JP Koskinen: Tulisiipi

Ymmärsin, että kun jotakin tahtoi kovasti ja viimein sai sen,
saattoi olla hetken onnellinen, ainakin salaa.

Minnesotalainen pikkupoika Charles, kotiväen kesken Kaarle, on haaveillut kiihkeästi lentämisestä niin kauan kuin voi muistaa. Isoisän ystävä Kolme Arpea on antanut pojalle nimen Tulisiipi muistoksi tämän ensimmäisestä lentomatkasta. Valitettavasti punakeltaiset kangassiivet eivät toimineet Kaarlen ajattelemalla tavalla, ja lentomatka päättyi dramaattisesti joskaan ei onneksi kohtalokkaasti vajan katolta maan kamaralle.

Kaarlen lapsuuden ehdottomaksi kohokohdaksi muodostuu kaima Charles Lindberghin lyhyt kohtaaminen lentonäytöksen yhteydessä. Muistoksi tapaamisesta Kaarlelle jää postikortti ja lentäjäsankarin toteamus, että pojasta vielä tulisi suuri lentäjä itsestäänkin. Sen kuulemma näki Kaarlen silmistä.

Kaarle on JP Koskisen uuden romaanin Tulisiiven päähenkilö. Kaarle on toisen polven amerikansuomalainen. Isä ja tämän pikkuveli Janne olivat vain kaksi- ja yksivuotiaita, kun perhe muutti tsaarinvallanaikaisesta Suomesta vapaammille seuduille. Isoisä Yrjö on vankkumaton työväenaatteen kannattaja. Vanhemmasta pojasta Timosta on tullut arvostettu ja taitava mekaanikko, sosiaalisemmasta Jannesta lehtimies.

Mutta depressio, 30-luvun lama, painaa ankarasti päälle ja tilanne vapaassa Amerikassa alkaa näyttää huonolta. Selvästikin vapaassa maassa saa myös vapaasti köyhtyä puille paljaille. Ei siis ihme, että Karelian Technical Aidin agitaattorien uuttera työ suomalaissiirtolaisten keskuudessa lankeaa otolliseen maaperään. Veljeskansa kaipaa apua työläisten paratiisin rakentamisessa ja toivottaa amerikkalaiset toverit avosylin tervetulleiksi Neuvosto-Karjalaan.

Pitäisikö Frostien perheenkin lähteä ja aloittaa kaikki alusta? Kaarle seuraa vanhempiensa keskusteluja puolella korvalla. Pääsisikö ihmeitten Karjalassa lentämään? Yllättäen isoisä ja varsinkin isoäiti asettuvat lähtöajatuksia vastaan. ”Ihmisen pitää saada käyttää kykyjään ja olla toista parempi, jos hän siihen pystyy. Siksi sellainen valtio, jossa kaikki päättävät kaikista asioista, on pelkkää valetta. Se, joka on toista ovelampi, johtaa pian muita, niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan.”

Lopulta matkaan lähtevät vain Kaarlen perhe ja naapurit, sahuri Albert ja tämän Linda-tytär. Jo tässä vaiheessa teki mieli kirkua Kaarlelle ja tämän vanhemmille: ”Älkää lähtekö, hullut!” Sama tunne oli vahvana päällä lähes läpi koko kirjan lukemisen ajan. Lukijana ’tiesin’ jatkuvasti, että kohta käy huonosti, mutta henkilöt eivät osanneet tai halunneet lukea ajan merkkejä vaan elivät elämäänsä ja tekivät ratkaisujaan – usein karmein seurauksin.

Kaarlen kohdalla ratkaisut tietysti alkuun tehdään hänen puolestaan, onhan hän perheen vaihtaessa manteretta vasta lapsi. Mutta vaikka vuodet kuluvat ja Kaarlen ikä karttuu, ei hän silti muutu kovin tarkkanäköiseksi tai käytännölliseksi. Hänellä on vain yksi haave ja tavoite: päästä lentämään. Siiville on päästävä keinolla millä hyvänsä. Vahva usko unelmiin osoittautuu Kaarlen kohdalla toimivaksi menetelmäksi. Niin epätodennäköistä kuin se onkin, hänestä tulee kuin tuleekin vielä lentäjä.

Sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin, ääretön taivas oli typerryttävän kaunis.

Poika osoittautuu jo koululaisena lentämisessä poikkeukselliseksi luonnonlahjakkuudeksi, joka purjekoneen ohjaimiin päädyttyään kokee olevansa oikeassa elementissään. Kaarlen lentäjänlahjat pannaankin merkille oikeilla (?) tahoilla. Mutta samalla arkirealismiin paremmin taipuva Linda avaa ainakin hetkeksi pojan silmät sille, mitä ympärillä oikeasti tapahtuu. ”En halunnut kuolla ja tulla haudatuksi maahan, jäädä mullan vangiksi, saada hiekkaa silmiini ja kuoriaisia korviini, en ikinä.” Onko tämä toive toteutettavissa? Pystyykö siihen edes Tulisiipi?

Tulisiiven julkistamistilaisuudessa kirjailija Koskista haastateltiin kirjan synnystä ja kirjoitusprosessista. Hän kuvasi teostaan kudosmaiseksi tarinaksi, jossa oikeastaan yhdistyy useampi tarina päähenkilön elämänvaiheiden kautta. Kun tämä oli sanottu ääneen, se olikin helppo nähdä.

Alkuosan tarina on suomalaisten Amerikan-siirtolaisten tarinaa. Venäjän vallan aikana Suomesta lähti Amerikkaan kymmeniä tuhansia siirtolaisia etsimään kuka mitäkin. Monet asettuivat samoille seuduille kuin Kaarlen sukulaisetkin, Minnesotaan ja Michiganin alueille. Työtä tehtiin rankasti, ja toiset menestyivät mutta monet eivät. Suomalaisten osakseen saama kohtelu ei ollut aina kovin loisteliasta.

Tuhannet myös tekivät saman ratkaisun kuin Kaarlen vanhemmatkin eli lähtivät Amerikasta toiseen kultamaahan Neuvostoliittoon vakaana tarkoituksenaan rakentaa yhdessä toisten työläisten kanssa yhteistä paratiisia. Maailmanhistoria on meille kertonut, että useimmat näistä tarinoista katoavat vankileirien synkkään saaristoon. Sinne päätyy myös kaksi Frostia onnettomien sattumusten seurauksena. Tämä jakso muodostaa mielestäni romaanin kolmannen tarinan. Neljäs tarina vie lukijan Kaarlen matkassa vielä yhteen, melko odottamattomaan seikkailuun.

Kaiken tämän Koskinen on punonut yhtenäiseksi teokseksi, jonka juoni saa lukijan paikoin haukkomaan henkeään dramaattisten käänteiden takia. Historian faktat ja eirlaiset mahdolliset faktat lomittuvat fiktioon herkullisesti. Kun jättiläisvaltion huolella vaalittu ja viljelty propaganda törmää raadollisen karmeaan todellisuuteen, on lopputulos usein absurdi. Siitä Koskinen ottaa kaiken irti.

Koskinen paljasti haastattelussa myös hautoneensa vuosia Amerikan alkuperäiskansoihin liittyvää romaani-ideaa. Siitä on peräisin Tulisiipeen livahtanut Kolme Arpea -niminen mies, Kaarlen isoisän ystävä, jota Kaarle muistelee myöhempinä vuosikymmeninä useaan otteeseen. Kolme Arpea on siis vain tarinassa lyhyesti vilahtava sivuhenkilö, mutta kuten haastattelijakin totesi, hän vaikuttaa täyteläiseltä ja todelta. Lukisin kyllä mielelläni hänestä enemmänkin! Toiveeni lienee turha, sillä Koskinen totesi, että tämä romaani-idea on haudattu.

En tosiaankaan tiedä, mutta arvailen, että tällaisia tietyllä tavalla pidäteltyjä henkilöitä on Tulisiivessä lukuisia muitakin. Suorastaan himoitsen kuulla tarinan Kaarlen äidin Ailin näkökulmasta! Myös Lindan tarina on todella kiehtova, ja sekin jää pääosin tässä romaanissa kertomatta. Nämä vain esimerkkeinä mainittakoon, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan.

Tulisiiven kansien välissä on kolme ja puoli sataa sivua, mutta tarina tuntuu pullistelevan sen sivujen ja rivien väleistä. Kuvittelen, että kirjailija on joutunut suitsimaan Pegasosta melkoisesti, jotta tulos on näin lähellä jungneriaanista ihannemittaa. Arvostan tätä, mutta himolukija sisälläni huutaa: ”Lisää!”

Sanomattakin siis selvää, että nautin Tulisiiven lukemisesta kovasti. Se iskee täsmällisesti juuri siihen kohtaan lukuhermostoani, jonka stimuloinnista nautin eniten. Iloiten poimin tarinan lomasta myös risteymiä aiemmin lukemaani ja näkemääni. Pikkupoikana Minnesotassa lentämistä pakkomielteisesti pohtiva Kaarle rakentaa samanlaisen kuumailmapalloviritelmän kuin Angus Olli Jalosen Taivaanpallossa. Kosmonauttien koulutuslaitoksessa on sentrifugi, joka toimii täsmälleen kuten vastaava vempele Kuuraketti-elokuvassa. James Bond olisi voinut aivan hyvin kutsua sitä paholaisen karuselliksi. Kesän vierailu Dachaun keskitysleirillä sai uusia sävyjä Siperian vankileirikuvaukista.

Suomalaisten ja muiden länsimaista Neuvostoliittoon loikanneiden tai muuttaneiden kohtalo Stalinin aikaan on kammottavuudessaan kiehtova aihe romaanille. Suosittelen siitä kiinnostuneille Tulisiiven lisäksi ainakin Lauri Mäkisen teosta 50/50 ja Sirpa Kähkösen Graniittimiestä. Aihepiiri on osittain sama, mutta käsittelytavat ovat hyvin erilaisia. Kaikki ovat erinomaisia romaaneja.

Ihminen tekee itsensä vapaaksi missä vain.
Jos vapauden perässä pitää juosta,
saa juosta maailman laidalle saakka.

JP Koskinen: Tulisiipi
Like 2019. 351 s.

Arvostelukappale.

P.S. Jos pidät Tulisiivestä, kannattaa ehdottomasti lukea myös JP Koskisen romaani Kuinka sydän pysäytetään.

Laitain teoksen Helmet 2019 -lukuhaasteen kohtaan 5.  Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Välillä on mukavaa tarttua uusiin kirjoihin ihan kylmiltään, ilman sen kummempia ennakkotietoja ja odotuksia. Näin varustautuneena aloin kuunnella Jessica Fellowesin dekkaria Mitfordin murhat, jonka olen haalinut pahan päivän varalle äänikirjahyllyyni (jota nyt kuuntelen urakalla pois). Tiesin kirjasta ennakkoon vain siihen liitetyn mainoslauseen: ”Downton Abbey kohtaa Agatha Christien.”

Mainoslause ei ollut lainkaan huono, sillä olen lukenut lähestulkoon koko Agatha Christien suomennetun tuotannon ainakin kahdesti ja Downton Abbey -sarjasta pidän kovasti. Kirjaa kuunnellessani mietin myös, että mainosnikkari oli totisesti osunut oikeaan luonnehdinnassaan. Kirja on todellakin sekoitus verkkaista christiemäistä arvoitusdekkaria ja 1920-luvun Britannian luokkayhteiskuntatietoista kartanoromantiikkaa.

Vuoden 1920 alussa murhataan sotasairaanhoitaja Florence Nightingale Shore Victorian asemalta lähteneessä junassa. Nuhteettoman ja ansioituneen sairaanhoitajan raaka surma järkyttää koko kansakuntaa, mutta poliisilla ei valitettavasti ole murhaajasta oikeastaan minkäänlaista hajua. Junapoliisissa palveleva konstaapeli Guy Sullivan toivoo voivansa ratkaista rikoksen, koska se saattaisi auttaa häntä etenemään urallaan oikeaksi etsiväksi, jonka tehtäviin ei enää kuuluisi rautatieaseman kukkaistutusten kastelu.

Murha kiihdyttää myös Asthall Manorissa asuvan Redesdalen 2. paronin vanhinta tytärtä Nancy Winsfordia, joka murhan tapahtuma-aikaan on 17-vuotias neito. Winsfordin perheen lapset ovat matkustaneet useita kertoja murhajunalla rannikolle, ja Nancy toivoo kiihkeästi saavansa lisätietoa jännittävästä tapahtumasta. Käy ilmi, että perheen uskollinen lastenhoitaja Laura Blor on ainakin välillisesti tuntenut sairaanhoitaja Shoren. Tämä on hoitanut haavoittuneita Ypresissä, missä myös perheen isä paroni David Freeman-Mitford taisteli.

Nämä kaksi juonilinjaa yhdistää kirjan päähenkilö Louisa Cannon, nuori köyhä lontoolaisnainen. Louisa on kirjan alussa pahemmassa kuin pulassa. Pienen perheen isä on kuollut, ja pyykkäriäiti ja tytär saavat riesakseen isän veljen Stephenin. Mies on suvun mustalammas, joka karttaa rehellistä työntekoa ja käyttää häikäilemättä hyväkseen kaikki tilanteet, joissa voi hyötyä toisten kustannuksella. Velkojat huohottavat pahasti Stephenin niskaan ja hän päättää, että Louisa saa kuitata hänen velkansa.

Viime hetkellä Louisa pääsee kuitenkin livahtamaan setänsä kynsistä ja lähes kirjaimellisesti putoaa junapoliisi Guy Sullivanin syliin. Ystävällisen konstaapelin avulla Louisa pääsee työhaastatteluun Asthall Manoriin, jossa kaivataan kipeästi uutta lastenhoitajaa kuuden lapsen katraalle. Louisa ystävystyy nopeasti avoimen ja reippaan Nancyn kanssa, vaikka saakin aika ajoin muistutuksen omasta asemastaan palveluskunnan jäsenenä.

Paljon sivuja käytetään Louisan ja toisaalla Guyn arjen kuvaamiseen, samaten Louisan ja Nancyn sydämenasioiden setvimiseen. Naiivi ja kokematon Nancy rakastuu korviaan myöten ensimmäiseen mieheen, johon hän sattumalta tutustuu Lontoossa tanssiaisissa. Komea ja sulavakäytöksinen Roland Lucknor on Nancyn silmissä vastustamaton, mutta Louisa ei ole aivan vakuuttunut miehen vaikuttimista.

Tapahtumat etenevät hyvin hitaasti, ja jossain vaiheessa ajattelin, että valmista ei saada kenties koskaan. Konstaapeli Guy Sullivan penkoo murhatapausta niin paljon kuin uskaltaa, mutta kohtaa pahoja vastoinkäymisiä. Nancy ja Louisa tekevät omia pieniä tutkimuksiaan. Kun näitä palasia yhdistellään (tuskastuttavan hi-taas-ti), saadaan asioita tasaisin väliajoin kuitenkin nytkähtämään eteenpäin. Syyllisehdokkaita on lopulta jopa yli tarpeen.

Lopulta käsillä on suuri finaali eli oletetun syyllisen houkutteleminen ansaan Astholl Manorissa pidettävissä juhlissa. Mutta meneekö rikollinen hänelle tarkoitettuun satimeen? Ovatko Louisan ja Guyn päätelmät osuneet oikeaan vai tuhoutuvatko heidän haaveensa sittenkin?

Kirjailijan jälkisanat löivät minut sitten ällikällä, sillä olin pitänyt koko tarinaa silkkana fiktiona. Mutta niin ei siis olekaan, vaan sairaanhoitaja Florence Nightingale Shore, kuuluisan sairaanhoitaja Florence Nightingalen kummitytär, on oikeasti ollut olemassa ja hänet on murhattu juuri romaanissa kuvatulla tavalla. Sen sijaan oikeaa murhaa ei koskaan saatu selvitettyä, mutta kirjassa syyllinen paljastuu ja saa rangaistuksensa.

Tästä tiedosta ällistyneenä hieman guuglailin kotiin päästyäni. Ällistyin vielä monin verroin lisää. Ensinnäkin koko Mitfordin perhe Redesdalen 2. paronista lastenhoitaja Bloriin asti on ollut ihan oikeasti olemassa ja on kaiken lisäksi vielä hyvin tunnettu perhe ainakin Iso-Britanniassa! Lukaisin pintapuolisesti perheestä kertovan Wikipedia-sivun ja totesin, että aiheesta saa helposti useampiakin romaaneja. Niitä onkin tulossa, ja jo ensi kuussa ilmestyy suomeksi sarjan kakkososa Nuori, kaunis ja kuollut. 

Kirjailija Jessica Fellowes on julkaissut useita Downton Abbey -tv-sarjaan liittyviä kirjoja, ja hän on sarjan luojan Julian Fellowesin veljentytär. Tätä ennen en ollut osannut yhdistää Downton Abbey -sarjaa tunnettuun näyttelijään. En myöskään ollut tajunnut, että hän on kirjoittanut romaanin Belgravia, jonka joitakin aikoja sitten kuuntelin. Niin että opin melkoisen määrän asioita tämän äänikirjan parissa!

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat (The Mitford Murders)
Suom. Laura Beck.
Otava 2018. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 12 h 46 min.

Ostettu.

Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä

Alina sai rattaat, lapset ja kauppakassit kynnyksensä yli vain karmean, rappukäytävässä kaikuvan karjahduksen saattelemana. Hän ei välittänyt. Vihdoinkin kiukuttelevat lapset, nollan molemmilla puolilla sahaavan elohopean kuraamat rattaat sekä surkealla viikkobudjetilla saalistetut ravinneköyhät alennuselintarvikkeet oli saatu kotiin. 

Alina Varjosen elämä on täydellinen katastrofi. Hän on kaksivuotiaan Lyytin ja nelivuotiaan Leevin yksinhuoltaja, jolla ei ole lainkaan tukiverkostoa. Lasten isä ja Alinan suuri rakkaus Jouni rakastui ranskalaiseen joogaohjaajaansa ja muutti tämän perässä Pariisiin jo ennen Lyytin syntymää. Pariisiin ovat muuttaneet myös Alinan eronneet vanhemmat, äiti huvittelemaan nuorten rakastajien kanssa ja isä muuten vain, koska ex-vaimokin niin on tehnyt. Paras ystävätär unohtaa toistuvasti, että Alinalla on lapsia.

Arki on kaoottista, ja Alina lohduttautuu syömällä lapsilta salaa näille ostamiaan vanukkaita. Ainoat jalkaan mahtuvat housut ovat äitiyshousut, ja nekin kiristävät. Kaiken ankeuden kruunaa Alinan ammatti. Hän on freelance-teatteriohjaaja, jolla on takanaan olematon kokemus. Visioita hienoista produktioista Alinalla kyllä on, mutta ei rahoitusta eikä teatteria, jossa niitä toteuttaisi. Kielteiset apurahapäätökset ovat murskata Alinan kerta toisensa jälkeen.

Ammatillisesti Alinalta ei onnistu mikään. Hän ei pääse ohjaamaan, koska hänellä on pienet lapset. Heidät pitäisi saada hoitoon, jotta pääsisi töihin. Mutta hoitopaikkaa ei saa, jollei ole töitä. Jos Alina saa koottua rohkeutensa ja hiljennettyä Leevin ja Lyytin edes hetkeksi soittaakseen jollekin teatterinjohtajalle, lopputulos on joka kerralla yhtä masentava. Alinasta ja hänen ehdotuksistaan ei haluta edes kuulla.

Mutta joillakin ohjaajilla Suomessa onnistuu kaikki. Ainakin yhdellä, nimittäin Matias Raatteentiellä. Kaikki, mihin jeesuskasvoinen Raatteentie koskee, muuttuu kullaksi. Kriitikot ylistävät, yleisö rakastaa. Apurahojen jakelijat eivät malta edes odottaa Raatteentien hakemuksia, vaan suorastaan syytävät rahaa tämän kaikkiin hankkeisiin tai jo niiden valmisteluun. Ainoa, joka vihaa Matias Raatteentietä, tuntuu olevan Alina. Valitettavasti hän ei ihan onnistu pitämään vihasuhdettaan täysin platonisena, vaan pimeinä yön tunteina jotkut ikävät ideat saavat myös toteutuksensa.

Täydellinen näytelmä on Elina Kilkun romaani, joka kustantamon tietojen mukaan on Alina Varjosesta kertovan romaanitrilogian aloitusosa. Teatterimaailma on Kilkulle perin juurin tuttu, sillä hän on itsekin teatteriohjaaja, näytelmäkirjailija sekä teatterinopettaja. Täydellinen näytelmä on tyylilajiltaan tragikomedia, joka paikoin lipsahtaa melkoiseksi farssiksi. Kilkku liioittelee ja kärjistää reippain vedoin, mutta lukijaa kylmää, miten lähellä totuutta silti monessa kohdin liikutaan.

Alina rämpii nolosta kommelluksesta toiseen, eikä valoa tunnut edes vilahtavan tunnelin päässä, ellei sitten vastaantulevan junan ajovalo. Kun tilanne on pahimmillaan, mitä se usein on, Alinan päässä alkaa syntyä uusien teatteriproduktioiden aihioita. Ne ovat toinen toistaan villimpiä ja absurdimpia, aivan hulvattomia, ja nautin niiden lukemisesta ehkä eniten. Kun työtilanne on mikä on, joutuu Alina ottamaan vastaan ohjaustyön, joka ei ole kelvannut kenellekään. Luonnollisesti seuraa lisää kaaosta ja katastrofia.

Kenen kannattaisi Täydelliseen näytelmään tarttua? Tätä mietin lukiessani useaan otteeseen. Teatteri- ja taidemaailmaan jo sukeltaneille se lienee oivallista terapiaa ja tarjoaa naurunkyynelien ohella vertaistukea. Alaa harkitseville se toiminee varoituksena. Jos vielä tämän jälkeen pyrkii teatterikorkeaan, ei ainakaan voi vedota siihen, ettei olisi varoitettu. Samoin pienten lasten vanhemmille tämä tarjonnee sekä naurua että itkua. Mutta jos vielä harkitsee perheen perustamista, tämä saattaa toimia hyvinkin aietta ehkäisevästi.

Kun omat lapset ovat jo pyrähtäneet maailmalle ja pikkulapsiaika on vain kultainen muisto (ja tukiverkko ja vakituinen työpaikka olivat huomattavasti helpottamassa arkea), eivät yksinhuoltajahelvetin syöverit aivan iskeneet. Työelämäkuvauksen laita on hieman samoin. Aavistan kyllä, että Kilkku osuu aivan ytimeen monessa kohdassa eikä hänen huumoriin verhoamansa kritiikki jää huomaamatta ulkopuoliseltakaan, mutta aivan täysin se ei tainnut avautua. Mutta toki näistä aiheista lukeminen herätteli, mikä ei ole huono tai vähäpätöinen seikka ollenkaan.

Myönnän, että tieto tulossa olevista jatko-osista hieman yllätti, sillä tarina paketoidaan ehkä hieman liiankin siististi kasaan. Mutta taitava tekijä todennäköisesti on jo suunnitellut tyrmäävän yllättävän jatkon Alinan elämään!

Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä
Bazar 2019. 253 s.

Kirjasto.

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Jos pitää meditatiivisen ja hypnoottisen rauhallisilta tuntuvista psykologisista jännityskirjoista, joiden tunnelma tihenee kuin varkain, kannattaa lukea Håkan Nesserin tuotantoa. Barbarotti-sarja on mielestäni kokonaisuudessaan sellainen, mutta myös tämä juuri kuuntelemani itsenäinen teos Elävät ja kuolleet Winsfordissa on oikea malliesimerkki lähes tyylipuhtaasta suorituksesta.

Tukholmalainen viisikymppinen tv-toimittaja Maria Holinek vuokraa koiransa Castorin kanssa syrjäisen mökin Englannin lounaisrannikon tuntumasta pikkuruisen Winsfordin kylän liepeiltä. Nimekseen hän on kertonut Maria Anderson ja ammatikseen kirjailija. Marialla on autossaan myös miehensä kirjallisuuden professori Martinin matkatavarat, mutta ei Martinia.

Miksi Maria on tullut Winsfordiin marraskuussa ja yksin? Mitä Martinille on tapahtunut? 

Vähitellen lukijalle selkenee, mitä Tukholmassa on tapahtunut viimeisen puolen vuoden aikana ja miksi pariskunta on päättänyt vetäytyä Pohjois-Afrikkaan kirjoitusretriittiin. Martinilla on alustava sopimus kirjasta, jossa hän aikoo paljastaa, mitä hänen nuoruudessaan oikein tapahtui amerikkalaisen kohukirjailijapariskunnan luona. Marialla on siis mukanaan myös Martinin tietokone. Myös hän aikoo selvittää, mitä miehen nuoruudessa tapahtui sellaista, mikä kiinnostaa kustantamoakin.

Maria asettuu syrjäiseen ja ainakin lukijan mielestä melkoisen kolkkoon mökkiinsä aikomuksenaan viettää siellä vähintään puoli vuotta. Kylässä hän tutustuu pubissa mukavan oloiseen Markiin, ja kylän tietotuvassa hän käy välillä lukemassa omaa ja Martinin sähköpostia. Mökillä ei ole internetyhteyttä ja matkapuhelimet Maria haluaa pitää suljettuina.

Melko nopeasti Maria ja Castor solahtavat päivärytmiin, johon kuuluu ulkoilua nummella sekä pasianssia ja Martinin muistiinpanojen lukemista. Mutta vähitellen alkaa tapahtua pieniä, omituisia ja pelottaviakin asioita. Miksi portailta löytyy kuollut fasaani? Kuka ajaa vuokratulla Peugeotilla Marian reiteillä? Uhkaako Mariaa jokin vaara?

Mitä enemmän Maria paljastaa lukijalle Martinista, sitä epämiellyttävämpi kuva hänestä piirtyy. Mutta yhtään enempää en lopulta pitänyt Mariasta, vaikka hänen menneisyyteensä liittyykin monia tapahtumia, joiden perusteella myötätunto voisi olla hänen puolellaan. Se, mitä Martinille tapahtui, on kyllä nerokasta! Mariakaan ei voi olla täysin varma mistään, eikä hän lopulta usko enää edes saamiensa sähköpostiviestien aitouteen. Paine kasvaa vähitellen, ja lopulta Maria tekee ratkaisevan päätöksen.

Mikä voisikaan olla sopivampi miljöö synkeälle tarinalle kuin peribrittiläinen talvinen nummi, jossa sumu on välillä läpitunkemattoman tiheää, öinen pimeys mustaakin mustempaa ja jossa talvimyrskyt ulvovat yksinäisen mökin nurkissa? Marian mökin ikkunoista ei näy valonpilkahduksia naapuriasumuksista eikä talon ikkunoissa ole kunnollisia verhoja. Kuka tahansa voi siis seistä ulkona pimeässä ja tarkkailla Mariaa ilman, että hän tietää mitään.

Kirjan lopun häämöttäessä huomasin jännittäväni, miten Marian käy. Onnistuuko hän peittelemään totuuden riittävän syvälle ja aloittamaan uuden elämän? Onko hän edes ansainnut sen? Entä mitä oikein Martinin muistiinpanoista lopulta paljastuu? Julkaistaanko hänen kirjansa joskus?

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa (Levande och döda i Winsford)
Suom. Aleksi Milonoff.
Tammi 2018.
Äänikirjan lukija Petriikka Pohjanheimo, kesto 12 h 15 min.

Ostettu.

Laitan kirjan Helmet -lukuhaasteen kohtaan 36. Kirjassa ollaan yksin.

Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava

Kirjoilla on taipumusta kerääntyä erilaisiksi pinoiksi ja röykkiöiksi työhuoneeni pinnoille, ennen kuin ehdin ne lukea. Jos aivan rehellisiä ollaan, tuskin ehdin milloinkaan lukea kaikkia kirjojani. Kesällä huomasin tämän ongelman lisäksi toisen. Olen nimittäin viimeisen vuoden aikana kovasti viehättynyt uusista kuunteluaikapalveluista, kuten Storytel ja BookBeat. Äänikirjoja kuuntelen jatkuvasti, joten mikä onkaan mukavampaa kuin valita palvelun syövereistä uusia kuunneltavia toinen toisensa jälkeen.

Mikä siis on ongelma? Kuunteluaikapalvelut ovat kuukausimaksullisia, joten houkutus on maksimoida kuuntelumäärät, kun kerran maksaa vakiohintaa. Mitä enemmän kuuntelee, sen halvempaa se omasta mielestä on. Mutta minulla on kertynyt melkoinen ostettujen äänikirjojen varasto myös Elisa Kirjasta, jossa aikaisemmin ainoa vaihtoehto oli ostaa omaksi äänikirjat, jotka halusi kuunnella. Tapanani oli seurata aktiivisesti Elisan hyviä tarjouksia ja ostaa kirjoja varastoon pahan päivän varallekin.

Jossain vaiheessa havahduin. Eihän tässä ole mitään järkeä. Päätin, että en maksa kuukausimaksua palveluihin ennen kuin olen kuunnellut ostettujen kirjojen rästivarastoni tyhjäksi. Inventaarion tulos oli tyrmäävä: yli kolmekymmentä kuuntelematonta kirjaa! Siis heittämällä yli kolme sataa tuntia kuunneltavaa…

Ensimmäisiä rästikuunneltaviani oli Nele Neuhausin järkälemäinen dekkari Lumikin on kuoltava. Se on majaillut virtuaalisessa äänikirjahyllyssäni jo jonkin aikaa. Lähdin kuuntelemaan sitä aika kylmiltään eli en selvittänyt oikeastaan mitään taustatietoja kirjasta tai tekijästä etukäteen. Aika pian olin kuitenkin huomaavinani, että kyseessä on todennäköisesti sarjan jokin muu osa kuin ensimmäinen. Huomioni piti paikkaansa, sillä Lumikin on kuoltava on Neuhausin Taunus-sarjaksi kutsutun dekkarisarjan neljäs osa, joka on samalla hänen kansainvälinen läpimurtoteoksensa.

Juonen seuraamisen kannalta tämä ei ollut mikään ongelma, mutta ihan periaatteesta harmittaa aina, kun sarjoja ryhdytään julkaisemaan suomeksi keskeltä. Sarja on jo yhdeksänosainen, ja suomeksi siitä on julkaistu vielä viides ja kuudes osa eli kirjat Joka tuulen kylvää (2017) ja Susihukka (2018). Myös nämä jatko-osat näyttävät olevan saatavilla Elisa Kirjasta äänikirjoina.

Sarjan päähenkilöt ovat Hofheimin poliisin väkivaltaosaston rikoskomisario Pia Kirchhoff ja rikospoliisin väkivaltarikosyksikön johtaja Oliver von Bodenstein. Kummankin poliisin yksityiselämää seurataan ainakin tässä kirjassa kohtalaisesti. He vaikuttavat miellyttäviltä, kunnollisilta poliiseilta, joilla ei ole mitään elämää suurempia traumoja, vaikka arki ei aina niin ruusuista olekaan. Pialla on vaikeuksia taloasioiden kanssa, ja Oliverin avioliitto on ajautunut vakavaan kriisiin. Silti töitä painetaan uskollisesti. Työyhteisössäkin jotain pientä hankausta on, mutta yhtä kaikki poliisityö hoidetaan huolella.

Lähtötilanne ei ole aivan tavanomaisimmasta päästä. Pienessä Altenheimin kylässä kuohuu, sillä yksitoista vuotta sitten kahden teinitytön surmasta tuomittu Tobias Sartorius on kärsinyt rangaistuksensa ja kyläläisten tyrmistykseksi palannut kotitaloonsa isänsä luo. Tobias on ollut yhdeksäntoistavuotias suosittu ja lahjakas poika, kun kyläjuhlat päättyivät tragediaan: sekä hänen entinen tyttöystävänsä Laura että silloinen suuri rakkautensa Stephanie eli Lumikki katosivat jäljettömiin. Todisteet viittasivat siihen, että Tobias surmasi molemmat tytöt ja kätki ruumiit. Poika kuitenkin kiisti jyrkästi, mutta valitettavasti hänellä ei ollut muistikuvia myöhäisillan tapahtumista. Vankilatuomio tuhosi hänen tulevaisuutensa, ja kotiin palattuaan Tobias huomaa, että se on tuhonnut myös hänen vanhempiensa avioliiton ja elinkeinon.

Tobiaksen paluun jälkeen läheisessä kaupungissa tönäistään nainen sillalta alla ajavan auton tuulilasille. Pian selviää, että nainen on Tobiaksen äiti. Onko Tobias sekaantunut äitinsä murhayritykseen? Vai halusiko joku kostaa? Pian Altenheimissa katoaa 17-vuotias Amelie, joka on jo ehtinyt ystävystyä Tobiaksen kanssa. Mitä oikein on tekeillä? Poliisit törmäävät täydelliseen vihamieliseen vaikenemiseen yrittäessään haastatella paikkakuntalaisia.

Vähitellen kierrokset nousevat ja kylässä tapahtuu yhä uusia kummallisia asioita. Pia Kirchhoff on ensi tapaamisesta lähtien ollut vakuuttunut, että Tobias on ollut syytön Lauran ja Stephanien murhiin. Mutta missä ovat tyttöjen ruumiit? Ketkä tietävät, mitä oikeasti tapahtui? Mitä enemmän poliisit asiaa penkovat, sitä monimutkaisemmaksi kuvio muodostuu. Suunnilleen kirjan puolivälissä olin jo mielestäni ratkaissut, kuka on murhaaja, ja mietin, millä kirjailija oikein on täyttänyt loppupuoliskon. Olin luonnollisesti väärässä, ja vielä monta kertaa myöhemminkin. Juoni on kyllä punottu verrattoman pirulliseksi!

Toisaalta juoni on niin monimutkainen, että sen kannatteluun tarvitaan melkoinen henkilökaarti. Se taas tekee lukemisesta ja varsinkin kuuntelemisesta välillä hankalaa. On keskityttävä huolella, jotta kaikki ministerit ja teollisuuspohatat ja näiden vaimot ja muut henkilöt pysyvät hanskassa.

Neuhausin tuotantoon tutustuminen kannatti kyllä aloittaa tällä Lumikin on kuoltava -dekkarilla. Aion laittaa nyt nimen muistiin. Luen tai kuuntelen seuraavatkin osat, kunhan sopiva tilaisuus tulee.

Nele Neuhaus Lumikin on kuoltava (Schneewittchen muss sterben)
Suom. Veera Kaski.
Wsoy 2016. Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 16 h 52 min.

Ostettu

Riitta Konttinen: Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulta

Olen jo joitakin vuosia seurannut meteorologi Seija Paasosta Twitterissä, joten en ole voinut olla huomaamatta hänen hienoa kirjaprojektiaan Taiteilijoiden taivaat. Sen ideana oli siis tutkia maalauksia nimenomaan säänäkökulmasta. Kirjan sivutuotteena, jos niin voi sanoa, syntyi Paasosen kuratoima taidenäyttely Sadejuovia ja pilvisäteitä Järvenpään taidemuseoon. Kävin ystäväni kanssa katsomassa näyttelyn kesälomamme viimeisellä viikolla. Hieno näyttely, joka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa!

Lukuisin tuttujen ja tuntemattomampien tekijöiden taulujen keskellä silmiimme osui ensikatsomalta varsin vaatimaton harmaasävyinen taulu. Teostiedot tiesivät kertoa, että kuvassa oli Ellen Favorin -nimisen taiteilijan teos Sadeilma Lohjanjärvellä. Koska vietämme kumpikin arjestamme ison osan Lohjan kaupungin palveluksessa, taulu herätti koko joukon kysymyksiä. Kuka oli Ellen Favorin? Miksi hän oli maalannut taulun Lohjanjärvestä?

Ellen Favorin: Sadeilma Lohjanjärvellä.
Taidesäätiö Merita.

Kotiin päästyäni jaoin nappaamani huonon kuvan Favorinin taulusta Facebook-seinälleni ja kyselin lohjalaisilta ystäviltäni lisätietoa arvoitukseen. Sitä löytyikin nopeasti. Yksi osasi jotakuinkin paikallistaa, mistä taulun maisemaa oli katsottu maalaushetkellä. Toinen tiesi kertoa, että Ellen Favorinin toinen taulu oli ollut aikaisemmin Lohjan kirjaston kirjastokortin kuva-aiheena (totta, myöhemmin olen nähnyt sellaisen kortin ihan itse!). Taiteilijan traaginen kohtalokin oli tiedossa: Ellen ja hänen Hanna-siskonsa menehtyivät kotitalonsa tulipalossa Lohjalla vuonna 1919. Heidät on haudattu Lohjan hautausmaalle, ja hauta on edelleen olemassa, kävin jopa tarkistamassa.

Nopeasti tuli myös vinkki, että Riitta Konttinen on kirjoittanut Ellenistä. Kirjastosta löytyikin sitten apua, ja kävin omasta pääkirjastostamme hakemassa ensihätään Konttisen vuonna 1988 ilmestyneen teoksen Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulta. Siellä Ellen on mukana, yhtenä Konttisen maalarisiskoiksi nimeämässä naistaiteilijajoukossa, joka rohkeasti matkusti Eurooppaan saamaan oppia ja tekemään omannäköistään taidetta.

Etsin ensimmäiseksi kirjasta Ellen Favorinista kertovat kohdat. Teoksen lopussa on tiivis elämäkertaesittely kaikista maalarisiskoista ja puolivälissä omat luvut heidän urakehityksensä vaiheista 1880-luvun jälkeen. Ellen Favorinista on säilynyt harmillisen vähän tietoa jälkipolville, eikä 1980-luvulla Ateneumin kokoelmissa ollut häneltä kuin yksi varhainen teos. Näiltä osin tiedonjanoni ei siis täysin tullut tyydytetyksi.

Ellen Favorin Münchenissä v. 1876.
Kuva Museovirasto.

Ellen Favorin oli pappisperheen tytär. Perhe muutti ilmeisesti isän työn takia tiheästi. 17-vuotias Ellen aloitti opinnot Helsingin Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Opinnot jatkuivat pian Tukholmassa ja Münchenissä. Ellen matkusti myös Italiaan, eri puolille Saksaan, Sveitsiin ja Ranskaan taideopintojensa takia 1880-luvulla. Maalaamisen lisäksi Ellen perehtyi valokuvaamiseen ja harjoitti maisemavalokuvausta. Naimaton Ellen Favorin asettui vuosisadan vaihteessa maalariveljensä Alfred Favorinin ja kirjailijasisarensa Hanna Favorinin kanssa Lohjalle.

Perusteellisista opinnoista, oman lahjakkuuden tinkimättömästä kehittämisestä ja ahkerasta maalaamisesta huolimatta Favorinille ei siunaantunut menestystä taiteen kentällä, vaan hänet pääsääntöisesti sivuutettiin omana aikanaan ja hän vaipui taidemaailmassa unohduksiin jo ennen kuolemaansa. Miksi?

Aluksi siis vain selasin Konttisen teosta, mutta huomasin nopeasti sen aiheen niin kiinnostavaksi, että pian luinkin sitä alusta alkaen. Kannatti, totisesti! Olen aikaisemmin tänä vuonna lukenut jo koko joukon suomalaisista 1800-luvun ja 1900-luvun alun taiteilijoista, joten oli mielenkiintoista saada asiaan lisävalaistusta. Konttinen on teoksensa nimen mukaisesti syventynyt suomalaisiin naistaiteilijoihin, joita olikin kunnioitettava joukko 1880-luvulla ja jotka rohkeasti lähtivät maailmalle oppia saamaan ja maalaamaan, mutta jotka järjestään sivuutettiin ja unohdettiin. Osa on sittemmin ’löydetty’ uudelleen, mutta monet, kuten Ellen Favorin, ovat edelleen unohduksissa.

Selitys asiaan tiivistyy masentavan raivostuttavasti Axel Gallénin toteamukseen, jota Konttinen siteeraa useammassakin kohdassa teostaan:

”Olen joskus ollut yhteydessä suomalaisten maalarimamsellien kanssa, mutta en viihdy heidän seurassaan. Kun ihmiset pyrkivät ylittämään mahdollisuutensa eivätkä pysy lestissään, niin tulee siitä roskaa mielestäni. He voisivat paremmin hyödyttää maataan ja jälkimaailmaa synnyttämällä muutamia pulskia poikia.”

Niin. Tuon sitaatin kopioiminenkin jo saa otsasuonet pullistumaan! Valitettavasti Gallén tuli tuossa ilmaisseeksi oman heikon itsetuntonsa (?) lisäksi vuosikymmeniä jatkuneen ajan hengen. 1880-luvulla Pariisissa naiset eivät päässeet opiskelemaan arvostettuun École des Beaux-Artsiin, vaan heidän oli tyydyttävä yksityisiin kouluihin, jotka toki olivat suosittuja ja niissä sai hyvääkin opetusta. Naiset vain joutuivat maksamaan opetuksesta tuplahinnan ja saivat sillä hinnalla puolet vähemmän opetusta kuin miehet…

Syynä kovempaan taksaan oli ajatus, että miehet olivat opiskelemassa itselleen ammattia ja naiset harrastamassa. Naistaiteilijoiden töitä ei huomioitu kritiikeissä, tai jos huomioitiin, arviot olivat yleensä vähätteleviä. Naisten valitsemat aiheet olivat pääsääntöisesti vääriä. Heidän toivottiin maalaavan itselleen sopivia aiheita, kuten kukka-asetelmia tai lapsia. Niillä aiheilla taas ei ollut asiaa näyttelyihin tai palkinnoille. Esimerkiksi Helene Schjerfbeck oli kiinnostunut muodissa olleesta historiamaalauksesta, mutta hänen taulunsa herättivät lähinnä närkästystä, sillä eihän nainen voinut tajuta esimerkiksi sodasta tai taisteluista mitään. Viis siitä, etteivät sen ajan miestaiteilijatkaan mitään sotaveteraaneja olleet.

Konttinen osoittaa, että 1880-luvulla suomalaisen taiteen uudistajia olivat usein nimenomaan naiset. He omaksuivat ennakkoluulottomasti uusia tekniikoita ja suuntauksia Euroopassa. He alkoivat maalata ulkona, käyttää tekniikkaa, joka jätti pensselinvedot näkyviin kankaalle (jolloin heidän töitään pidettiin kotimaassa keskeneräisinä), he uudistivat värien käyttöä, omaksuivat uutta naturalismia ja impressionismia (joita pidettiin Suomessa kauhistavina). Silti heistä vain harvasta tiedetään nykyään juuri mitään ja vain muutama sai arvostusta elinaikanaan.

Maalarisiskoihin eli suurin piirtein saman ikäisiin ja samaan aikaan 1880-luvulla Pariisissa opiskelleisiin ja maalanneisiin naistaiteilijoihin Konttinen laskee seuraavat taiteilijat:

Elin Danielson-Gambogi (1861-1919)

Alma Engblom (1856-1926)

Ellen Favorin (1853-1919)

Agda Lindqvist-Alftan (1860-1899)

Amélie Lundahl (1850-1914)

Fanny Lundahl-Sundblad (1853-1918)

Helene Schjerfbeck (1862-1946)

Venny Soldan-Brofeldt (1863-1945)

Ada Thilen (1852-1933)

Eva Topelius-Acke (1855-1929)

Helena Westermarck (1857-1938)

Maria Wiik (1853-1928)

Maalarisiskojen joukko on löyhä kokonaisuus, vaikka sen sisällä solmittiin runsaasti läpi elämän kestäneitä lujia ystävyyssuhteita. Naiset tukivat ja kannustivat toisiaan. Jotkut jakoivat ainakin jonkin aikaa ateljeen tai asunnon, opiskeltiin ja maalattiin samoissa kouluissa ja kaupungeissa. Kirjeenvaihto oli ahkeraa. Erottaviakin tekijöitä toki oli, mutta pääsääntöisesti kaikkien ura kulki samoja latuja: menestyksekkäät ja kunnianhimoiset opintovuodet ulkomailla, lupaava uran alku – sitten unohdus ja katoaminen taidemaailmasta riippumatta siitä, jatkoiko taiteilija maalaamista vai ei. Muutama avioitui, jotkut kuolivat ennenaikaisesti.

Konttisen teos on silmiä avaava, todella mielenkiintoinen ja miellyttävä lukea. Harmi vain, että 1980-luvun lopulla painetussa runsaasti kuvitetussa kirjassa tekstin seassa olevat kuvat taideteoksista ovat mustavalkoisia. Kirjassa on niiden lisäksi kaksi kuvaliitettä, joissa on tärkeimmät käsitellyt taulut myös värikuvina, mutta suurin osa jää siis lukijalle hyvin valjuiksi. Kuitenkin esimerkiksi juuri värien käytön uudet tavat olivat kirjan taiteilijoille tyypillisiä.

Tämän kirjan lukeminen kaiken lisäksi taisi avata melkoisen runsaudensarven. Aloitettuna on jo Konttisen Modernistipareja, lainattuna Täältä tullaan! – Naistaiteilijat modernin murroksessa ja varattuna Naistaiteilijat Suomessa: keskiajalta modernin murrokseen. Konttinen on julkaissut lukuisia kiinnostavia elämäkertoja, joille pitäisi myös raivata lukuaikaa. Ja taidemuseoissa ja näyttelyissäkin pitäisi ehtiä käydä!

Riitta Konttinen: Suomalaisia naiskirjailijoita 1880-luvulta
Otava, 1988. 286 s.

Kirjasto.

Kirsti Ellilä: Lepra

Hienoiseksi häpeäkseni on tunnustettava, että lähestulkoon kaikki tähänastiset tietoni Diakonissalaitoksesta ja sen sisarista perustuvat Elisabet Ahon romaaniin Sisar. Sen olen näemmä lukenut jo vuonna 2011, mutta hyvin se muistui mieleeni lukiessani tänä kesänä ilmestynyttä Kirsti Ellilän romaania Lepra. Sen kannet suljettuani käännyinkin Wikipedian puoleen virkistämään muistiani ja saamaan edes pikkuisen lisätietoa. Lepraan ei ole liitetty mitään kirjallisuusluetteloa niiden lukijoiden varalta, jotka haluaisivat sukeltaa syvemmälle kirjan mielenkiintoisiin aiheisiin. Olisi voinut kyllä olla.

Romaanin nimi viittaa paitsi sairauteen myös Oriveden leprasairaalaan, jota kutsuttiin ytimekkäästi Lepraksi. Oriveden leprasairaala oli Suomen viimeinen lepraan sairastuneille tarkoitettu hoitolaitos, joka suljettiin 1950-luvun alkuvuosina potilaiden loppuessa. Sairauteen saatiin viimein tehoava lääke ja vanhat avun tavoittamattomissa olevat potilaat poistuivat vähitellen ajasta ikuisuuteen. Suurin osa romaanin tapahtumista sijoittuu sairaalan alueelle 1920-luvulla.

Diakonissasisar Matilda on saanut sisareltaan Helmiltä kutsun saapua nopeasti Orivedelle. Matilda jättää helpottuneena työnsä Dragsvikin vankileirillä ja rientää siskonsa luokse. Leprasairaalassa tunnelma on levoton. Henkilökunnan keskuudessa huhutaan, että johtajatar Helmi on itse saanut lepratartunnan. Jos niin on, on kaikkia työntekijöitä todennäköisesti huijattu, sillä heille on vakuuteltu, ettei lepra tartu hoitohenkilökuntaan, mikäli normaaleja varotoimia noudatetaan tarkoin. Matilda ei kuitenkaan pääse heti edes tapaamaan vanhempaa sisartaan, vaan tämä välttelee häntä. Vahva side sisarusten väliltä näyttää hiutuneen.

Työntekoon omat murheensa hukuttamaan tottunut Matilda tarttuu rivakasti työhön, kun on käynyt selväksi, että Helmi on kutsunut hänet Orivedelle itsensä tilalle johtamaan leprasairaalaa. Helmi epäilee paitsi saaneensa lepran myös omaa diakonikutsumustaan ja jopa Jumalan olemassaoloakin. Miksi näin on käynyt? Matilda ei ymmärrä, mikä on muuttanut palavasieluisen Helmin epäileväksi kyynikoksi. Onko syynä pelkästään raskas ja toivotonkin työ parantumattomasti sairaiden ja yhteiskunnan hyljeksimien potilaiden parissa? Miten asiaan liittyy laitoksen lääkärinä toimiva tohtori Alho?

Vaikka Matilda on kokenut todella kovia Tammisaaren punavankileirillä lääkärinä työskentelevän sisarenpoikansa apuna toimiessaan, leprapotilaiden kohtalo koskettaa ja järkyttää silti. Sairaus ei valikoi uhrejaan, vaan siihen voi sairastua kuka tahansa, kuten Aune, joka on saanut tartunnan lapsena. Aune on viettänyt osan lapsuudestaan ja koko nuoruutensa Leprassa, mutta ei halua alistua kohtaloonsa. Nuori verevä nainen kaipaa elämää, vapautta ja rakkautta. Niitä hänelle ei kuitenkaan ole tarjolla. Kapinointi yritetään kitkeä kovilla rangaistuksilla, jotka puistattavat Matildaa.

Alkuun Lepraa lukiessani koin Matildan kovin etäiseksi henkilöksi, vaikka hän selvästikin on tarinan keskiössä. Syy tähän selviää vähitellen, kun paljastuu, kuka tarinaa lopulta kertoo ja miten hän liittyy kuvattuihin henkilöihin ja tapahtumiin. Kaikella on lopulta selityksensä ja tarkoituksensa. Romaanin rakenne on vähän erikoinen, mutta onnistunut.

Helmi käy läpi ankaran kamppailun itsensä, omatuntonsa ja kutsumuksensa kanssa, mutta ei Matildakaan aivan ongelmitta selviydy. Hänenkin kutsumuksensa on paikoin kovalla koetuksella. Diakonisisarten työ ei ole vain työtä vaan kutsumuksellinen elämäntapa, joka muistuttaa joiltakin osin luostarien nunnien elämää. Diakonissat omistautuivat vain työlleen ja Diakonissalaitokselle, joka vastavuoroisesti piti huolen omistaan.

Henkilöidensä ja tapahtumien kautta Ellilä käsittelee monia moraalisia ja eettisiä kysymyksiä kuin varkain. Miksi ihminen on itselleen ja toiselle ihmiselle ankarampi kuin eläimille, jotka armollisesti lopetetaan pois kärsimästä? Ihmisille tätä armoa ei anneta. Pitäisikö? Miksi ei? Mitä on rakkaus ja keillä on siihen oikeus? Onko laitokseen suljetuilla potilailla ihmisoikeuksia? Ovatko laillisuus ja oikeudenmukaisuus sama asia? Mitä haittaa on sääntöjen venyttämisestä, jos kukaan ei saa tietää? Piittaako Jumala lopulta?

Lepran tarina on arvoituksellinen ja koskettava ja sen aihepiiri on todella mielenkiintoinen. Sen lisäksi se tarjoaa paljon ajattelun ja pohdinnan aihetta. Kaiken tämän Ellilä on kirjoittanut sujuvaan, napakkaan muotoon, sillä ahmaisin Lepran parissa päivässä. Mieleen kirja jäänee kyllä pitkäksikin aikaa.

Kirsti Ellilä: Lepra
Arktinen Banaani, 2019. 304 s.

Kirjasto.

Kirsti Ellilällä on laaja ja monipuolinen tuotanto, johon tutustumista suosittelen lämpimästi. Itse olen lukenut häneltä seuraavat teokset:

Maanantaisyndrooma (Karisto, 2005), nuortenromaani

Majavakevät (Karisto, 2012), lapsille ja varhaisnuorille

Eksyneet näkevät unia (Karisto, 2011), nuorten fantasia

Usko, toivo jakuolema (Tammi, 1998), dekkari

Nainen joka kirjoittirakkausromaanin (Karisto, 2005), chick lit -parodia

Outoa rakkautta (Turbator, 2008), novellikokoelma

Miehen tuoksu (Karisto, 2007)

Pappia kyydissä (Karisto, 2009)

Pelastusrenkaita (Karisto, 2010)

Ristiaallokkoa (Karisto, 2011)

Tuntemattomat (Karisto, 2015)

Arpapeliä (Karisto, 2016)

Pajtim Statovci: Bolla

Ne kuukaudet joina tunsimme toisemme ne olivat elämäni parhaat, turmeltumattomat, koska meidän ei tarvinnut selostaa toisillemme mitään, me kelluimme avaruudessa, kylvimme ikuisissa aamuissa, kaksi aurinkokelloa.

Vuonna 1995 kaksi miestä kohtaa toisensa Pristinassa Kosovossa ja rakastuu. Rakkaus on monella tavalla kiellettyä. Kirjallisuutta opiskeleva Arsim on albaani ja naimisissa. Tuleva lääkäri Miloš on serbi. Ja he ovat miehiä. Mutta millään ei ole merkitystä, kunhan he vain saavat olla yhdessä. Kosovon ilmapiiri on kiristynyt lähes räjähdyspisteeseen, ja miesten rakkautta varjostaa myös syttymäisillään oleva sota. Lopulta Arsimin on taivuttava vaimonsa ja tämän suvun tahtoon ja paettava maasta. Ero Milošista on kuitenkin raastava. Sen jälkeen kummankin miehen elämä tuntuu olevan yhtä suurta katastrofia.

Pajtim Statovcin kirjailijanura on häikäisevä. Esikoisromaani Kissani Jugoslavia sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja sen käännösoikeuksia oli myyty jo ennen ilmestymistä. Kirjan pohjalta tehtiin myös näytelmä, joka niitti kiitoksia. Statovcin toinen romaani Tiranan sydän voitti Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinnon. Tänään (1.8.2019) virallisesti ilmestyvä kolmas romaani Bolla on kustantajan mukaan herättänyt niin paljon kiinnostusta jo ennakkoon, että sen julkaisemista aikaistettiin.

Luin Kissani Jugoslavian tuoreeltaan ja sekä ihastuin että hämmennyin. Statovci kirjoittaa rohkeasti ja paikoin niin symbolisesti, että oli pakko tunnustaa, etten ihan kaikkea tainnut ymmärtää. Tiranan sydän odottaa uskollisesti lukemistaan hyllyssäni edelleen, mikä nyt Bollan jälkeen harmittaa. Se pitää kyllä vielä ehdottomasti lukea, toivottavasti ennen Statovcin neljättä romaania.

Bollassakin on vertauskuvallinen tasonsa ja vähän yllättäen jälleen vahvaa käärmesymboliikkaa. Alkulehdillä on sanakirjaselitykset kirjan oudolle nimelle:

bolla:
1. haamu, näkymätön, peto, piru
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento
3. ulkopuolinen.

Kannattaa kääntää kirjasta auki vielä viimeinenkin lehti, sillä siellä on piilotettuna piirroskuva bollasta, siivekkäästä käärmeestä.

Kaikki bollan merkitykset ovat mukana romaanin tarinassa. Niiden etsiminen ja tulkitseminen jää osin lukijan tehtäväksi. Arsim kirjoittaa ensimmäisen novellinsa Jumalan tyttärestä ja Pirun käärmeestä ja näiden yhteiselon lopputuloksesta. Arsim ja Miloš jos ketkä ovat myös monessa mielessä ulkopuolisia, ja kumpaakin riivaavat näkymättömät haamut ja pedot.

Arsim on romaanin minäkertoja, mutta varsinaisen tarinan lomassa kulkee myös Milošin äänellä kerrottu versio tapahtumista. Ne hän on kirjannut muistikirjaansa pääosin 2000-luvun alussa. Milošin teksti on niukka ja katkelmallinen, osin epäluotettavakin, mutta se ristivalottaa Arsimin kertomusta.

Kansiliepeessäkin paljastetaan, että Arsim palaa sodan jälkeen Pristinaan ja haluaa selvittää Milošin kohtalon. Paluu on monella tavalla sokki. Sota on runnellut kaupungin, eikä Arsim ole tunnistaa sitä. Miten Arsim voi selviytyä siellä hengissä saati löytää Milošin, jonka serbinimi herättää kaikissa vain torjuntareaktion? Sattuma kuitenkin tulee lopulta avuksi, mutta onko Milošin löytyminen sittenkään hyvä asia? Voiko vuosien takainen yhteys vielä löytyä kaiken koetun jälkeen?

Vanheneminen on niin irvokasta. Joka vanhenemista muuksi väittää ei ole kunnolla nuoruuttaan elänyt.

Statovci kuvaa miesten välistä rakkautta ja seksiä siekailemattomasti. Arsimin ja Milošin välinen suhde on kaunis, mutta muunlaisiakin kuvauksia romaanissa on. Mielenkiintoisempaa kuitenkin on, miten Arsimista tulee sellainen mies kuin tulee. Oman seksuaalisuuden tukahdutusyritykset purkautuvat tekoina, jotka inhottavat välillä miestä itseäänkin. Milošin tarina on vielä lohduttomampi, ja syyt seurausten takana ovat toki paljon monisyisempiä. 

Bollassa ei kuvata varsinaista sotaa, mutta sodan seuraukset ovat vahvasti läsnä oikeastaan alusta asti. Jo ennen alkamistaan sodalla on syviä vaikutuksia ihmisten elämään. Arsim kokee sen nahoissaan esimerkiksi siten, että Pristinan yliopisto on kieltänyt albaaniopiskelijoilta oikeuden jatkaa opintojaan. Kirjallisuusopinnot siis jäävät lopulta kesken, ja samalla tuntuu hautautuvan haave omasta kirjailijuudesta. Se on kuitenkin niin vahva unelma, ettei se suostu kuolemaan. Arsimin kautta kirjassa käsitellään paljon kirjoittamista ja sen vaikeutta.

Mitä muuta kirjoittaminen on, ajattelen, kuin suostumista aivan kaikkeen, itsensä haavoittamista ja oman keskeneräisyytensä sietämistä, kävelemistä ilkosillaan toriaukeaman halki?

Epäluulot eri etnisten ryhmien välillä ovat syvät ja tuntuvat ylikäymättömiltä. Viha ulottuu pitkälle historiaan ja etsii aina uusia purkautumisteitä. Arsim ja Miloš ovat lopulta vain vähäpätöisiä kohtaloita ajan virrassa. Heidän epätoivoisen rakkaustarinansa kehyksen kautta Statovci kertoo myös Arsimin järjestetyn avioliiton tarinan. Vaikka vaimo Ajshe on romaanissa sivuhenkilö ja miesten näkökulmasta pääasiassa häiriötekijä, Statovci on tehnyt hänestä kiinnostavan. Mitä Ajshe oikeasti kaikesta ajattelee ja mitä hän tuntee?

Koska joskus rakkaus on sitä, että on jonkun kanssa, kenen kanssa tahansa, ettei olisi yksin. Kukaan ei ansaitse yksinäisyyden ankaruutta.

Arsim perheineen pakenee ja asettuu aloilleen aloittamaan uutta elämää. Ulkopuolisuus ja irrallisuus ovat käsinkosketeltavia. Kotimaan uutisia seurataan kauhun ja syyllisyyden vallassa. Mitä tapahtuu sinne jääneille sukulaisille ja ystäville? Onko väärin toivoa, että he selviytyvät? Onko väärin olla itse turvassa? Konkreettisesti perheiden kohtalo avautuu myös Ruotsiin muuttaneessa perheessä, jonka Pristinan taloon Arsim päätyy vuokralaiseksi. Elämä on jatkuvasti toisaalla, ja lapset ovat vieraantuneet kasvamalla enemmän kiinni uuden kotimaan kulttuuriin. Kosovolla ei ole heille enää mitään annettavaa.

Lukukokemuksena Bolla oli helpompi ja samalla vaikeampi kuin Kissani Jugoslavia. Bollassa on vähemmän vaikeasti avautuvaa symboliikkaa kuin esikoisromaanissa. Se on kuitenkin yleistunnelmaltaan kovin tumma, jopa synkkä ja ahdistavakin. Romaanin alussa Arsim ja Miloš ovat hetken onnellisia, mutta sekin onni on huolellisesti piilotettava. Muutamat aurinkoiset päivät jäävät lopulta teoksen harvoiksi valopisteiksi. Lukijana tunsin syvää myötätuntoa miehiä kohtaan ja sentimentaalisena lukijana salaa toivoin onnellista loppuakin. Arsimin ja Milošin tekoja ja valintoja voi ymmärtää, helpostikin, mutta niiden hyväksyminen on silti välillä hyvin vaikeaa. Statovci ei anna lukijalle armoa sen paremmin kuin henkilöilleenkään.

Bolla lunastaa helposti sille asetetut odotukset. Se on huolella hiottu kokonaisuus, joka antaa lukijalle paljon monella tasolla. Statovci ei avaa Kosovon historiaa yhtään, ja vaikka Balkanin sotien aikaan olen ollut jo aikuinen, jouduin (tai halusin) silti vähän kertaamaan toisaalta, miten kaikki oikein menikään ja miksi. Kerronnan lomassa on lukuisia filosofisia tiivistyksiä ihmisyydestä ja elämästä. Kieli on yhtä rosoista ja vereslihaista kuin miljöö ja henkilötkin. Hykertelin monien kielikuvien kohdalla. Kun verhot roikkuvat ikkunassa kuin hirtetyt miehet, on huoneen tunnelma kieltämättä ankea! Bollan lukee nopeasti, mutta olen  varma, että se jää kaihertamaan mieltäni vielä pitkäksi aikaa. 

Pajtim Statovci: Bolla
Otava 2019. 240 s.Kansi Mirella Mäkilä.

Arvostelukappale.