Robert Galbraith: Valkoinen kuolema

Päätin, että heinäkuussa luen paksuja, yli viisisataasivuisia kirjoja. Koska kuun alkupuolelle sijoittui kymmenpäiväinen matka, päätin pakata mukaan teemaan sopivasti paksuja äänikirjoja. Jo jonkin aikaa kuunteluvuoroaan oli odottanut Robert Galbraithin neljäs Cormoran Strike -dekkari Valkoinen kuolema, joka painettuna on 687-sivuinen järkäle ja normaalinopeudella kuunneltuna äänikirjana kestoltaan yli 23 tuntia.

Robert Galbraith alias J. K. Rowling on kokenut tiiliskivien kirjoittaja, mutta kokemukseni mukaan hänen tiiliskivissään on ollut aiemminkin kosolti tiivistämisen varaa. Niin olisi ollut tälläkin kertaa, ainakin, jos lukija on liikkeellä dekkarijuoniodotukset edellä. Dekkarina Valkoinen kuolema on lähinnä keskinkertainen, mutta ihmissuhdekiemuroihin ja englantilaisen yhteiskunnan ilmiöihin keskittyvänä lukuromaanina se on parempi.

Sarjan aiemmat osat lukeneena tiesin jo aika hyvin, mitä odottaa, mutta silti tulin yllätetyksi. Yllätyin tosin negatiivisesti siitä, kuinka laiskasti Valkoinen kuolema lähtee käyntiin. Edellinen osa Pahan polku nimittäin oli alkunsa puolesta hyvin onnistunut ja sai vangittua lukijan mielenkiinnon heti kättelyssä. Nyt minun mielenkiintoni saatiin herätettyä kunnolla vasta, kun tiiliskivestä oli kuunneltuna liki kolmannes. Melkoisen murhaavaa hidastelua, sanoisin!

Alku on siis rikollisen hidas ja haparoiva, eikä lukija sen paremmin kuin etsiväkaksikkokaan ole oikein kärryillä, mitä rikosta edes pitäisi tutkia. Kun sitten lopulta saadaan ruumis, on näyttämöllä jo sellainen henkilökaarti, että sen verkostoja selvitellessä on vaarassa vain sotkeutua entistä enemmän. Joka taholla tuntuu olevan luuranko tai pari kaapissa, joten syyllisen seulominen joukosta on vähintäänkin hankalaa. Parhaansa Strike ja Robin toki yrittävät, mutta silti Galbraith on päätynyt avaamaan tapauksen solmut peräti kahden keskustelun kautta. Ensimmäisessä syyllinen tunnustaa omahyväisenä kaiken ja jälkimmäisessä vielä Strike solmii loput irtolangat yhteen. Näitä en pidä kovin onnistuneina ratkaisuina, kuten blogiani ehkä aiemmin lukeneet jo tietävätkin.  

Robert Galbraith on tiettävästi suunnitellut Cormoran Strike -sarjasta seitsemän osan mittaista. Kieltämättä tämän neljännen osan kohdalla alan olla hieman skeptinen sen suhteen, miten Galbraith aikoo pitää homman kasassa niin pitkään. Sarjan keskeinen juonikuvio kun liittyy päähenkilöparin eli sotaveteraani-yksityisetsivä Cormoran Striken ja hänen apulaisensa, nyttemmin yhtiökumppaninsa Robin Ellacottin keskinäisiin väleihin sekä heidän muihin ihmissuhteisiinsa.

Robin on koko sarjan ajan sinnitellyt huonosti toimivassa suhteessa nuoruudenrakkautensa Matthew’n kanssa, ja Pahan polku päättyy parin vihkimiseen. Valkoinen kuolema alkaa vihkitilaisuutta seuraavasta häävastaanotosta. Juhlat eivät mene kenenkään osapuolen näkökulmasta ihan putkeen, mutta niin vain saadaan Robin ja Matthew lopulta naimisiin keskenään.

Strike oli sarjan ensimmäisen osan alussa juuri katkaissut lopullisesti välinsä Lontoon seurapiirikainottareen Charlottaan. Suhde oli ollut pitkä, katkonainen ja raastava, eikä Strike ole siitä mitä ilmeisimmin toipunut kunnolla vieläkään, kuten käy ilmi. Nyt Strike kuitenkin pitää seuraa viehättävän Lorelei-nimisen naisen kanssa, mutta pelkää koko ajan tämän kiintyvän liikaa. Strike ei halua sitoutua. Robinin epätyydyttävä avioliitto ja Striken naiskuviot täyttävät Valkoisesta kuolemasta näppituntumalla runsaat puolet.

Itse tutkittava rikostapaus on melkoinen vyyhti. Ensimmäiset vinkit tulossa olevasta tapauksesta saadaan, kun Striken puheille pyrkii selvästi vakavista mielenterveysongelmista kärsivä nuorukainen Billy. Mies pyytää Strikea selvittämään, kuka oli lapsi, jonka hän näki kuristettavan ja haudattavan parisen kymmentä vuotta sitten kotinsa lähellä. Ennen kuin Strike saa miehestä irti mitään konkreettisempaa, tämä katoaa kaupungin vilinään Robinin taitamattoman sijaisen möhlittyä.

Seuraavaksi Striken toimistoa lähestyy parlamenttiedustaja Jasper Chiswell, jota kiristetään kahdelta taholta. Kilpailevan poliitikon sokean urheiluministerin aviomies ja kampanjapäällikkö vaatii Chiswelliä luopumaan paikastaan tai hän paljastaa tämän menneisyydestä kohtalokkaita tietoja. Samoista tiedoista vaatii Lontoon olympialaisia vastustavaan anarkistiryhmään liittynyt entisen naapurin poika Jimmy Chiswelliltä 40 000 puntaa. Jimmyä Chiswell ei pidä varsinaisena ongelmana, mutta Striken pitäisi kaivella urheiluministeristä ja tämän lähipiiristä lokaa, jolla voisi uhata kiristäjiä.

Tehtävänanto on epämääräinen, sillä Chiswell ei suostu paljastamaan, millä tiedolla häntä kiristetään. Strike kuitenkin suostuu ottamaan tehtävän vastaan, ja Robin soluttautuu parlamenttitaloon Chiswellin kampanjatoimistoon hankkimaan tietoja. Samalla hän tutustuu Chiswellin lähipiiriin, kuten tyttäriin ja näiden velipuoleen sekä uusimpaan vaimoon. Löytyy myös yhdistävä tekijä Billyn, Jimmyn ja Chiswellien väliltä.

Galbraith kuvaa jokseenkin purevasti Lontoon ja ylipäätään Britannian yläluokan sisäpiiriä, johon ulkopuolisia ei hyväksytä edes pitkin hampain. Kaikki tuntevat toisensa, siitä on kallis yksityiskoulujärjestelmä pitänyt huolen ja pitää edelleen. Eliittiin itsensä laskevat myös ajattelevat, että tavallisten ihmisten säännöt eivät heitä koske. Siloitellun ja huolella yllä pidetyn julkisivun takana tapahtuu ikäviä ja rumia asioita, mutta ne halutaan pitää piilossa hinnalla millä hyvänsä. Kun jotain kuitenkin tihkuu läpi suojausten, on keltainen lehdistö oitis kimpussa ja repii kaiken riekaleiksi innosta hihkuen.

Ihmissuhdesotkut, vaaniva media, vihamielinen poliisi, paniikkikohtaukset ja infernaalisen pahat kivut Striken jalantyngässä haittaavat siis tapauksen tutkintaa, mutta niin vain saadaan kaikki lopuksi sievälle kerälle.

Jo Pahan polusta kirjoittaessani olen protestoinut Galbraithin tapaa lainata joka luvun alkuun sitaatteja muista teksteistä. Tällä kertaa viisauksia on poimittu Henrik Ibsenin näytelmästä Rosmersholm. En voi mitään sille, että tämä vaikuttaa jollain tapaa tekosivistyneeltä tai snobbailulta. Poimitut lainaukset sopivat tulossa olevan luvun tapahtumiin, mutta eivät ainakaan minulle anna mitään lisäarvoa. Eniten niissä ärsyttää se, että huomaan ärsyyntyväni niiistä!

Loppuyhteenvetona totean, että kaikesta napinastani huolimatta jälleen kuitenkin viihdyin Eero Saarisen lukeman äänikirjan parissa oikein hyvin. Tosin tunnustaa täytyy, että pariin otteeseen uni korjasi kuuntelijan huomaansa. Kannen lupaus ei siis ihan pitänyt kutiaan! Äänikirjaa saa onneksi kelattua taaksepäin. Saarisen lukutapa on hypnoottinen ja sopii mainiosti Galbraithin laveaan tekstiin. Kuuntelen kyllä seuraavat kolmekin osaa.

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema (Lethal White)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Otava 2018. Äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 23 h 7 min.

Ostettu.

Cormoran Strike -sarja:

Käen kutsu. Otava 2013.

Silkkiäistoukka. Otava 2014.

Pahan polku. Otava 2015.

Valkoinen kuolema. Otava 2018.