Olen jo joitakin vuosia seurannut meteorologi Seija Paasosta Twitterissä, joten en
ole voinut olla huomaamatta hänen hienoa kirjaprojektiaan Taiteilijoiden taivaat. Sen ideana oli siis tutkia maalauksia
nimenomaan säänäkökulmasta. Kirjan sivutuotteena, jos niin voi sanoa, syntyi
Paasosen kuratoima taidenäyttely Sadejuovia ja pilvisäteitä Järvenpään taidemuseoon. Kävin ystäväni kanssa katsomassa
näyttelyn kesälomamme viimeisellä viikolla. Hieno näyttely, joka kannattaa
ehdottomasti käydä katsomassa!
Lukuisin tuttujen ja tuntemattomampien tekijöiden taulujen
keskellä silmiimme osui ensikatsomalta varsin vaatimaton harmaasävyinen taulu.
Teostiedot tiesivät kertoa, että kuvassa oli Ellen Favorin -nimisen taiteilijan teos Sadeilma Lohjanjärvellä. Koska vietämme kumpikin arjestamme ison
osan Lohjan kaupungin palveluksessa, taulu herätti koko joukon kysymyksiä. Kuka
oli Ellen Favorin? Miksi hän oli maalannut taulun Lohjanjärvestä?
Ellen Favorin: Sadeilma Lohjanjärvellä. Taidesäätiö Merita. |
Kotiin päästyäni jaoin nappaamani huonon kuvan Favorinin
taulusta Facebook-seinälleni ja kyselin lohjalaisilta ystäviltäni lisätietoa
arvoitukseen. Sitä löytyikin nopeasti. Yksi osasi jotakuinkin paikallistaa,
mistä taulun maisemaa oli katsottu maalaushetkellä. Toinen tiesi kertoa, että
Ellen Favorinin toinen taulu oli ollut aikaisemmin Lohjan kirjaston
kirjastokortin kuva-aiheena (totta, myöhemmin olen nähnyt sellaisen kortin ihan
itse!). Taiteilijan traaginen kohtalokin oli tiedossa: Ellen ja hänen
Hanna-siskonsa menehtyivät kotitalonsa tulipalossa Lohjalla vuonna 1919. Heidät
on haudattu Lohjan hautausmaalle, ja hauta on edelleen olemassa, kävin jopa
tarkistamassa.
Nopeasti tuli myös vinkki, että Riitta Konttinen on kirjoittanut Ellenistä. Kirjastosta löytyikin
sitten apua, ja kävin omasta pääkirjastostamme hakemassa ensihätään Konttisen
vuonna 1988 ilmestyneen teoksen Suomalaisia
naistaiteilijoita 1880-luvulta. Siellä Ellen on mukana, yhtenä Konttisen maalarisiskoiksi nimeämässä
naistaiteilijajoukossa, joka rohkeasti matkusti Eurooppaan saamaan oppia ja
tekemään omannäköistään taidetta.
Etsin ensimmäiseksi kirjasta Ellen Favorinista kertovat
kohdat. Teoksen lopussa on tiivis elämäkertaesittely kaikista maalarisiskoista
ja puolivälissä omat luvut heidän urakehityksensä vaiheista 1880-luvun jälkeen.
Ellen Favorinista on säilynyt harmillisen vähän tietoa jälkipolville, eikä
1980-luvulla Ateneumin kokoelmissa ollut häneltä kuin yksi varhainen teos. Näiltä
osin tiedonjanoni ei siis täysin tullut tyydytetyksi.
Ellen Favorin Münchenissä v. 1876. Kuva Museovirasto. |
Ellen Favorin oli pappisperheen tytär. Perhe muutti
ilmeisesti isän työn takia tiheästi. 17-vuotias Ellen aloitti opinnot Helsingin
Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Opinnot jatkuivat pian Tukholmassa ja
Münchenissä. Ellen matkusti myös Italiaan, eri puolille Saksaan, Sveitsiin ja Ranskaan
taideopintojensa takia 1880-luvulla. Maalaamisen lisäksi Ellen perehtyi
valokuvaamiseen ja harjoitti maisemavalokuvausta. Naimaton Ellen Favorin
asettui vuosisadan vaihteessa maalariveljensä Alfred Favorinin ja kirjailijasisarensa Hanna Favorinin kanssa Lohjalle.
Perusteellisista opinnoista, oman lahjakkuuden
tinkimättömästä kehittämisestä ja ahkerasta maalaamisesta huolimatta
Favorinille ei siunaantunut menestystä taiteen kentällä, vaan hänet
pääsääntöisesti sivuutettiin omana aikanaan ja hän vaipui taidemaailmassa
unohduksiin jo ennen kuolemaansa. Miksi?
Aluksi siis vain selasin Konttisen teosta, mutta huomasin
nopeasti sen aiheen niin kiinnostavaksi, että pian luinkin sitä alusta alkaen.
Kannatti, totisesti! Olen aikaisemmin tänä vuonna lukenut jo koko joukon
suomalaisista 1800-luvun ja 1900-luvun alun taiteilijoista, joten oli
mielenkiintoista saada asiaan lisävalaistusta. Konttinen on teoksensa nimen
mukaisesti syventynyt suomalaisiin naistaiteilijoihin, joita olikin
kunnioitettava joukko 1880-luvulla ja jotka rohkeasti lähtivät maailmalle oppia
saamaan ja maalaamaan, mutta jotka järjestään sivuutettiin ja unohdettiin. Osa
on sittemmin ’löydetty’ uudelleen, mutta monet, kuten Ellen Favorin, ovat
edelleen unohduksissa.
Selitys asiaan tiivistyy masentavan raivostuttavasti Axel
Gallénin toteamukseen, jota Konttinen siteeraa useammassakin kohdassa teostaan:
”Olen joskus ollut yhteydessä suomalaisten maalarimamsellien kanssa, mutta en viihdy heidän seurassaan. Kun ihmiset pyrkivät ylittämään mahdollisuutensa eivätkä pysy lestissään, niin tulee siitä roskaa mielestäni. He voisivat paremmin hyödyttää maataan ja jälkimaailmaa synnyttämällä muutamia pulskia poikia.”
”Olen joskus ollut yhteydessä suomalaisten maalarimamsellien kanssa, mutta en viihdy heidän seurassaan. Kun ihmiset pyrkivät ylittämään mahdollisuutensa eivätkä pysy lestissään, niin tulee siitä roskaa mielestäni. He voisivat paremmin hyödyttää maataan ja jälkimaailmaa synnyttämällä muutamia pulskia poikia.”
Niin. Tuon sitaatin kopioiminenkin jo saa otsasuonet
pullistumaan! Valitettavasti Gallén tuli tuossa ilmaisseeksi oman heikon
itsetuntonsa (?) lisäksi vuosikymmeniä jatkuneen ajan hengen. 1880-luvulla
Pariisissa naiset eivät päässeet opiskelemaan arvostettuun École des Beaux-Artsiin,
vaan heidän oli tyydyttävä yksityisiin kouluihin, jotka toki olivat suosittuja
ja niissä sai hyvääkin opetusta. Naiset vain joutuivat maksamaan opetuksesta
tuplahinnan ja saivat sillä hinnalla puolet vähemmän opetusta kuin miehet…
Syynä kovempaan taksaan oli ajatus, että miehet olivat
opiskelemassa itselleen ammattia ja naiset harrastamassa. Naistaiteilijoiden
töitä ei huomioitu kritiikeissä, tai jos huomioitiin, arviot olivat yleensä
vähätteleviä. Naisten valitsemat aiheet olivat pääsääntöisesti vääriä. Heidän
toivottiin maalaavan itselleen sopivia aiheita, kuten kukka-asetelmia tai
lapsia. Niillä aiheilla taas ei ollut asiaa näyttelyihin tai palkinnoille.
Esimerkiksi Helene Schjerfbeck oli kiinnostunut muodissa olleesta
historiamaalauksesta, mutta hänen taulunsa herättivät lähinnä närkästystä, sillä
eihän nainen voinut tajuta esimerkiksi sodasta tai taisteluista mitään. Viis
siitä, etteivät sen ajan miestaiteilijatkaan mitään sotaveteraaneja olleet.
Konttinen osoittaa, että 1880-luvulla suomalaisen taiteen
uudistajia olivat usein nimenomaan naiset. He omaksuivat ennakkoluulottomasti
uusia tekniikoita ja suuntauksia Euroopassa. He alkoivat maalata ulkona,
käyttää tekniikkaa, joka jätti pensselinvedot näkyviin kankaalle (jolloin
heidän töitään pidettiin kotimaassa keskeneräisinä), he uudistivat värien
käyttöä, omaksuivat uutta naturalismia ja impressionismia (joita pidettiin
Suomessa kauhistavina). Silti heistä vain harvasta tiedetään nykyään juuri
mitään ja vain muutama sai arvostusta elinaikanaan.
Maalarisiskoihin eli suurin piirtein saman ikäisiin ja
samaan aikaan 1880-luvulla Pariisissa opiskelleisiin ja maalanneisiin
naistaiteilijoihin Konttinen laskee seuraavat taiteilijat:
Elin Danielson-Gambogi (1861-1919)
Alma Engblom (1856-1926)
Ellen Favorin (1853-1919)
Agda Lindqvist-Alftan (1860-1899)
Amélie Lundahl (1850-1914)
Fanny Lundahl-Sundblad (1853-1918)
Helene Schjerfbeck (1862-1946)
Venny Soldan-Brofeldt (1863-1945)
Ada Thilen (1852-1933)
Eva Topelius-Acke (1855-1929)
Helena Westermarck (1857-1938)
Maria Wiik (1853-1928)
Maalarisiskojen joukko on löyhä kokonaisuus, vaikka sen sisällä solmittiin runsaasti läpi elämän kestäneitä lujia ystävyyssuhteita.
Naiset tukivat ja kannustivat toisiaan. Jotkut jakoivat ainakin jonkin aikaa ateljeen
tai asunnon, opiskeltiin ja maalattiin samoissa kouluissa ja kaupungeissa.
Kirjeenvaihto oli ahkeraa. Erottaviakin tekijöitä toki oli, mutta
pääsääntöisesti kaikkien ura kulki samoja latuja: menestyksekkäät ja
kunnianhimoiset opintovuodet ulkomailla, lupaava uran alku – sitten unohdus ja
katoaminen taidemaailmasta riippumatta siitä, jatkoiko taiteilija maalaamista
vai ei. Muutama avioitui, jotkut kuolivat ennenaikaisesti.
Konttisen teos on silmiä avaava, todella mielenkiintoinen ja
miellyttävä lukea. Harmi vain, että 1980-luvun lopulla painetussa runsaasti
kuvitetussa kirjassa tekstin seassa olevat kuvat taideteoksista ovat mustavalkoisia.
Kirjassa on niiden lisäksi kaksi kuvaliitettä, joissa on tärkeimmät käsitellyt
taulut myös värikuvina, mutta suurin osa jää siis lukijalle hyvin valjuiksi.
Kuitenkin esimerkiksi juuri värien käytön uudet tavat olivat kirjan
taiteilijoille tyypillisiä.
Tämän kirjan lukeminen kaiken lisäksi taisi avata melkoisen
runsaudensarven. Aloitettuna on jo Konttisen Modernistipareja, lainattuna Täältä
tullaan! – Naistaiteilijat modernin murroksessa ja varattuna Naistaiteilijat Suomessa: keskiajalta modernin
murrokseen. Konttinen on julkaissut lukuisia kiinnostavia elämäkertoja,
joille pitäisi myös raivata lukuaikaa. Ja taidemuseoissa ja näyttelyissäkin
pitäisi ehtiä käydä!
Riitta Konttinen: Suomalaisia
naiskirjailijoita 1880-luvulta
Otava, 1988. 286 s.
Otava, 1988. 286 s.
Kirjasto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti