Välillä on mukavaa tarttua uusiin kirjoihin ihan kylmiltään,
ilman sen kummempia ennakkotietoja ja odotuksia. Näin varustautuneena aloin
kuunnella Jessica Fellowesin
dekkaria Mitfordin murhat, jonka olen
haalinut pahan päivän varalle äänikirjahyllyyni (jota nyt kuuntelen urakalla
pois). Tiesin kirjasta ennakkoon vain siihen liitetyn mainoslauseen: ”Downton Abbey kohtaa Agatha Christien.”
Mainoslause ei ollut lainkaan huono, sillä olen lukenut
lähestulkoon koko Agatha Christien
suomennetun tuotannon ainakin kahdesti ja Downton
Abbey -sarjasta pidän kovasti. Kirjaa kuunnellessani mietin myös, että
mainosnikkari oli totisesti osunut oikeaan luonnehdinnassaan. Kirja on
todellakin sekoitus verkkaista christiemäistä arvoitusdekkaria ja 1920-luvun
Britannian luokkayhteiskuntatietoista kartanoromantiikkaa.
Vuoden 1920 alussa murhataan sotasairaanhoitaja Florence
Nightingale Shore Victorian asemalta lähteneessä junassa. Nuhteettoman ja
ansioituneen sairaanhoitajan raaka surma järkyttää koko kansakuntaa, mutta
poliisilla ei valitettavasti ole murhaajasta oikeastaan minkäänlaista hajua.
Junapoliisissa palveleva konstaapeli Guy Sullivan toivoo voivansa ratkaista
rikoksen, koska se saattaisi auttaa häntä etenemään urallaan oikeaksi
etsiväksi, jonka tehtäviin ei enää kuuluisi rautatieaseman kukkaistutusten
kastelu.
Murha kiihdyttää myös Asthall Manorissa asuvan Redesdalen 2.
paronin vanhinta tytärtä Nancy Winsfordia, joka murhan tapahtuma-aikaan on
17-vuotias neito. Winsfordin perheen lapset ovat matkustaneet useita kertoja
murhajunalla rannikolle, ja Nancy toivoo kiihkeästi saavansa lisätietoa
jännittävästä tapahtumasta. Käy ilmi, että perheen uskollinen lastenhoitaja
Laura Blor on ainakin välillisesti tuntenut sairaanhoitaja Shoren. Tämä on
hoitanut haavoittuneita Ypresissä, missä myös perheen isä paroni David
Freeman-Mitford taisteli.
Nämä kaksi juonilinjaa yhdistää kirjan päähenkilö Louisa
Cannon, nuori köyhä lontoolaisnainen. Louisa on kirjan alussa pahemmassa kuin
pulassa. Pienen perheen isä on kuollut, ja pyykkäriäiti ja tytär saavat
riesakseen isän veljen Stephenin. Mies on suvun mustalammas, joka karttaa
rehellistä työntekoa ja käyttää häikäilemättä hyväkseen kaikki tilanteet,
joissa voi hyötyä toisten kustannuksella. Velkojat huohottavat pahasti
Stephenin niskaan ja hän päättää, että Louisa saa kuitata hänen velkansa.
Viime hetkellä Louisa pääsee kuitenkin livahtamaan setänsä
kynsistä ja lähes kirjaimellisesti putoaa junapoliisi Guy Sullivanin syliin.
Ystävällisen konstaapelin avulla Louisa pääsee työhaastatteluun Asthall Manoriin,
jossa kaivataan kipeästi uutta lastenhoitajaa kuuden lapsen katraalle. Louisa
ystävystyy nopeasti avoimen ja reippaan Nancyn kanssa, vaikka saakin aika ajoin
muistutuksen omasta asemastaan palveluskunnan jäsenenä.
Paljon sivuja käytetään Louisan ja toisaalla Guyn arjen
kuvaamiseen, samaten Louisan ja Nancyn sydämenasioiden setvimiseen. Naiivi ja
kokematon Nancy rakastuu korviaan myöten ensimmäiseen mieheen, johon hän
sattumalta tutustuu Lontoossa tanssiaisissa. Komea ja sulavakäytöksinen Roland
Lucknor on Nancyn silmissä vastustamaton, mutta Louisa ei ole aivan vakuuttunut
miehen vaikuttimista.
Tapahtumat etenevät hyvin hitaasti, ja jossain vaiheessa
ajattelin, että valmista ei saada kenties koskaan. Konstaapeli Guy Sullivan
penkoo murhatapausta niin paljon kuin uskaltaa, mutta kohtaa pahoja
vastoinkäymisiä. Nancy ja Louisa tekevät omia pieniä tutkimuksiaan. Kun näitä
palasia yhdistellään (tuskastuttavan hi-taas-ti), saadaan asioita tasaisin
väliajoin kuitenkin nytkähtämään eteenpäin. Syyllisehdokkaita on lopulta jopa
yli tarpeen.
Lopulta käsillä on suuri finaali eli oletetun syyllisen
houkutteleminen ansaan Astholl Manorissa pidettävissä juhlissa. Mutta meneekö
rikollinen hänelle tarkoitettuun satimeen? Ovatko Louisan ja Guyn päätelmät
osuneet oikeaan vai tuhoutuvatko heidän haaveensa sittenkin?
Kirjailijan jälkisanat löivät minut sitten ällikällä, sillä
olin pitänyt koko tarinaa silkkana fiktiona. Mutta niin ei siis olekaan, vaan
sairaanhoitaja Florence Nightingale Shore, kuuluisan sairaanhoitaja Florence
Nightingalen kummitytär, on oikeasti ollut olemassa ja hänet on murhattu juuri
romaanissa kuvatulla tavalla. Sen sijaan oikeaa murhaa ei koskaan saatu selvitettyä,
mutta kirjassa syyllinen paljastuu ja saa rangaistuksensa.
Tästä tiedosta ällistyneenä hieman guuglailin kotiin päästyäni.
Ällistyin vielä monin verroin lisää. Ensinnäkin koko Mitfordin perhe Redesdalen
2. paronista lastenhoitaja Bloriin asti on ollut ihan oikeasti olemassa ja on
kaiken lisäksi vielä hyvin tunnettu perhe ainakin Iso-Britanniassa! Lukaisin
pintapuolisesti perheestä kertovan Wikipedia-sivun ja totesin, että aiheesta
saa helposti useampiakin romaaneja. Niitä onkin tulossa, ja jo ensi kuussa ilmestyy
suomeksi sarjan kakkososa Nuori, kaunis ja kuollut.
Kirjailija Jessica Fellowes on julkaissut useita Downton
Abbey -tv-sarjaan liittyviä kirjoja, ja hän on sarjan luojan Julian Fellowesin veljentytär. Tätä
ennen en ollut osannut yhdistää Downton Abbey -sarjaa tunnettuun näyttelijään.
En myöskään ollut tajunnut, että hän on kirjoittanut romaanin Belgravia, jonka joitakin aikoja sitten
kuuntelin. Niin että opin melkoisen määrän asioita tämän äänikirjan parissa!
Jessica Fellowes:
Mitfordin murhat (The Mitford Murders)
Suom. Laura Beck.
Otava 2018. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 12 h 46 min.
Ostettu.
Suom. Laura Beck.
Otava 2018. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 12 h 46 min.
Ostettu.
Tämä oli minulle hidassoutuinen. En aio lukea sarjan seuraavia osia.
VastaaPoistaJoo, ymmärrän hyvin. Minä saatan hyvinkin kuunnella seuraavankin osan, mutta nimenomaan kuunnella. Silloin ei hitaus niin haittaa.
PoistaMä en oikein lämmennyt tälle. Ideana ihan kiinnostava, mutta jokin toteutuksessa ei oikein napannut. Tuulevin tavoin minäkään en aio lukea seuraavia osia. Saatan tosin pyörtää puheeni, jos sattuu äänikirjana kohdalle joskus.
VastaaPoistaMinusta tämä oli ihan viihdyttävä, mutta minä nyt usein tykkäänkin sellaisista vähän hitaammista romaaneista, joihin voi upota aivojaan lepuuttamaan.
VastaaPoistaMitfordin perheeseen puolestaan tutustuin muutama vuosi sitten lukiessani yhtä ranskalaisista lempikirjailijoistani (Jean d'Ormesson) ja tajutessani, että yksi hänen kirjasarjoistaan on itse asiassa fiktiivinen fanikirja Mitfordin tytöille - sitten luin ihan kirjankin oikeiden tyttöjen elämästä, joka näyttää olleen jännittävämpi tarina kuin suurin osa romaaneista...
Sama juttu, koin tämän kovin hidassoutuiseksi luettavaksi, äänikirjana olisin varmaan antanut jo periksi. Tapa, jolla faktaa ja fiktiota on tässä yhdistelty, on kieltämättä mielenkiintoinen. Se tuli minullekin yllätyksenä.
VastaaPoista