Lee Child: Kovassa koulussa

Työttömäksi jäänyt tv-käsikirjoittaja Jim Grant alias Lee Child päätti kokeilla, onnistuisiko häneltä kirjan kirjoittaminen. Hyvin näyttää onnistuneen, sillä vuoden 1997 Childin Jack Reacher -trillereitä on ilmestynyt kirja per vuosi -tahdissa ja vielä ainakin yksi novellikokoelma kaupan päälle. Kirjoista on tehty elokuvia, joissa Reacheria näyttelee Tom Cruise, ja tekeillä (vai jo valmiinakin?) on myös tv-sarja.

Karisto on julkaissut Childin trillerisarjaa vuodesta 2001 alkaen, joskin kolmannesta osasta alkaen. Kaksi ensimmäistä osaa eli Tappotahti ja Linnoitus on julkaistu myöhemmin. Suomentamistahti on ollut rivakka, ja parhaillaan edetään tasatahtia niin, että uusi romaani saadaan suomeksi samana vuonna kuin alkuperäisteos ilmestyy. Tämän vuoden lokakuussa on tulossa jo 24. Jack Reacher -seikkailu Kuilun partaalla.

Childin trillerit ovat siis ilmeisen suosittuja. Itse en ole tullut niihin tarttuneeksi, enkä ehkä olisi sitä vieläkään tehnyt, ellen olisi joskus ostanut Kovassa koulussa -teosta äänikirjana. Parhaillaan urakoin äänikirjavarastoa pois alta, ja niinpä Child tuli kuunteluvuoroon. Kovassa koulussa on 21. Jack Reacher -trilleri, mutta arvelenpa päässeeni aika hyvin jutun juonesta kiinni.

Jack Reacher on entinen (?) Yhdysvaltain maavoimien sotilaspoliisi. Kovassa koulussa alkaa ja loppuu samanlaiseen kohtaukseen eli siihen, että Reacherille ojennetaan salainen ansiomitali isänmaan hyväksi tehdystä työstä 1990-luvun lopulla. Reacheria luonnehditaan kovaksi mutta reiluksi kaveriksi, ja ainakin tämän kuuntelemani teoksen perusteella sen voin allekirjoittaa. Reacher on monin tavoin ylivertainen vastustajiinsa nähden, mutta hän ei tapa huvikseen vaan ainoastaan silloin, kun maan eli Yhdysvaltain etu sitä vaatii tai tilanteesta ei ole muuta ulospääsyä.

Childin teosten tyyliset vakoilu- ja toimintatrillerit eivät ole ominta kirjallisuuttani, ja luen niitä todella harvoin nykyään. Kovassa koulussa alkaa niin hitaasti, että sen kesken jääminen olisi luettuna ollut hyvin todennäköistä. Kuunneltavaksi se on kohtalainen välipala, joka ei kummoistakaan muistijälkeä tulle jättämään.

Reacher kutsutaan mitalin ojentamisen jälkeen esimiehensä luo saamaan uutta käskyä. Hänet komennetaan jatkokoulutukseen siviilivarusteissa. Perillä käy ilmi, että hänen lisäkseen paikalla on vain kaksi muuta koulutettavaa, jotka ovat peräisin CIA:sta ja FBI:stä. Tehtävä on tärkeä ja huippusalainen, mutta hyvin epämääräinen.

On saatu selville, että Hampurissa on tekeillä suuren luokan kaupat. Lähi-idästä peräisin oleva kuriiri on saanut kotiin vietäväksi viestin, että haluttu tuote maksaa 100 miljoonaa dollaria. Kuriiri on yöpynyt turvatalossa, jossa majailee neljä miestä. Heistä yksi on kaksoisagentti, joka välitti tiedon meneillään olevasta kaupankäynnistä Yhdysvaltojen edustajille. Mutta kuka myy ja ennen kaikkea mitä? Entä kuka on ostaja? Suostuuko se pyydettyyn hintaan?

Seuraa koko joukko spekulointia ja hakuammuntaa, Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä lentelyä ja tosiseikkojen seulontaa. Onnekkaiden yhteensattumien ja taitavan tiedustelun seurauksena tuloksiakin alkaa vähitellen tulla. Avuksi on, että myyjä tekee Hampurissa murhan ja jättää muutenkin itsestään seurattavia jälkiä. Valitettavasti Reacher apulaisineen saa myös uusnatsijärjestön edustajat kiinnostumaan kaupankäynnistä, joten kauppatavaraa ja myyjää jahtaavat pian useat kilpailevat joukot. Lisäksi Saksan poliisissakin on epäluotettavaa ainesta.

Aikaa on niukalti eikä kaksoisagenttiakaan saisi paljastaa, mutta samalla pitää tehdä tehokkaasti tulosta. Tehtävä on poikkeuksellisen hankala, koska vastustaja pysyy pitkään arvoituksena, samoin kauppatavaran todellinen luonne. Kun se lopulta selviää, se onkin melkoinen yllätys. Reacher kumppaneineen joutuu pelastamaan maailman terroristien kammottavalta juonelta.

Juoni on monipolvinen ja väkeä on liikkeellä runsaasti. Osuvasti Reacher kuvaa tehtäväänsä eräänlaiseksi peliksi, jossa panokset ovat kovia. On otettava riskejä, jotta voidaan saada voittoja. Vaikka aikaa on vähän ja tapahtumat etenevät nopeasti usealla eri suunnalla, tuntuu tarina etenevän paikoin kiduttavan hitaasti. Syynä on Childin tyyli kuvata yksityiskohtia pikkutarkasti ja samalla kuivan suoraviivaisesti.

Kuin pakolliseksi mausteeksi tarinaan on ujutettu kolme seksikohtausta, joissa Reacher toimii herrasmiesmäisesti mutta vailla turhia tunnesiteitä. Seksi on mukava bonus kireätahtisen ja stressaavan tehtävän suorittamisen lomassa. Kovin kuumottavaa se ei tunnu olevan sen paremmin Reacherin, hänen partnerinsa kuin lukijankaan kannalta.

Minusta ei siis tullut Jack Reacher -fania, mutta ymmärrän kyllä, miksi Lee Child on menestynyt tällä konseptilla. Kukapa ei haluaisi olla kuten Jack Reacher, kova mutta reilu?

Lee Child: Kovassa koulussa (Night School)
Suom. Jukka Jääskeläinen ja Marja Mutru.
Karisto 2016. Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 12 h 40 min.

Ostettu.

Turun kirjamessujen tärpit ja messulippuarvonta!

Syksyn odotetut kirjallisuustapahtumat ovat jo pyörähtäneet käyntiin, ja itsekin vietin viime viikonlopun Helsingissä jo perinteeksi muodostuneella tavalla eli osallistumalla Dekkarifestivaaliin. Tapahtuma järjestettiin nyt jo viidennen kerran tutulla kaavalla, eli puoliltapäivin aloitettiin kirjailijahaastatteluputki rinnakkaisohjelmineen ja ilta päättyi kolmen ruokalajin illalliseen kirjallisen seuran ja viihdykkeen kera. Ensimmäistä kertaa Dekkarifestivaali järjestettiin nyt Paasitornissa, ja ihan konkreettisesti tornissa oli mahdollisuus tutustua Tornin mysteeri -nimiseen pakohuonepeliin. Kivaa oli, ja ensi vuonna 

uudestaan!

Paasitornin huippu.

Seuraava yhtä odotettu ja jo perinteisempikin syksyn kohokohta ovat Turun kirjamessut. Olen käynyt messuilla ties kuinka monta kertaa. Jo ennen blogia kävin eri kokoonpanoissa messuilla useaan otteeseen, mutta perustettuani Kirsin kirjanurkan osallistumisesta on tullut vuosi vuodelta intensiivisempää ja mukaan on alkanut hiipiä myös työtehtäviä messuhaahuilun oheen. Muutamina vuosina olin mukana messujen somelähettilästouhuissa, olen tehnyt messuilta juttuja paikallislehteen, päivystänyt Dekkariseuran kojulla, osallistunut bloggaajapaneeliin ja viime vuonna olin ensimmäistä kertaa tekemässä kirjailijahaastatteluja.

Nyt kun messujen alkuun on enää puolitoista viikkoa, alkaa hieman kauhistuttaa. Olen lupautunut tekemään kaksi kirjailijahaastattelua, osallistumaan yhteen paneeliin, jonka muut osallistujat ovat melkoisia nimiä sekä moderoimaan kaksi dekkaripaneelia! Apua! En selvästikään osaa vastata ei.😅

Perjantaina olen haastattelemassa Myllylahden upeita nuortenkirjailijoita Marja-Leena Tiaista, Sini Helmistä ja Janne Mäkitaloa. Heiltä kaikilta on tänä vuonna ilmestynyt uusi nuortenromaani. Marja-Leena Tiaisen uutuus on jännittävä nuortendekkari Rakas Natasha. Sini Helmisen fantasiaromaani Maan povessa on Väkiveriset-sarjan neljäs ja viimeinen osa. Pääkallokiitäjät ja salaisuus Kanarialla on Janne Mäkitalon vauhdikkaan ja jännittävän Pääkallokiitäjät-sarjan kolmas osa. Marja-Leenan kanssa juttelemme Rakkaasta Natashasta kahdestaan ja Sini ja Janne ovat samaan aikaan lavalla jututettavanani. Esiintymislava on intiimi Kallas Auditorion takana.

Perjantain ohjelmat, joissa olen mukana, esitellään messuohjelmassa näin:

MARJA-LEENA TIAINEN: RAKAS NATASHA pe 4.10. klo 11.30 – 11.50 Kallas

Tiivistunnelmainen, romantiikalla höystetty nuorten jännitysromaani. 18-vuotiaan Joelin biologinen isä Turkka ottaa yhteyttä ja kuolee vain muutaman päivän päästä. Hautajaisissa Joel tapaa salaperäisen Natashan, joka saa hänen elämänsä raiteiltaan.

SINI HELMINEN: MAAN POVESSA, VÄKIVERISET 4. & JANNE MÄKITALO: PÄÄKALLOKIITÄJÄT JA SALAISUUS KANARIALLA pe 4.10. klo 12.10 – 12.40 Kallas

Urbaania nuortenfantasiaa edustava Maan povessa pureutuu ympäristönsuojelun ja radikalisoitumisen teemoihin. Teos on päätösosa kotimaista mytologiaa nykypäivään tuovaan Väkiveriset-sarjaan. Pääkallokiitäjät-sarja yhdistää perinteisen seikkailukirjallisuuden tämän päivän nuorten elämään ja ajatusmaailmaan. Vauhdikkaan ja samaistuttavan sarjan kolmas osa vie roistokoplan kintereille Kanarian lämpöön.

SOMELUKUTAITO KANSALAISVELVOLLISUUDEKSI? -paneelikeskustelu pe 4.10. klo 14.50 – 15.30 Auditorio

Lukutaito on meille itsestäänselvyys, mutta pärjäätkö sillä someviidakossa? Moni kaipaa sosiaaliseen mediaan ainakin parempia käytöstapoja. Keskustelijoina JANNE MATIKAINEN, yliopistolehtori, yksi ensimmäisistä sosiaalisen median tutkijoista Suomessa, PEKKA SAURI, työelämäprofessori ja maan kokeneimpia twiittaajia, KIRSI HIETANEN, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja sekä huippusuositun Kirsin kirjanurkan blogisti ja MIISA ROTOLA-PUKKILA, sisällöntuottaja ja puheviestinnän maisteriopiskelija, jonka Mmiisas-kanavalla on satoja tuhansia seuraajia. Juontajina tiedetoimittajain liiton pääsihteeri Ulla Järvi ja tiedetoimittaja Minna Malja. Ohjelmatuottaja: Suomen tiedetoimittajain liitto.

Tässä yllä oleva Suomen tiedetoimittajain liiton paneelikeskustelu jännittää suoraan sanoen eniten, koska siihen valmistautuminen on hankalinta. En tunne etukäteen muita panelisteja, mutta onneksi salolainen liiton pääsihteeri Ulla Järvi on mukana juontajana. Hänen piikkiinsä laitan tuon mairittelevan mutta valitettavan liioitellun määritelmän ’huippusuosittu’ blogi. Huhhuh, kaikkeen sitä päätyykin! No, ainakin huomattavasti itseään fiksumpaan seuraan. Nyt on vain toivottava, että en pahasti nolaa itseäni enkä ainakaan paneelin järjestäjiä.

Lauantaina 5.10. on vuorossa Myllylahden esikoisdekkaristien paneeli, jossa keskustelemme Tuire Malmstedtin, Pekka Hyytin ja Emma Luoman kanssa esikoisdekkareiden lumosta, niiden kirjoittamisesta, vastaanotosta ja mitä todennäköisimmin myös siitä, mitä dekkaristille kuuluu esikoisen jälkeen. Joko ovat seuraavat teokset tulilla? Toivottavasti mahdollisimman moni dekkarien ystävä löytää tiensä myös messukeskuksen toiseen kerrokseen, missä Eino-sali sijaitsee. Käynti kakkoskerrokseen on messuhallin sisääntuloaulassa pääovea vastapäätä.

ESIKOISDEKKARIEN LUMO la 5.10. klo 13.50 – 14.30 Eino (2. krs)
TUIRE MALMSTEDT, PEKKA HYYTI ja EMMA LUOMA.

Vuoden esikoisdekkari -tunnustuksen saanut psykologisen jännityksen taidonnäyte Pimeä jää, sairaalamaailmaa uhkauksien ja mysteerien pauloihin kietova Vain huonoja vaihtoehtoja sekä vahvan ajankuvan luotsaama Tummat pilvet eilisen 1920-luvun lopun Tampereelta. Mihin pohjautuu kolmen näin erilaisen esikoisdekkarin lumo?

Messuviikonloppuni huipentuu arvoisellaan tavalla, kun haastattelen kolmea herraa tapahtuman päälavalla eli Agricola-lavalla A-hallissa sunnuntaina 6.10. iltapäivällä. Suomen dekkariseura on saanut kutsun osallistua messuihin ohjelmanjärjestäjänä ja minä taas olen saanut ilon edustaa seuraa moderoimalla Matti Remeksen, Timo Sandbergin ja Arttu Tuomisen keskustelua dekkarisarjojen kirjoittamisesta. Viime vuonna keskustelimme Artun kanssa Muistilabyrintti-sarjasta pienemmällä Fiore-lavalla.

SUURI DEKKARIPANEELI: JATKUU! MITEN RAKENNETAAN KOUKUTTAVA DEKKARISARJA? Su 6.10. klo 14.50 – 15.30 Agricola (A-halli)

Pitkien dekkarisarjojen kirjoittajat Matti Remes ja Timo Sandberg sekä jo toisen dekkarisarjansa ensimmäisen osan keväällä julkaissut Arttu Tuominen avaavat sarjamuodon saloja. Miten pitää sekä lukijoiden että kirjailijan mielenkiinto yllä? Mitkä ovat sarjamuodon parhaat puolet ja mikä siinä kirjailijaa kenties häiritsee? Mikä olisi kirjailijan näkökulmasta dekkarisarjan optimipituus? MATTI REMES: PERIAATTEEN MIES (Tammi). Ruben Waara sotketaan isokenkäisten bisneksiin ja politikointiin, kun gaala luksusaluksella saa dramaattiset jatkot. ARTTU TUOMINEN: VERIVELKA (WSOY). Mökillä, jossa on koolla iso ryyppyporukka, puukotetaan mies. Verivelka aloittaa suomalaista poliisiyksikköä tuoreella tavalla kuvaavan Delta-sarjan. TIMO SANDBERG: KULLANHUUHTOJA (Karisto). Komisario Heittola kohtaa tuttavansa hautajaisissa puolitutun mieskolmikon, jonka kanssa lähtee selvittämään Lapin erämaakämpällä menehtyneen kohtaloa. Ohjelmatuottaja: Suomen dekkariseura ry.

Messuilla on jälleen kerran aivan valtavasti kiinnostavaa ohjelmaa, joten jokaiselle varmasti löytyy jotakin. Lisäksi aikaa pitää varata myös osastojen ja kojujen tarjonnan tutkailuun, tuttujen tapaamiseen ja vain ihan yllätetyksi tulemiseen.

Turun kirjamessujen järjestäjät ovat ystävällisesti lahjoittaneet minulle muutamia vapaalippuja messuille. Pistän niistä nyt kaksi jakoon eli vuorossa on perinteinen messulippuarvonta!

Messulippu on arvoltaan 16 euroa ja sillä pääsee messuille yksi henkilö yhtenä päivänä. Arvon alle kommentilla kiinnostuksensa ilmaisseiden ja jonkinlaisen yhteystiedon jättäneiden kesken 2 kpl messulippuja eli kaksi eri henkilöä saa kumpikin yhden messulipun itselleen. Pelkkä kiinnostuksen ilmaus ja yhteystieto riittävät osallistumiseen, mutta kiitollinen olen kaikista hyvistä messuvinkeistä. Mitä aiot itse mennä katsomaan ja miksi? Mikä juttu kuuluu messuperinteisiisi?

Koska messut ovat jo ihan pian ja Postin toiminta on valitettavan epävarmaa, aikataulu on kireä. Arvontaan osallistuvat ne henkilöt, jotka ovat ehtineet jättää kommentin torstaihin 26.9.2019 klo 18.00 mennessä. Toivon, että osallistujat ovat kuulolla, jotta saamme vaihdettua postitusosoitetiedot vielä tämän viikon puolella. Liput pitäisi saada matkaan pikaisesti.

Mahtavat kirjamessut ovat tulossa jälleen!

***

Liput on nyt arvottu. Onnea voittajille eli Arille ja 'edeaevilille'. Mukavia messuja kaikille ja kiitokset runsaasta osanotosta!

Jessica Knoll: Onnentyttö

Näemmä ainakin talveen asti jatkuva urakkani kuunnella pois varastoon hankkimiani äänikirjoja tarjoaa hyvin erilaisia kuuntelukokemuksia. Koska urakka on nimenomaan urakointia, en sen kummemmin ole pysähtynyt kaikkia hankintojani tutkailemaan vaan olen lähinnä laittanut kirjoja järjestyksessä niin sanotusti tulille.

Viimeisin kuuntelemani oli Jessica Knollin menestystrilleriksi luonnehdittu Onnentyttö, jossa luvattiin olevan ruusuntuoksua ja ruudinkäryä. Tämä piti varmistaa vielä, kun kuuntelu oli jo mielestäni hyvällä tolalla mutta tarinassa oli lähinnä valmisteltu tulossa olevia newyorkilaisia unelmahäitä ja keskitytty naistenlehden toimituksessa työkavereille kettuilemiseen. Olisiko jotain trillerimäistä oikeasti luvassa vai mistä oikein oli kyse?

TifAni Fanelle eli nykyään Ani Fanelle, pian Ani Harrison, on Onnentytön minäkertoja. Nykyhetkessä vuonna 2015 Anin elämä on viimeistä piirtoa myöden täydellistä, ainakin melkein. Hänellä on monien kadehtima unelmatyö The Women’s Magazinen tähtitoimittajana ja sormessaan kihlasormus, jonka hän on saanut Luke Harrisonilta. Luke on oikea unelmien prinssi: komea Wall Streetilla työskentelevä lakimies, jonka suvulla on rutkasti vanhaa rahaa. Upea kihlasormus on suvun perintökalleus, joka kertoo tyhmimmällekin, että Ani on tekemässä melkoiset naimakaupat. Niin hyvät, että ne pyyhkivät lopullisesti menneisyyden TifAnin kartalta.

Täydellisen elämän kiiltävälle pinnalle uhkaa kuitenkin langeta varjoja. Ensinnäkin Ani on aivan liian paksu voidakseen näyttäytyä täydellisessä hääpuvussaan. On siis aloitettava itsensä rääkkääminen treenaamalla tuplasti enemmän ja näännyttäminen vähentämällä syömistä neljännekseen, noh, viidennekseen normaalista. Ani on kyllästynyt olemaan ’pikkuinen’, hän haluaa olla laiha!

Toinen varjo lankeaa vielä ennen häitä kuvattavasta dokumentista, jossa Ani on luvannut esiintyä. Dokumentti pureutuu tapahtumaan, joka sattui Anin koulussa sinä syksynä, kun hän oli 14-vuotias. Mitä koululla oikein tapahtui ja miten se liittyy Aniin ja hänen tuleviin häihinsä?

Ensivaikutelma Anista on kaikkea muuta kuin miellyttävä. Hänellä tuntuu olevan paitsi mieletön syömishäiriö myös megalomaaninen huijarisyndrooma. Hän miettii koko ajan, miltä näyttää ja millaisen vaikutelman tekee toisiin ihmisiin. Toiset ihmiset, siis aivan kaikki toiset ihmiset, ovat hänen pelinappuloitaan isossa pelissä, jonka tavoitteena on saada Ani näyttämään mahdollisimman hyvältä ja menestyneeltä. Luke täyttää kaikki hänen toiveensa, vaikka ei haluakaan antaa sähköiskuja hänen haaroväliinsä seksin aikana.

Vähitellen lukijalle avataan Anin historiaa vuoden 2001 syksyltä, jolloin hän joutui vaihtamaan katolisesta koulusta Bradleyn hienoon yksityiskouluun. Sopeutuminen ei ollut helppoa, vaikka alku näyttikin lupaavalta. Mitä pidemmälle syyslukukausi etenee, sitä ikävämpiä asioita Anille, tai kuten silloin sanottiin, Tifille koulussa ja vapaa-ajalla tapahtuu. Silti Knoll onnistui ainakin minut yllättämään sillä, mikä lopulta on työn alla olevan dokumentin aiheena.

Mitä Bradleyssa tapahtui ja mikä oikeasti oli Anin osuus niissä tapahtumissa? Miten pintaan pyrkivät ikävät asiat vaikuttavat Anin loistavaan tulevaisuuteen? Nämä kysymykset saavat vastauksensa Onnentytössä, joka osoittautui lopulta oikeasti koukuttavaksi psykologiseksi trilleriksi, vaikka en Anin kanssa haluaisi välttämättä yhtään paremmin tutustua.

Jessica Knoll: Onnentyttö (Luckiest Girl Alive)
Suom. Päivi Pouttu-Delière.
Bazar 2017. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 14 h 27 min.

Ostettu.

Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Suren ihmisiä, joille jatkuva väkivalta on opettanut, ettei heillä ole arvoa. Suren ihmisiä, joille elämä on päivästä toiseen pelkkää selviytymistä. Suren lapsia, jotka leikkivät sotaa oikeilla aseilla. Suren naisia, joilta kukaan ei kysy: ”Mitä sinä haluat?”

Millaista on olla pieni poika ja käydä äidin ja pikkuveljen kanssa katsomassa isää vankilassa? Isää, josta ei ole oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa ja jota ei ainakaan tunnista siitä luurangonlaihasta konkkanokkaisesta miehenkuvatuksesta, joka ei jaksa edes huitaista paljaalla selällään kävelevää torakkaa pois. Vankilassa, joka on pahamaineinen Abu Ghraib, Saddam Husseinin vastustajia pullollaan oleva kidutuskeskus.

Minkälaista on olla pieni poika, joka joutuu pinnistelemään jokaisessa elämänsä tilanteessa, ettei paljastaisi vahingossa perheen salaisuutta? Kukaan ei saa tietää, että isä on Irakin diktaattorin hirmuvallan vastustaja. Tai että perheen keittiön lattiaan on tehty salakuoppa, jonka kannen saa salvattua sisältä päin.

Millaista on olla pieni poika, joka pakenee perheensä ja kymmenien tuhansien muiden kanssa autiomaahan samalla, kun oman maan armeija tulittaa pakolaisia? Millaista on asua vuosia hiekkaerämaassa telttakylässä, käydä parakkikoulua ja kadehtia lapsia, jotka saavat syödä niin paljon suklaata kuin haluavat?

Millaista on olla pieni poika, joka tuodaan ruskeiden hiekka-aavikoiden keskeltä ja polttavan kuuman auringon alta Suomeen, vihreyden, pimeyden ja kylmyyden keskelle, maahan, jonka kielestä ei ymmärrä mitään ja jonka tavat pelottavat ja hämmentävät?

Elina Hirvosen romaanissa Punainen myrsky kerrotaan tällaisista tapahtumista ja niiden herättämistä tuntemuksista ja aiheuttamista seurauksista pienen irakilaisen pojan, myöhemmin miehen näkökulmasta. Nykyhetkessä minäkertojan puoliso on viimeisillään raskaana ja äiti vakavasti sairas. Lapsen syntymän odottaminen on mullistavaa. Mies tuntee myös suurta ylpeyttä siitä, että voi vihdoinkin tarjota äidilleen parasta mahdollista hoitoa. Niin ei ole aina ollut, todellakaan.

Miehen työ rauhanneuvottelutehtävissä vie hänet tapaamaan ihmisiä, joiden kohtaaminen nostaa pintaan muistoja kaukaa lapsuudesta. Niistä piinaavimpia on juuri tuo yllä kuvattu vankilavierailu, joka aiheutti lapselle kammottavia painajaisia. Vankilassa nähty isä piirtyi pojan mieleen niin pelottavana, että hän ei halunnut isän palaavan kotiin. Kun isä sitten palasi, tältä ei juuri huomiota herunut pojalle tai tämän sisaruksille. Harmillisesti isä varasti myös suuren osan pojan palvoman äidin huomiosta.

Kun isä ja äiti olivat yhdessä, heistä säteili jotain saavuttamatonta, voimaa, joka teki heistä enemmän kuin mitä he olivat yksin, niin kuin he olisivat kaksi taivaankappaletta, jotka toisiinsa törmätessään alkoivat säteillä.

Punainen myrsky on riipaiseva, kauhea tarina. Se on kauhea siksi, että se pohjautuu tositapahtumiin. Se ravistelee ja järkyttää. Tällaista on ihan oikeasti tapahtunut ja mikä pahinta, tapahtuu edelleen. Se muistuttaa myös siitä, että koskaan ei voi tietää, millaisia kokemuksia toisella ihmisellä on takanaan, mitä hän on joutunut näkemään, kokemaan ja tekemään. On helppoa tehdä oletuksia ja yleistyksiä, jos ei kysy ja kuuntele, mitä vastataan.

Lapset, jotka kätkevät pommeja vaatteisiinsa ja autoihin, tekevät sen selviytyäkseen, saadakseen aikuisen hyväksyvän katseen: sen katseen takia lapset tekevät mitä tahansa.

Punainen myrsky on myös kaunis ja pikkuisen toiveikaskin tarina. Ainakin jotkut voivat pelastua ja monet heistä selviytyä. Rakkaus ja luottamus korjaavat paljon. Mutta helppoa se ei ole. Osa vaurioista voi olla peruuttamattomia. Ihmistä ei enää saa ehjäksi, vaikka kuinka niin haluaisi.

Olen yksin Irakissa ja Suomessa, olen rikki tavalla, jota en voi kertoa ja mikään, mitä teen, ei riitä.

***

Lukukokemukseen vaikuttaa yllättävän paljon, mitä on lukenut juuri ennen tai ainakin hiljattain. Sattumalta Elina Hirvosen Punaisen myrskyn ennakkokappale löytyi postilaatikostani samana päivänä, kun olin purkanut tuntoni aivan juuri lukemastani Pajtim Statovcin Bollasta. Olin siis hyvin virittyneessä lukutunnelmassa ja teosten yhteiset teemat tuntuivat suorastaan vyöryvän ylitseni.

Kummassakin kirjassa käsitellään kauheuksia, niitä seuraavaa maanpakolaisuutta sekä siitä seuraavaa irrallisuutta. Kummassakin on hienosti sukellettu lapsen ja nuoren ihmisen nahkoihin ja katsotaan tapahtumia osin niistä näkökulmista. Bollan juuri luettuani aloin Punaisen myrskyn puolivälissä olla jo melkoisen vereslihalla. Vaikuttavat romaanit tuntuivat kaivautuvan syvälle sisimpääni jopa siinä määrin, että alkoi ahdistaa. Se ei ole ollenkaan huono asia. Näin kirjallisuuden pitääkin toimia, kun aiheet ja teemat ovat oikeasti vaikeita ja kauheita. Onneksi Punaisen myrskyn lopussa pilkahtaa sentään toivo.

Kummassakin kirjassa vaikuttavaa on paitsi tarinan tasolla lukijassa heräävät kysymykset ja pohdinta, myös taiturillinen kirjoittaminen, sanankäyttö ja kieli. Tätä on muuten todella vaikea sanallistaa. Mikä tekee lukemisesta nautinnon? Minulle tarina on tärkeä osa lukukokemusta, mutta parhaimmillaan teos on kokonaisuus, jossa on kiinnostava ja vaikuttava sisältö ja joka on kieleltään sujuvaa (siis ei kömpelöitä lauserakenteita tms.) ja raikasta (esimerkiksi kielikuvia, jotka eivät vaikuta teennäisiltä mutta ovat silti epätavanomaisia). Hirvonen on suosikkikirjailijoitani, enkä todellakaan joutunut tälläkään kertaa pettymään yhtään, päinvastoin.

Kirjailijan jälkisanoissaan Hirvonen paljastaa seikan, joka kieltämättä askarrutti minuakin melkoisesti jo teoksen alkupuoliskolla. Miten Hirvonen on onnistunut sukeltamaan näin syvälle vieraaseen kulttuuriin ja aikaan, pienen irakilaispojan nahkoihin 1980-luvulle asti? Myönnän, että samaa kysymystä en pohtinut lainkaan yhtä paljon Bollaa lukiessani. Hirvosen teoksen pohjalla on Hussein al-Taeen ja hänen perheensä tarina. Hussein al-Taee oli ottanut kirjailijaan yhteyttä ja pyytänyt tätä kirjoittamaan hänen äitinsä tarinoihin perustuvan romaanin.

Hirvonen kertoo innostuneensa, olihan aihepiiri ollut hänellä mielessä jo aikaisemmin. Mutta epäröinytkin hän oli. Olisiko hän oikea ihminen kertomaan tämän tarinan? Hussein al-Taeen mielestä paras kertoja tarinalle olisi nimenomaan joku, joka on kotoisin hänen uudesta maailmastaan.

Lopputulos on ennen kaikkea fiktiivinen romaani, joka on syntynyt reaalimaailman ihmisten kertomien tarinoiden pohjalta. Se ei ole yksi yhteen al-Taeen ja hänen perheensä tarina. Romaanin kirjoittaminen on ollut vuosien mittainen prosessi, sillä kirjailija tapasi silloin CMI:llä työskennelleen al-Taeen ensimmäisen kerran vuoden 2015 syksyllä. Keväällä 2019 teos oli ollut viimeistelyvaiheessa, kun al-Taee nousi ikävällä tavalla julkisuuteen. Kirja tietysti julkaistiin ja hyvä niin. Toivon todella, että tämä(kin) teos osataan ottaa vastaan ennen kaikkea romaanina, hyvin tärkeänä ja hienona sellaisena.

Elina Hirvonen: Punainen myrsky
WSOY, 2019. 276 s.

Ennakkokappale.

Taina Haahti: Kolumnisti

Lähes hallinnasta livahtaneessa äänikirjavarastossani muhi Taina Haahdin pari vuotta sitten ilmestynyt esikoisdekkari Kolumnisti. Sen kuuntelulle olikin otollinen hetki, sillä Kolumnistin jatko-osa Strategi on ilmestynyt aivan hiljattain.

Vaikka kyse on esikoisdekkarista, ei Haahti ole mikään untuvikko kirjailijana. Strategi on nimittäin hänen viidestoista teoksensa. Haahti on itse luokitellut Kolumnistin ensimmäiseksi rikosromaanikseen, vaikka hänen tuotantoaan enemmän lukeneet toteavatkin, että hänen tuotannossaan on ollut aikaisemminkin dekkarimaisia piirteitä. Itse en ole Haahdin tuotantoon aiemmin tutustunut, mutta hyllyssä odottaa lukemistaan Mariaanien hauta -niminen romaani (Siltala, 2015).

Kolumnisti siis aloittaa uuden dekkarisarjan, jonka päähenkilönä on freelancetoimittaja Marita ’Mara’ Nuutinen. Nuutinen on saanut potkut aiemmasta varsin rahakkaasta viestintätehtävästään käräytettyään pomonsa KRP:lle. Valitettavasti Maran keräämät todisteet eivät ole riittäneet syytteen nostamiseen, mutta episodin seurauksena Mara on menettänyt työnsä, asuntonsa ja autonsa. Kumppanikin on ottanut (tai saanut?) hatkat.

Nyt Mara yrittää saada jalkaansa medioiden ovenrakoon vaihtelevalla menestyksellä. Kirjoitettuaan myönteisen jutun tuulivoimasta Mara saa koko joukon närkästynyttä 

palautetta. Kantahämäläiseen Joppilan kuntaankin on noussut oma tuulipuisto. Tuulivoimaa vastustava aktiivi Erja Jokinen kutsuu Maran kotiinsa kokemaan, millaista haittaa voimalat aiheuttavat lähistön asukkaille ja heidän terveydelleen. Mara ei kuitenkaan ole kiinnostunut tarjouksesta.

Maran mieli muuttuu, kun Joppilan tuulipuistosta löytyy naisen ruumis ja Maran postin seasta tuulipuiston vaiheita kuvaava leikearkisto. Olisiko tässä kuitenkin jutunjuurta? Koska muutakaan ei ole tarjolla, Mara lainaa siskonsa kalliin auton ja lähtee jutuntekoon Joppilan kuntaan.

Tunnelma pikkupaikkakunnalla on ankea ja jotenkin kiusallisenkin todentuntuinen. Kunnanjohtaja on sliipatun oloinen markkinamies ja hyväveliverkosto on rasvattu viimeisen päälle toimivaksi. Pahavuoren laella pyörivät tuulipuistot ovat romahduttaneet viereisen asuinalueen kiinteistöjen arvon ja asukkaat ovat syystä katkeria. Heitä ei lohduta Joppilan kunnan kilvenkiillotus puhtaaseen energiaan panostavana paikkakuntana. Kuinka syvälle voitelu ja oikea korruptio ulottuvat? Ketkä ovat olleet todellisia hyötyjiä?

Kuten arvata saattaa, Maran oleskelu pitäjässä venyy. Mitä enemmän hän penkoo tuulivoimaloita ja tuulipuistossa kuolleen naisen tapausta, sitä kummallisemmin alkavat ihmiset hänen ympärillään reagoida. Kaikki vähintään tuntevat toisensa, elleivät sitten ole sukua keskenään.

Maralle selviää, että häntä kiinnostava kuolemantapaus ei suinkaan ole ensimmäinen laatuaan. Paikkakunnalla on hiljattain kuollut kaksi muutakin nelikymppistä naista enemmän tai vähemmän epäilyttävissä olosuhteissa. Onko tuulivoiman vastustaminen Joppilassa hengenvaarallista?

Maran oma menneisyyskin pulpahtelee jutun yhteydessä välillä pintaan, mutta sen osuus jää vielä tässä aloitusosassa lähinnä vihjailuksi.

Dekkarina Kolumnisti on ihan mukavaa tasoa. Alkuun tosin lähdetään minun makuuni turhan kaukaa ja viivytellen. Jos olisin lukenut tämän painettuna, olisin varmasti harpponut alkupuolelta pitkähköjä tuulivoimateoreettisia osuuksia yli. Kun niistä on päästy ja Mara saatu ujutettua Joppilaan, alkaa kerronta notkistua ihan mukavasti, vaikka kestää tuskallisen kauan ennen kuin Mara pääsee yhtään jyvälle mistään. Juoni on lopulta ehkä turhankin kimurantti ja monihaarainen. Tuli sellainen olo, että lukijaa oli yritetty harhauttaa vähän turhankin perusteellisesti.

Tykästyin kuitenkin Mara Nuutiseen, joka on kokenut kovia mutta joka ei ryve missään loputtomassa itsesäälissä. Huikka kyllä tuntuisi maistuvan, mutta juominen on hallinnassa. Hentorakenteinen nainen ei epäröi tirvaista tarvittaessa nokkaan isompaakaan korstoa, mutta silti hän ei ole mikään ihmenainen. Pistän siis Strategin kuuntelulistalle ja Mariaanien haudankin taidan ottaa vielä lukuun.

Taina Haahti: Kolumnisti
CrimeTime2017. Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 11 h 18 min.

Ostettu.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Elizabeth Stroutin romaanit Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista ovat ansaitusti herättäneet ihastunutta huokailua kirjaihmisten keskuudessa. Kesän aikana lainasin molemmat kirjat kirjastosta ja luin ne. Nautin niistä kovasti. Pidän juuri niiden kaltaisesta amerikkalaisen arjen kuvauksesta.

Stroutin henkilöt ovat tavallisen tuntuisia, perin inhimillisiä heikkouksineen ja vastoinkäymisineen. Pidin myös kirjaparin rakenteista ja teosten keskinäisestä suhteesta. Ne voi huoletta lukea itsenäisinä tai kummassa järjestyksessä tahansa, mutta niiden välillä on mukavasti sidoksia, jotka lukija oivaltaa.

Kumpikin romaani siis miellytti minua kovasti, mutta en saanut niistä kirjoitetuksi blogijuttua. Jotenkin tuntui, että niistä on kyllä jo sanottu kaikki mahdollinen moneen kertaan. Siltä tuntuu edelleen. Yhtä kaikki, ne kannattaa ehdottomasti lukea.

Strout on kirjoittanut myös palkitun romaanin Olive Kitteridge, johon perustuvan minisarjan olen katsonut televisiosta jo aiemmin. Romaania ei ole toistaiseksi suomennettu, mutta jos sarjan jostain pääsette katsomaan, kannattaa ehdottomasti! Aivan uskomaton tunnelmaltaan, lakoninen, alakuloinen, vähän uhkaavakin.

Stroutin kuudesta romaanista on toistaiseksi suomennettu kolme, kahden tuoreimman lisäksi myös esikoisromaani Pikkukaupungin tyttö vuonna 2001. Kirjan alkuperäinen nimi on Amy and Isabelle, mikä kuvaa sitä oivallisesti. Isabelle on viisitoistavuotiaan Amyn yksinhuoltajaäiti, ja he asuvat kahdestaan pikku talossa pienessä Shirley Fallsin tehdaskaupungissa. Isabelle on muuttanut paikkakunnalle jäätyään leskeksi Amyn ollessa parivuotias.

Romaani alkaa keskeltä tarinaa. On menossa ennätyshelteinen kesä, ja Shirley Fallsia halkova joki on muuttunut haisevaksi puroseksi. Kaupunkia kuohuttaa kaksitoistavuotiaan pikkutytön katoaminen, joka todennäköisesti on tuhoisasti päättynyt sieppaus. Isabelle on tehtaanjohtajan sihteeri, ja Amy on päässyt tehtaan konttoriin tuuraamaan naista, joka on joutunut kohdunpoistoleikkaukseen. Äidin ja tyttären välit ovat jostain syystä hyvin kireät. Amyn hurjasti kynitty ennen niin kaunis tukka herättää konttorissa kysymyksiä, mutta vähäpuheinen Amy ei suostu selittämään ulkonäköään.

Vähitellen tukahduttavan kuuma kesä konttorilla ja kaupungissa etenee, ja samalla lukijalle paljastetaan pala kerrallaan edeltäneen kevään tapahtumia, jotka ovat kärjistyneet Isabellen ja Amyn pienessä perheessä kesäkuun lopulla, juuri ennen Amyn kesätyön alkua. Tapahtumia avataan sekä Amyn että Isabellan näkökulmista.

Amyn ja Isabellan lisäksi mukana ovat muutkin kaupungin naiset, joiden muodostama verkosto on kuin monivärinen kudelma. Kulissit ovat pienessä yhteisössä tärkeitä, mutta niiden takana tapahtuu raadollisia asioita. Välillä tilanteet kärjistyvät ja salaisuuksia pulpahtaa pintaan. Juoruilu on arkipäivää, ja toisten salaisuudet ihmissuhdepeleissä kovaa valuuttaa. Ei ihme, että tunnelma tehtaan konttorissa on välillä räjähdysherkkä.

Pikkukaupungin tytössä on samoja teemoja kuin Stroutin myöhemmässä romaaniparissakin. Naiset ja erityisesti äitien ja tyttärien ongelmalliset välit ovat keskiössä. Puhumattomuus on monien jättimäisiksi paisuvien ongelmien syy. Äidit eivät pysty kertomaan omasta historiastaan tyttärilleen, jotka taas tekevät näkemästään omia, usein aivan vääriä päätelmiä, ja väärinkäsitykset ovat valmiita. Yhteenotot ovat tuhoisia ja niiden seuraukset säilyvät pahimmillaan vuosikymmeniä.

Pikkukaupungin tyttö on jonkin verran laveampi kerronnaltaan kuin hiotun tuntuiset Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista. Vähäeleinen toteava tyyli on kuitenkin jo selvästi näkyvissä. Vaikka kaupungissa ja sen naisille tapahtuu kuohuttavia asioita, Strout ei paisuttele vaan kuvaa tapahtumia tarkasti ja täsmällisesti.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö (Amy and Isabelle)
Suom. Marja Haapio.
Otava 2001. 366 s.

Kirjasto.

Kurkkaa blogijuttu Nimeni on Lucy Barton -romaanista vaikka Nannan kirjakimarasta ja  Kaikki on mahdollista -romaanista Oksan hyllyltä -blogista.