maanantai 26. elokuuta 2019

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat




Välillä on mukavaa tarttua uusiin kirjoihin ihan kylmiltään, ilman sen kummempia ennakkotietoja ja odotuksia. Näin varustautuneena aloin kuunnella Jessica Fellowesin dekkaria Mitfordin murhat, jonka olen haalinut pahan päivän varalle äänikirjahyllyyni (jota nyt kuuntelen urakalla pois). Tiesin kirjasta ennakkoon vain siihen liitetyn mainoslauseen: ”Downton Abbey kohtaa Agatha Christien.”

Mainoslause ei ollut lainkaan huono, sillä olen lukenut lähestulkoon koko Agatha Christien suomennetun tuotannon ainakin kahdesti ja Downton Abbey -sarjasta pidän kovasti. Kirjaa kuunnellessani mietin myös, että mainosnikkari oli totisesti osunut oikeaan luonnehdinnassaan. Kirja on todellakin sekoitus verkkaista christiemäistä arvoitusdekkaria ja 1920-luvun Britannian luokkayhteiskuntatietoista kartanoromantiikkaa.

Vuoden 1920 alussa murhataan sotasairaanhoitaja Florence Nightingale Shore Victorian asemalta lähteneessä junassa. Nuhteettoman ja ansioituneen sairaanhoitajan raaka surma järkyttää koko kansakuntaa, mutta poliisilla ei valitettavasti ole murhaajasta oikeastaan minkäänlaista hajua. Junapoliisissa palveleva konstaapeli Guy Sullivan toivoo voivansa ratkaista rikoksen, koska se saattaisi auttaa häntä etenemään urallaan oikeaksi etsiväksi, jonka tehtäviin ei enää kuuluisi rautatieaseman kukkaistutusten kastelu.

Murha kiihdyttää myös Asthall Manorissa asuvan Redesdalen 2. paronin vanhinta tytärtä Nancy Winsfordia, joka murhan tapahtuma-aikaan on 17-vuotias neito. Winsfordin perheen lapset ovat matkustaneet useita kertoja murhajunalla rannikolle, ja Nancy toivoo kiihkeästi saavansa lisätietoa jännittävästä tapahtumasta. Käy ilmi, että perheen uskollinen lastenhoitaja Laura Blor on ainakin välillisesti tuntenut sairaanhoitaja Shoren. Tämä on hoitanut haavoittuneita Ypresissä, missä myös perheen isä paroni David Freeman-Mitford taisteli.

Nämä kaksi juonilinjaa yhdistää kirjan päähenkilö Louisa Cannon, nuori köyhä lontoolaisnainen. Louisa on kirjan alussa pahemmassa kuin pulassa. Pienen perheen isä on kuollut, ja pyykkäriäiti ja tytär saavat riesakseen isän veljen Stephenin. Mies on suvun mustalammas, joka karttaa rehellistä työntekoa ja käyttää häikäilemättä hyväkseen kaikki tilanteet, joissa voi hyötyä toisten kustannuksella. Velkojat huohottavat pahasti Stephenin niskaan ja hän päättää, että Louisa saa kuitata hänen velkansa.

Viime hetkellä Louisa pääsee kuitenkin livahtamaan setänsä kynsistä ja lähes kirjaimellisesti putoaa junapoliisi Guy Sullivanin syliin. Ystävällisen konstaapelin avulla Louisa pääsee työhaastatteluun Asthall Manoriin, jossa kaivataan kipeästi uutta lastenhoitajaa kuuden lapsen katraalle. Louisa ystävystyy nopeasti avoimen ja reippaan Nancyn kanssa, vaikka saakin aika ajoin muistutuksen omasta asemastaan palveluskunnan jäsenenä.

Paljon sivuja käytetään Louisan ja toisaalla Guyn arjen kuvaamiseen, samaten Louisan ja Nancyn sydämenasioiden setvimiseen. Naiivi ja kokematon Nancy rakastuu korviaan myöten ensimmäiseen mieheen, johon hän sattumalta tutustuu Lontoossa tanssiaisissa. Komea ja sulavakäytöksinen Roland Lucknor on Nancyn silmissä vastustamaton, mutta Louisa ei ole aivan vakuuttunut miehen vaikuttimista.

Tapahtumat etenevät hyvin hitaasti, ja jossain vaiheessa ajattelin, että valmista ei saada kenties koskaan. Konstaapeli Guy Sullivan penkoo murhatapausta niin paljon kuin uskaltaa, mutta kohtaa pahoja vastoinkäymisiä. Nancy ja Louisa tekevät omia pieniä tutkimuksiaan. Kun näitä palasia yhdistellään (tuskastuttavan hi-taas-ti), saadaan asioita tasaisin väliajoin kuitenkin nytkähtämään eteenpäin. Syyllisehdokkaita on lopulta jopa yli tarpeen.

Lopulta käsillä on suuri finaali eli oletetun syyllisen houkutteleminen ansaan Astholl Manorissa pidettävissä juhlissa. Mutta meneekö rikollinen hänelle tarkoitettuun satimeen? Ovatko Louisan ja Guyn päätelmät osuneet oikeaan vai tuhoutuvatko heidän haaveensa sittenkin?

Kirjailijan jälkisanat löivät minut sitten ällikällä, sillä olin pitänyt koko tarinaa silkkana fiktiona. Mutta niin ei siis olekaan, vaan sairaanhoitaja Florence Nightingale Shore, kuuluisan sairaanhoitaja Florence Nightingalen kummitytär, on oikeasti ollut olemassa ja hänet on murhattu juuri romaanissa kuvatulla tavalla. Sen sijaan oikeaa murhaa ei koskaan saatu selvitettyä, mutta kirjassa syyllinen paljastuu ja saa rangaistuksensa.

Tästä tiedosta ällistyneenä hieman guuglailin kotiin päästyäni. Ällistyin vielä monin verroin lisää. Ensinnäkin koko Mitfordin perhe Redesdalen 2. paronista lastenhoitaja Bloriin asti on ollut ihan oikeasti olemassa ja on kaiken lisäksi vielä hyvin tunnettu perhe ainakin Iso-Britanniassa! Lukaisin pintapuolisesti perheestä kertovan Wikipedia-sivun ja totesin, että aiheesta saa helposti useampiakin romaaneja. Niitä onkin tulossa, ja jo ensi kuussa ilmestyy suomeksi sarjan kakkososa Nuori, kaunis ja kuollut. 

Kirjailija Jessica Fellowes on julkaissut useita Downton Abbey -tv-sarjaan liittyviä kirjoja, ja hän on sarjan luojan Julian Fellowesin veljentytär. Tätä ennen en ollut osannut yhdistää Downton Abbey -sarjaa tunnettuun näyttelijään. En myöskään ollut tajunnut, että hän on kirjoittanut romaanin Belgravia, jonka joitakin aikoja sitten kuuntelin. Niin että opin melkoisen määrän asioita tämän äänikirjan parissa!

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat (The Mitford Murders)
Suom. Laura Beck.
Otava 2018. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 12 h 46 min.

Ostettu.

5 kommenttia:

  1. Tämä oli minulle hidassoutuinen. En aio lukea sarjan seuraavia osia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ymmärrän hyvin. Minä saatan hyvinkin kuunnella seuraavankin osan, mutta nimenomaan kuunnella. Silloin ei hitaus niin haittaa.

      Poista
  2. Mä en oikein lämmennyt tälle. Ideana ihan kiinnostava, mutta jokin toteutuksessa ei oikein napannut. Tuulevin tavoin minäkään en aio lukea seuraavia osia. Saatan tosin pyörtää puheeni, jos sattuu äänikirjana kohdalle joskus.

    VastaaPoista
  3. Minusta tämä oli ihan viihdyttävä, mutta minä nyt usein tykkäänkin sellaisista vähän hitaammista romaaneista, joihin voi upota aivojaan lepuuttamaan.

    Mitfordin perheeseen puolestaan tutustuin muutama vuosi sitten lukiessani yhtä ranskalaisista lempikirjailijoistani (Jean d'Ormesson) ja tajutessani, että yksi hänen kirjasarjoistaan on itse asiassa fiktiivinen fanikirja Mitfordin tytöille - sitten luin ihan kirjankin oikeiden tyttöjen elämästä, joka näyttää olleen jännittävämpi tarina kuin suurin osa romaaneista...

    VastaaPoista
  4. Sama juttu, koin tämän kovin hidassoutuiseksi luettavaksi, äänikirjana olisin varmaan antanut jo periksi. Tapa, jolla faktaa ja fiktiota on tässä yhdistelty, on kieltämättä mielenkiintoinen. Se tuli minullekin yllätyksenä.

    VastaaPoista