Alina sai rattaat, lapset ja kauppakassit kynnyksensä yli vain karmean, rappukäytävässä kaikuvan karjahduksen saattelemana. Hän ei välittänyt. Vihdoinkin kiukuttelevat lapset, nollan molemmilla puolilla sahaavan elohopean kuraamat rattaat sekä surkealla viikkobudjetilla saalistetut ravinneköyhät alennuselintarvikkeet oli saatu kotiin.
Alina Varjosen elämä on täydellinen katastrofi. Hän on
kaksivuotiaan Lyytin ja nelivuotiaan Leevin yksinhuoltaja, jolla ei ole
lainkaan tukiverkostoa. Lasten isä ja Alinan suuri rakkaus Jouni rakastui
ranskalaiseen joogaohjaajaansa ja muutti tämän perässä Pariisiin jo ennen Lyytin
syntymää. Pariisiin ovat muuttaneet myös Alinan eronneet vanhemmat, äiti
huvittelemaan nuorten rakastajien kanssa ja isä muuten vain, koska ex-vaimokin
niin on tehnyt. Paras ystävätär unohtaa toistuvasti, että Alinalla on lapsia.
Arki on kaoottista, ja Alina lohduttautuu syömällä lapsilta
salaa näille ostamiaan vanukkaita. Ainoat jalkaan mahtuvat housut ovat
äitiyshousut, ja nekin kiristävät. Kaiken ankeuden kruunaa Alinan ammatti. Hän
on freelance-teatteriohjaaja, jolla on takanaan olematon kokemus. Visioita
hienoista produktioista Alinalla kyllä on, mutta ei rahoitusta eikä teatteria,
jossa niitä toteuttaisi. Kielteiset apurahapäätökset ovat murskata Alinan kerta
toisensa jälkeen.
Ammatillisesti Alinalta ei onnistu mikään. Hän ei pääse
ohjaamaan, koska hänellä on pienet lapset. Heidät pitäisi saada hoitoon, jotta
pääsisi töihin. Mutta hoitopaikkaa ei saa, jollei ole töitä. Jos Alina saa
koottua rohkeutensa ja hiljennettyä Leevin ja Lyytin edes hetkeksi soittaakseen
jollekin teatterinjohtajalle, lopputulos on joka kerralla yhtä masentava.
Alinasta ja hänen ehdotuksistaan ei haluta edes kuulla.
Mutta joillakin ohjaajilla Suomessa onnistuu kaikki. Ainakin
yhdellä, nimittäin Matias Raatteentiellä. Kaikki, mihin jeesuskasvoinen
Raatteentie koskee, muuttuu kullaksi. Kriitikot ylistävät, yleisö rakastaa.
Apurahojen jakelijat eivät malta edes odottaa Raatteentien hakemuksia, vaan
suorastaan syytävät rahaa tämän kaikkiin hankkeisiin tai jo niiden
valmisteluun. Ainoa, joka vihaa Matias Raatteentietä, tuntuu olevan Alina.
Valitettavasti hän ei ihan onnistu pitämään vihasuhdettaan täysin platonisena,
vaan pimeinä yön tunteina jotkut ikävät ideat saavat myös toteutuksensa.
Täydellinen näytelmä on
Elina Kilkun romaani, joka
kustantamon tietojen mukaan on Alina Varjosesta kertovan romaanitrilogian
aloitusosa. Teatterimaailma on Kilkulle perin juurin tuttu, sillä hän on
itsekin teatteriohjaaja, näytelmäkirjailija sekä teatterinopettaja. Täydellinen näytelmä on tyylilajiltaan tragikomedia,
joka paikoin lipsahtaa melkoiseksi farssiksi. Kilkku liioittelee ja kärjistää reippain
vedoin, mutta lukijaa kylmää, miten lähellä totuutta silti monessa kohdin
liikutaan.
Alina rämpii nolosta kommelluksesta toiseen, eikä valoa
tunnut edes vilahtavan tunnelin päässä, ellei sitten vastaantulevan junan
ajovalo. Kun tilanne on pahimmillaan, mitä se usein on, Alinan päässä alkaa
syntyä uusien teatteriproduktioiden aihioita. Ne ovat toinen toistaan villimpiä
ja absurdimpia, aivan hulvattomia, ja nautin niiden lukemisesta ehkä eniten. Kun
työtilanne on mikä on, joutuu Alina ottamaan vastaan ohjaustyön, joka ei ole
kelvannut kenellekään. Luonnollisesti seuraa lisää kaaosta ja katastrofia.
Kenen kannattaisi Täydelliseen
näytelmään tarttua? Tätä mietin lukiessani useaan otteeseen. Teatteri- ja
taidemaailmaan jo sukeltaneille se lienee oivallista terapiaa ja tarjoaa
naurunkyynelien ohella vertaistukea. Alaa harkitseville se toiminee
varoituksena. Jos vielä tämän jälkeen pyrkii teatterikorkeaan, ei ainakaan voi
vedota siihen, ettei olisi varoitettu. Samoin pienten lasten vanhemmille tämä
tarjonnee sekä naurua että itkua. Mutta jos vielä harkitsee perheen
perustamista, tämä saattaa toimia hyvinkin aietta ehkäisevästi.
Kun omat lapset ovat jo pyrähtäneet maailmalle ja
pikkulapsiaika on vain kultainen muisto (ja tukiverkko ja vakituinen työpaikka
olivat huomattavasti helpottamassa arkea), eivät yksinhuoltajahelvetin syöverit
aivan iskeneet. Työelämäkuvauksen laita on hieman samoin. Aavistan kyllä, että
Kilkku osuu aivan ytimeen monessa kohdassa eikä hänen huumoriin verhoamansa
kritiikki jää huomaamatta ulkopuoliseltakaan, mutta aivan täysin se ei tainnut
avautua. Mutta toki näistä aiheista lukeminen herätteli, mikä ei ole huono tai
vähäpätöinen seikka ollenkaan.
Myönnän, että tieto tulossa olevista jatko-osista hieman
yllätti, sillä tarina paketoidaan ehkä hieman liiankin siististi kasaan. Mutta
taitava tekijä todennäköisesti on jo suunnitellut tyrmäävän yllättävän jatkon
Alinan elämään!
Bazar 2019. 253 s.
Kirjasto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti