinut. Hankinta on kuitenkin merkki siitä, että minulla on ollut hyviä aikeita tutustua Ozin tuotantoon. Oli ehkä vähän nurinkurista lähteä alkuun juuri tästä teoksesta, jossa hän ruotii myös omaa tuotantoaan ja kertoo, miten eri teemat, henkilöt ja jopa jotkut kohtaukset ovat niihin päätyneet. Toisaalta kirja kyllä houkuttelee tarttumaan Ozin tuotantoon ja lukemaan itse. Ainakin Mieheni Mikael meni lukulistalleni. Mitä muuta suosittelisitte?

Matkamme suuntautui Etelä-Saksaan ja pääkohteemme oli Hitlerin Kotkanpesä. Emme olleet liikkeellä missään nimessä fanitusmielessä vaan kohde valikoitui maisemien, erikoisuuden ja mielenkiintoisten rakennusteknisten seikkojen perusteella. Tutustuimme vastapainoksi myös Dachaun keskitysleiriin. Tämä osoittautui aivan loistavaksi taustaksi luvun alla olevalle teokselle, sillä Oz kertoo paljonkin sekä isän että äidin puoleisten sukulaistensa ja näiden ystävien ja tuttavien kohtaloista natsien käsissä ja jo aiemmista juutalaisiin kohdistuneista vainoista. Erityisen rankasti Ozin perheeseen vaikuttivat isän veljen perheen kohtalo keskitysleirillä sekä äidin kotikaupungin Rovnon koko juutalaisväestön joukkomurha.

Paksuuden vaatimuksen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä täyttää erinomaisesti. Kirjassa on 649 sivua. Oz käy läpi lapsuus- ja nuoruusajan muistojaan perusteellisesti ja osin toisteisesti. Joihinkin keskeisiin tapahtumiin, kuten äitinsä itsemurhaan, hän palaa kerta toisensa jälkeen. Kaksitoista ja puolivuotiaalle pojalle äidin itsemurha oli musertava kokemus, ja tuntuu, että sen auki kirjoittaminen on ollut yli viisikymmentä vuotta myöhemminkin miltei mahdoton tehtävä. Tapahtuman traumaattisuutta ei suinkaan liene vähentänyt, että isä ei koskaan suostunut puhumaan aiheesta Ozin kanssa. Lisäksi isän ja äidin sukulaiset riitautuivat lopullisesti tapahtuman seurauksena.

Paitsi omia muistojaan Oz avaa myös sukulaistensa tarinoita kirjassaan. Näin aikajänne ulottuu hyvinkin 1800-luvun puolelle ja vähän kauemmaskin. Kummankin vanhemman vanhemmat asuivat myös Jerusalemissa muutettuaan sinne 1930-luvulla ja he kaikki olivat läsnä pienen pojan arjessa ja erityisesti sapateissa. Jokainen sukulainen, naapuri, ystävä ja tuttava tuntuu olleen myös mieleenpainuva persoonallisuus, joiden kuvaamiseen Oz on paneutunut huolella.

Oman ja sukunsa tarinoiden kautta Oz kirjoittaa auki Israelin valtion syntyvaiheita, siihen liittynyttä sisä- ja maailmanpolitiikkaa, sotia ja terroria. Myös Jerusalemin kaupunki on keskeinen osa teosta. Kaupunki ja maa avautuvat lukijalle vähitellen, kun pienen Amos-pojan maailmakin avartuu omalta keskentekoiselta kotikadulta ja rutikuivalta ja kivikovalta takapihalta nuorukaisen uuteen kotiin Huldan kibbutsiin.

Kirjaihmiselle Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on vallan mahtava lukukokemus, sillä siinä totisesti luetaan ja kirjoitetaan – paljon! Nobelisti ja kirjallisuuden professori Josef Klausner oli Amos Ozin isänisän veli. Tämän uskomaton kotikirjasto herätti kunnioitusta pikkupojassakin. Oz seurasi likeltä oman isänsä osin tyhjiin valuvia ponnistuksia luoda oma akateeminen ura setänsä vanavedessä. Elämän ironiaa on, että Oz itse päätyi lopulta asemaan, joka hänen isältään jäi saavuttamatta, vaikka hänellä ei ainakaan omien sanojensa mukaan ollut lainkaan samantasoisia akateemisia edellytyksiä professuuriin kuin tällä.

Myös Ozin äiti luki jatkuvasti, suorastaan vimmaisesti jossakin vaiheessa. Koti oli siis hyvin kirjallinen kaikin tavoin. Kirjoja oli kaikkialla, niitä luettiin ja niitä kirjoitettiin Ozin ympärillä aina. Lapsena Oz jopa halusi olla aikuisena kirja! Kun hän murrosikäisenä teki pesäeron perheeseensä ja sukuunsa, hän halusi jättää kokonaan taakseen myös kirjalliset harrastuksensa, lukemisen ja kirjoittamisen. Se ei sentään onnistunut. Yllätyksekseen hän huomasi, että kibbutsin ruskettuneet atleetitkin lukivat ja keskustelivat kirjallisuudesta taukoamatta!

Lomaluettavaksi Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ei ollut aivan optimaalinen, sillä tarina on paikoin raskaslukuinen, kuten esimerkiksi Ozin paneutuessa syntymässä olevan valtion sisäpolitiikkaan ja perheen lähipiirissä sitä koskeviin pitkiin ja rönsyäviin filosofointiin taipuviin keskusteluihin. Pienen pojan silmin kuvatut sotakokemuksetkaan eivät oikein lomatunnelmaa nostattaneet, kuten ei toistuvasti esiin nouseva äidin kuolemakaan. Mutta samalla kirja veti oudosti puoleensa. Sukeltaminen itselle täysin vieraaseen, kiehtovaan maailmaan onnistui sen sivujen kautta kerta toisensa jälkeen. Siis juuri niin kuin lukiessa parhaimmillaan tapahtuu.

Entäpä ne moitteet sitten? Ne koskevat pokkaripainosta ja sen pikkiriikkistä kirjasinkokoa. Päätin, että omalta osaltani pokkareiden hankkiminen omaan hyllyyn on nyt loppu. En yksinkertaisesti pysty niitä lukemaan, koska teksti on niin pientä. Silmät vettä valuen ja päänsärkyä potien on melkoisen raskasta urakoida tällaista järkälettä. Osin tekstin pienuuden takia lukeminen kestikin pari viikkoa, eli luin kirjan loppuun vasta kotona kunnon lukulampun alla ja parvekkeella auringonvalossa.

Pokkaripainoksessani on niin sanottu elokuvakansi. Elokuvakin kiinnostaisi katsoa ja tehdä vertailuja kirjan sisällön ja elokuvatoteutuksen välillä.

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (A Tale of Love and Darkness)
Suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen.
Tammi 2007. 649 s.

Ostettu.

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema

Päätin, että heinäkuussa luen paksuja, yli viisisataasivuisia kirjoja. Koska kuun alkupuolelle sijoittui kymmenpäiväinen matka, päätin pakata mukaan teemaan sopivasti paksuja äänikirjoja. Jo jonkin aikaa kuunteluvuoroaan oli odottanut Robert Galbraithin neljäs Cormoran Strike -dekkari Valkoinen kuolema, joka painettuna on 687-sivuinen järkäle ja normaalinopeudella kuunneltuna äänikirjana kestoltaan yli 23 tuntia.

Robert Galbraith alias J. K. Rowling on kokenut tiiliskivien kirjoittaja, mutta kokemukseni mukaan hänen tiiliskivissään on ollut aiemminkin kosolti tiivistämisen varaa. Niin olisi ollut tälläkin kertaa, ainakin, jos lukija on liikkeellä dekkarijuoniodotukset edellä. Dekkarina Valkoinen kuolema on lähinnä keskinkertainen, mutta ihmissuhdekiemuroihin ja englantilaisen yhteiskunnan ilmiöihin keskittyvänä lukuromaanina se on parempi.

Sarjan aiemmat osat lukeneena tiesin jo aika hyvin, mitä odottaa, mutta silti tulin yllätetyksi. Yllätyin tosin negatiivisesti siitä, kuinka laiskasti Valkoinen kuolema lähtee käyntiin. Edellinen osa Pahan polku nimittäin oli alkunsa puolesta hyvin onnistunut ja sai vangittua lukijan mielenkiinnon heti kättelyssä. Nyt minun mielenkiintoni saatiin herätettyä kunnolla vasta, kun tiiliskivestä oli kuunneltuna liki kolmannes. Melkoisen murhaavaa hidastelua, sanoisin!

Alku on siis rikollisen hidas ja haparoiva, eikä lukija sen paremmin kuin etsiväkaksikkokaan ole oikein kärryillä, mitä rikosta edes pitäisi tutkia. Kun sitten lopulta saadaan ruumis, on näyttämöllä jo sellainen henkilökaarti, että sen verkostoja selvitellessä on vaarassa vain sotkeutua entistä enemmän. Joka taholla tuntuu olevan luuranko tai pari kaapissa, joten syyllisen seulominen joukosta on vähintäänkin hankalaa. Parhaansa Strike ja Robin toki yrittävät, mutta silti Galbraith on päätynyt avaamaan tapauksen solmut peräti kahden keskustelun kautta. Ensimmäisessä syyllinen tunnustaa omahyväisenä kaiken ja jälkimmäisessä vielä Strike solmii loput irtolangat yhteen. Näitä en pidä kovin onnistuneina ratkaisuina, kuten blogiani ehkä aiemmin lukeneet jo tietävätkin.  

Robert Galbraith on tiettävästi suunnitellut Cormoran Strike -sarjasta seitsemän osan mittaista. Kieltämättä tämän neljännen osan kohdalla alan olla hieman skeptinen sen suhteen, miten Galbraith aikoo pitää homman kasassa niin pitkään. Sarjan keskeinen juonikuvio kun liittyy päähenkilöparin eli sotaveteraani-yksityisetsivä Cormoran Striken ja hänen apulaisensa, nyttemmin yhtiökumppaninsa Robin Ellacottin keskinäisiin väleihin sekä heidän muihin ihmissuhteisiinsa.

Robin on koko sarjan ajan sinnitellyt huonosti toimivassa suhteessa nuoruudenrakkautensa Matthew’n kanssa, ja Pahan polku päättyy parin vihkimiseen. Valkoinen kuolema alkaa vihkitilaisuutta seuraavasta häävastaanotosta. Juhlat eivät mene kenenkään osapuolen näkökulmasta ihan putkeen, mutta niin vain saadaan Robin ja Matthew lopulta naimisiin keskenään.

Strike oli sarjan ensimmäisen osan alussa juuri katkaissut lopullisesti välinsä Lontoon seurapiirikainottareen Charlottaan. Suhde oli ollut pitkä, katkonainen ja raastava, eikä Strike ole siitä mitä ilmeisimmin toipunut kunnolla vieläkään, kuten käy ilmi. Nyt Strike kuitenkin pitää seuraa viehättävän Lorelei-nimisen naisen kanssa, mutta pelkää koko ajan tämän kiintyvän liikaa. Strike ei halua sitoutua. Robinin epätyydyttävä avioliitto ja Striken naiskuviot täyttävät Valkoisesta kuolemasta näppituntumalla runsaat puolet.

Itse tutkittava rikostapaus on melkoinen vyyhti. Ensimmäiset vinkit tulossa olevasta tapauksesta saadaan, kun Striken puheille pyrkii selvästi vakavista mielenterveysongelmista kärsivä nuorukainen Billy. Mies pyytää Strikea selvittämään, kuka oli lapsi, jonka hän näki kuristettavan ja haudattavan parisen kymmentä vuotta sitten kotinsa lähellä. Ennen kuin Strike saa miehestä irti mitään konkreettisempaa, tämä katoaa kaupungin vilinään Robinin taitamattoman sijaisen möhlittyä.

Seuraavaksi Striken toimistoa lähestyy parlamenttiedustaja Jasper Chiswell, jota kiristetään kahdelta taholta. Kilpailevan poliitikon sokean urheiluministerin aviomies ja kampanjapäällikkö vaatii Chiswelliä luopumaan paikastaan tai hän paljastaa tämän menneisyydestä kohtalokkaita tietoja. Samoista tiedoista vaatii Lontoon olympialaisia vastustavaan anarkistiryhmään liittynyt entisen naapurin poika Jimmy Chiswelliltä 40 000 puntaa. Jimmyä Chiswell ei pidä varsinaisena ongelmana, mutta Striken pitäisi kaivella urheiluministeristä ja tämän lähipiiristä lokaa, jolla voisi uhata kiristäjiä.

Tehtävänanto on epämääräinen, sillä Chiswell ei suostu paljastamaan, millä tiedolla häntä kiristetään. Strike kuitenkin suostuu ottamaan tehtävän vastaan, ja Robin soluttautuu parlamenttitaloon Chiswellin kampanjatoimistoon hankkimaan tietoja. Samalla hän tutustuu Chiswellin lähipiiriin, kuten tyttäriin ja näiden velipuoleen sekä uusimpaan vaimoon. Löytyy myös yhdistävä tekijä Billyn, Jimmyn ja Chiswellien väliltä.

Galbraith kuvaa jokseenkin purevasti Lontoon ja ylipäätään Britannian yläluokan sisäpiiriä, johon ulkopuolisia ei hyväksytä edes pitkin hampain. Kaikki tuntevat toisensa, siitä on kallis yksityiskoulujärjestelmä pitänyt huolen ja pitää edelleen. Eliittiin itsensä laskevat myös ajattelevat, että tavallisten ihmisten säännöt eivät heitä koske. Siloitellun ja huolella yllä pidetyn julkisivun takana tapahtuu ikäviä ja rumia asioita, mutta ne halutaan pitää piilossa hinnalla millä hyvänsä. Kun jotain kuitenkin tihkuu läpi suojausten, on keltainen lehdistö oitis kimpussa ja repii kaiken riekaleiksi innosta hihkuen.

Ihmissuhdesotkut, vaaniva media, vihamielinen poliisi, paniikkikohtaukset ja infernaalisen pahat kivut Striken jalantyngässä haittaavat siis tapauksen tutkintaa, mutta niin vain saadaan kaikki lopuksi sievälle kerälle.

Jo Pahan polusta kirjoittaessani olen protestoinut Galbraithin tapaa lainata joka luvun alkuun sitaatteja muista teksteistä. Tällä kertaa viisauksia on poimittu Henrik Ibsenin näytelmästä Rosmersholm. En voi mitään sille, että tämä vaikuttaa jollain tapaa tekosivistyneeltä tai snobbailulta. Poimitut lainaukset sopivat tulossa olevan luvun tapahtumiin, mutta eivät ainakaan minulle anna mitään lisäarvoa. Eniten niissä ärsyttää se, että huomaan ärsyyntyväni niiistä!

Loppuyhteenvetona totean, että kaikesta napinastani huolimatta jälleen kuitenkin viihdyin Eero Saarisen lukeman äänikirjan parissa oikein hyvin. Tosin tunnustaa täytyy, että pariin otteeseen uni korjasi kuuntelijan huomaansa. Kannen lupaus ei siis ihan pitänyt kutiaan! Äänikirjaa saa onneksi kelattua taaksepäin. Saarisen lukutapa on hypnoottinen ja sopii mainiosti Galbraithin laveaan tekstiin. Kuuntelen kyllä seuraavat kolmekin osaa.

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema (Lethal White)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Otava 2018. Äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 23 h 7 min.

Ostettu.

Cormoran Strike -sarja:

Käen kutsu. Otava 2013.

Silkkiäistoukka. Otava 2014.

Pahan polku. Otava 2015.

Valkoinen kuolema. Otava 2018.

Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki

Pelkään ja inhoan kaikenlaisia käärmeitä. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva, yritänpä sitten suhtautua asiaan eli käärmeisiin miten järkiperäisesti tahansa.

Tästä lähtökohdasta Katri Alatalon järkälemäiseen romaaniin Käärmeiden kaupunki tarttuminen ei ollut aivan loppuun asti harkittu valinta. Myönnän, etten ottanut vaaran merkkejä riittävästi huomioon. Kirjan nimi kertoo tällä kertaa hyvinkin osuvasti sen sisällöstä. Kansikaan ei varsinaisesti hämää sen paremmin kuvituksen kuin takakansitekstinkään osalta: ”Tunnelista aavikon alta löytyy kolme suurta käärmeenmunaa.” Saan siis vain syyttää itseäni, että heittäydyin seikkailuun, jossa suorastaan vilisee kaikenlaisia käärmeitä lähes joka sivulla!

Käärmeestään huolimatta kirjan ulkoasu on houkutteleva ja kaunis, ja hankin tämän muhkean opuksen omaan hyllyyni jo hyvän aikaa sitten. Katri Alatalo oli minulle entuudestaan tuttu kirjailija, sillä olen lukenut hänen Mustien ruusujen maa -fantasiatrilogiansa. Ilahduin kovasti huomatessani, että Alatalo oli siirtynyt pikkuiselta Vaski-kustantamolta Gummeruksen suojiin. Samassa yhteydessä myös kirjakoko oli muuttunut melkoisesti! En tarkoita tällä kommentillani, että pienet kustantamot olisivat jotenkin huonompia kuin isot talot. Mutta kirjailijan uran ja kirjojen levityksen kannalta on merkitystä myös kustantamon resursseilla, oletan. No, tästä varmasti alan ihmiset tietävät oikeasti enemmän, tämä on vain omaa mutuani.

Käärmeiden kaupungissa näkyvät selkeinä Alatalon aiemmasta tuotannosta tutut vahvuudet. Teoksen oma fantasiamaailma on luotu huolellisesti. Juoni on polveileva, oikeastaan enemmän kudosmainen kuin janaa muistuttava jatkumo. Takakansitekstissä luvataan polttavaa aurinkoa ja kylmäpäistä juonittelua, eivätkä nämä ole katteettomia lupauksia. Kaikki tarinan henkilöt totisesti juonittelevat minkä ehtivät, eikä kehenkään kannata luottaa.

Tarinan miljöö on laaja aavikko, jonka keitailla sijaitsee kaupunkeja. Näiden kaupunkien hallitsijoina toimivat khalit. Valtatasapaino keikahtaa, kun Dahhsamijoen varrella sijaitsevan Samitšan kaupungin hallitsija päättää vallata Kharras-Dimin kaupungin, tuhota sen ja ottaa kaupungin asukkaat kharrit orjikseen. Työvoimaa tarvitaan erityisesti kaivoksissa, joista louhitaan salaperäistä kiveä, jolla vahvistetaan Rashaz’znaa, taikajalokiveä, jota papit palvovat. Rashaz’znan taian avulla Kharras-Dim onnistutaan yllättämään.

Tarinan keskeiset henkilöt ovat Ninette, Sulwaen ja Arry. Kolmikkoa on lapsena yhdistänyt erilaisuus. Ninette on Kharras-Dimin khalin viides tytär, joka ymmärtää käärmeiden kieltä, Sulwaen tietäjän oppipoika ja Arry valkonaamainen ruukuntekijöiden oppilas, joka osaa muuttaa muotoaan. Eräänä päivänä kolmikko löytää aavikolta kolme jättiläiskäärmeen munaa. Löydön seurauksena kolmikon tiet eroavat vuosiksi, mutta Kharras-Dimin tuhon jälkeen heidän tiensä risteävät uudelleen Samitšassa. Pystyvätkö he voittamaan kohtaamansa vaikeudet ja liittoutumaan kansansa vangitsijoita vastaan?

Jokaisen erityistaidoista on matkan varrella korvaamatonta apua, mutta mutkia on matkassa paljon, ellei vähän liikaakin. Moneen otteeseen eri henkilöt korostavat, että aikaa ei ole paljoa ja että se on kulumassa loppuun, mutta siitä huolimatta salaliittolaiset tuntuvat tarpovan jonkinlaisessa upottavassa suossa. Olisin jossain 450 – 500 sivun tuntumassa totisesti toivonut, että kirjoittaja olisi vetänyt pienempää vaihdetta silmään ja painanut kaasua. Nyt loppurytinät, jotka ovat kyllä näyttävät ja antavat tarinalle arvoisensa lopun, tulevat turhan pitkän vetkuttelun jälkeen. Jälleen kerran toivoin kirjan äärellä, että sitä olisi tiivistetty ja juonta napakoitettu, vaikka ylipäätään viihdyin tarinan parissa ihan mukavasti. Niistä luikertelevista inhottavuuksista huolimatta. Niin, käärmeitä olisi kyllä voinut olla vähän vähemmänkin!

Alatalon henkilöt ovat kaikkea muuta kuin suoraviivaisia ja yksiulotteisia. Kaikki kolme keskeistä henkilöä kasvavat ja kehittyvät tarinan mittaan. Jokainen heistä joutuu tekemään äärimmäisen vaikeita valintoja, eivätkä he suinkaan aina valitse oikein. Toisaalta Alatalon henkilöilleen kirjoittamat pulmatilanteetkaan eivät ole yksinkertaisia. Oikeita vastauksia on vaikea löytää, ja välillä tuntuu, ettei sellaisia edes ole. Näitä kysymyksiä myös pohditaan tarinassa ääneen. Kukaan henkilöistä ei myöskään ole itsestään selvästi sankari tai edes hyvis. Kaikissa on myös pimeitä puolia ja heikkouksia.

Pidin Alatalon rakentaman maailman tasa-arvoisuudesta. Sitä ei mitenkään korosteta tai alleviivata, mutta tarinan henkilöt ovat keskenään yhdenvertaisia. Heidän sosiaalinen statuksensa vaihtelee juonenkäänteiden myötä rajustikin, ja he joutuvat etsimään paikkaansa uudelleen moneen kertaan, mutta keskenään Ninette, Sulwaen ja Arry ovat tasavertaisia. Sukupuolellakaan ei ole merkitystä. Khali voi olla yhtä hyvin nainen kuin mies, samoin Rashaz’znaa palveleva pappi.

Päädyin Käärmeiden kaupungin kanssa jälleen miettimään kirjan luokittelua ja kohderyhmää. Genreltään teos on fantasiaa ja kirjastoissa se on sijoitettu aikuisten fantasiahyllyihin. Se lienee oikea sijoituspaikka, sillä aikuisten kirjallisuudeksi minäkin sen lasken, vaikka se soveltuu toki myös ns. YA- eli nuorten aikuisten kirjallisuudeksi.

Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki
Gummerus 2017. 686 s.

Ostettu.

Mustien ruusujen maa:

Karnin labyrintti
Laulu kadonneesta saaresta
Kevääntuoja