Pajtim Statovci: Bolla

Ne kuukaudet joina tunsimme toisemme ne olivat elämäni parhaat, turmeltumattomat, koska meidän ei tarvinnut selostaa toisillemme mitään, me kelluimme avaruudessa, kylvimme ikuisissa aamuissa, kaksi aurinkokelloa.

Vuonna 1995 kaksi miestä kohtaa toisensa Pristinassa Kosovossa ja rakastuu. Rakkaus on monella tavalla kiellettyä. Kirjallisuutta opiskeleva Arsim on albaani ja naimisissa. Tuleva lääkäri Miloš on serbi. Ja he ovat miehiä. Mutta millään ei ole merkitystä, kunhan he vain saavat olla yhdessä. Kosovon ilmapiiri on kiristynyt lähes räjähdyspisteeseen, ja miesten rakkautta varjostaa myös syttymäisillään oleva sota. Lopulta Arsimin on taivuttava vaimonsa ja tämän suvun tahtoon ja paettava maasta. Ero Milošista on kuitenkin raastava. Sen jälkeen kummankin miehen elämä tuntuu olevan yhtä suurta katastrofia.

Pajtim Statovcin kirjailijanura on häikäisevä. Esikoisromaani Kissani Jugoslavia sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja sen käännösoikeuksia oli myyty jo ennen ilmestymistä. Kirjan pohjalta tehtiin myös näytelmä, joka niitti kiitoksia. Statovcin toinen romaani Tiranan sydän voitti Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinnon. Tänään (1.8.2019) virallisesti ilmestyvä kolmas romaani Bolla on kustantajan mukaan herättänyt niin paljon kiinnostusta jo ennakkoon, että sen julkaisemista aikaistettiin.

Luin Kissani Jugoslavian tuoreeltaan ja sekä ihastuin että hämmennyin. Statovci kirjoittaa rohkeasti ja paikoin niin symbolisesti, että oli pakko tunnustaa, etten ihan kaikkea tainnut ymmärtää. Tiranan sydän odottaa uskollisesti lukemistaan hyllyssäni edelleen, mikä nyt Bollan jälkeen harmittaa. Se pitää kyllä vielä ehdottomasti lukea, toivottavasti ennen Statovcin neljättä romaania.

Bollassakin on vertauskuvallinen tasonsa ja vähän yllättäen jälleen vahvaa käärmesymboliikkaa. Alkulehdillä on sanakirjaselitykset kirjan oudolle nimelle:

bolla:
1. haamu, näkymätön, peto, piru
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento
3. ulkopuolinen.

Kannattaa kääntää kirjasta auki vielä viimeinenkin lehti, sillä siellä on piilotettuna piirroskuva bollasta, siivekkäästä käärmeestä.

Kaikki bollan merkitykset ovat mukana romaanin tarinassa. Niiden etsiminen ja tulkitseminen jää osin lukijan tehtäväksi. Arsim kirjoittaa ensimmäisen novellinsa Jumalan tyttärestä ja Pirun käärmeestä ja näiden yhteiselon lopputuloksesta. Arsim ja Miloš jos ketkä ovat myös monessa mielessä ulkopuolisia, ja kumpaakin riivaavat näkymättömät haamut ja pedot.

Arsim on romaanin minäkertoja, mutta varsinaisen tarinan lomassa kulkee myös Milošin äänellä kerrottu versio tapahtumista. Ne hän on kirjannut muistikirjaansa pääosin 2000-luvun alussa. Milošin teksti on niukka ja katkelmallinen, osin epäluotettavakin, mutta se ristivalottaa Arsimin kertomusta.

Kansiliepeessäkin paljastetaan, että Arsim palaa sodan jälkeen Pristinaan ja haluaa selvittää Milošin kohtalon. Paluu on monella tavalla sokki. Sota on runnellut kaupungin, eikä Arsim ole tunnistaa sitä. Miten Arsim voi selviytyä siellä hengissä saati löytää Milošin, jonka serbinimi herättää kaikissa vain torjuntareaktion? Sattuma kuitenkin tulee lopulta avuksi, mutta onko Milošin löytyminen sittenkään hyvä asia? Voiko vuosien takainen yhteys vielä löytyä kaiken koetun jälkeen?

Vanheneminen on niin irvokasta. Joka vanhenemista muuksi väittää ei ole kunnolla nuoruuttaan elänyt.

Statovci kuvaa miesten välistä rakkautta ja seksiä siekailemattomasti. Arsimin ja Milošin välinen suhde on kaunis, mutta muunlaisiakin kuvauksia romaanissa on. Mielenkiintoisempaa kuitenkin on, miten Arsimista tulee sellainen mies kuin tulee. Oman seksuaalisuuden tukahdutusyritykset purkautuvat tekoina, jotka inhottavat välillä miestä itseäänkin. Milošin tarina on vielä lohduttomampi, ja syyt seurausten takana ovat toki paljon monisyisempiä. 

Bollassa ei kuvata varsinaista sotaa, mutta sodan seuraukset ovat vahvasti läsnä oikeastaan alusta asti. Jo ennen alkamistaan sodalla on syviä vaikutuksia ihmisten elämään. Arsim kokee sen nahoissaan esimerkiksi siten, että Pristinan yliopisto on kieltänyt albaaniopiskelijoilta oikeuden jatkaa opintojaan. Kirjallisuusopinnot siis jäävät lopulta kesken, ja samalla tuntuu hautautuvan haave omasta kirjailijuudesta. Se on kuitenkin niin vahva unelma, ettei se suostu kuolemaan. Arsimin kautta kirjassa käsitellään paljon kirjoittamista ja sen vaikeutta.

Mitä muuta kirjoittaminen on, ajattelen, kuin suostumista aivan kaikkeen, itsensä haavoittamista ja oman keskeneräisyytensä sietämistä, kävelemistä ilkosillaan toriaukeaman halki?

Epäluulot eri etnisten ryhmien välillä ovat syvät ja tuntuvat ylikäymättömiltä. Viha ulottuu pitkälle historiaan ja etsii aina uusia purkautumisteitä. Arsim ja Miloš ovat lopulta vain vähäpätöisiä kohtaloita ajan virrassa. Heidän epätoivoisen rakkaustarinansa kehyksen kautta Statovci kertoo myös Arsimin järjestetyn avioliiton tarinan. Vaikka vaimo Ajshe on romaanissa sivuhenkilö ja miesten näkökulmasta pääasiassa häiriötekijä, Statovci on tehnyt hänestä kiinnostavan. Mitä Ajshe oikeasti kaikesta ajattelee ja mitä hän tuntee?

Koska joskus rakkaus on sitä, että on jonkun kanssa, kenen kanssa tahansa, ettei olisi yksin. Kukaan ei ansaitse yksinäisyyden ankaruutta.

Arsim perheineen pakenee ja asettuu aloilleen aloittamaan uutta elämää. Ulkopuolisuus ja irrallisuus ovat käsinkosketeltavia. Kotimaan uutisia seurataan kauhun ja syyllisyyden vallassa. Mitä tapahtuu sinne jääneille sukulaisille ja ystäville? Onko väärin toivoa, että he selviytyvät? Onko väärin olla itse turvassa? Konkreettisesti perheiden kohtalo avautuu myös Ruotsiin muuttaneessa perheessä, jonka Pristinan taloon Arsim päätyy vuokralaiseksi. Elämä on jatkuvasti toisaalla, ja lapset ovat vieraantuneet kasvamalla enemmän kiinni uuden kotimaan kulttuuriin. Kosovolla ei ole heille enää mitään annettavaa.

Lukukokemuksena Bolla oli helpompi ja samalla vaikeampi kuin Kissani Jugoslavia. Bollassa on vähemmän vaikeasti avautuvaa symboliikkaa kuin esikoisromaanissa. Se on kuitenkin yleistunnelmaltaan kovin tumma, jopa synkkä ja ahdistavakin. Romaanin alussa Arsim ja Miloš ovat hetken onnellisia, mutta sekin onni on huolellisesti piilotettava. Muutamat aurinkoiset päivät jäävät lopulta teoksen harvoiksi valopisteiksi. Lukijana tunsin syvää myötätuntoa miehiä kohtaan ja sentimentaalisena lukijana salaa toivoin onnellista loppuakin. Arsimin ja Milošin tekoja ja valintoja voi ymmärtää, helpostikin, mutta niiden hyväksyminen on silti välillä hyvin vaikeaa. Statovci ei anna lukijalle armoa sen paremmin kuin henkilöilleenkään.

Bolla lunastaa helposti sille asetetut odotukset. Se on huolella hiottu kokonaisuus, joka antaa lukijalle paljon monella tasolla. Statovci ei avaa Kosovon historiaa yhtään, ja vaikka Balkanin sotien aikaan olen ollut jo aikuinen, jouduin (tai halusin) silti vähän kertaamaan toisaalta, miten kaikki oikein menikään ja miksi. Kerronnan lomassa on lukuisia filosofisia tiivistyksiä ihmisyydestä ja elämästä. Kieli on yhtä rosoista ja vereslihaista kuin miljöö ja henkilötkin. Hykertelin monien kielikuvien kohdalla. Kun verhot roikkuvat ikkunassa kuin hirtetyt miehet, on huoneen tunnelma kieltämättä ankea! Bollan lukee nopeasti, mutta olen  varma, että se jää kaihertamaan mieltäni vielä pitkäksi aikaa. 

Pajtim Statovci: Bolla
Otava 2019. 240 s.Kansi Mirella Mäkilä.

Arvostelukappale.