Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Suren ihmisiä, joille jatkuva väkivalta on opettanut, ettei heillä ole arvoa. Suren ihmisiä, joille elämä on päivästä toiseen pelkkää selviytymistä. Suren lapsia, jotka leikkivät sotaa oikeilla aseilla. Suren naisia, joilta kukaan ei kysy: ”Mitä sinä haluat?”

Millaista on olla pieni poika ja käydä äidin ja pikkuveljen kanssa katsomassa isää vankilassa? Isää, josta ei ole oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa ja jota ei ainakaan tunnista siitä luurangonlaihasta konkkanokkaisesta miehenkuvatuksesta, joka ei jaksa edes huitaista paljaalla selällään kävelevää torakkaa pois. Vankilassa, joka on pahamaineinen Abu Ghraib, Saddam Husseinin vastustajia pullollaan oleva kidutuskeskus.

Minkälaista on olla pieni poika, joka joutuu pinnistelemään jokaisessa elämänsä tilanteessa, ettei paljastaisi vahingossa perheen salaisuutta? Kukaan ei saa tietää, että isä on Irakin diktaattorin hirmuvallan vastustaja. Tai että perheen keittiön lattiaan on tehty salakuoppa, jonka kannen saa salvattua sisältä päin.

Millaista on olla pieni poika, joka pakenee perheensä ja kymmenien tuhansien muiden kanssa autiomaahan samalla, kun oman maan armeija tulittaa pakolaisia? Millaista on asua vuosia hiekkaerämaassa telttakylässä, käydä parakkikoulua ja kadehtia lapsia, jotka saavat syödä niin paljon suklaata kuin haluavat?

Millaista on olla pieni poika, joka tuodaan ruskeiden hiekka-aavikoiden keskeltä ja polttavan kuuman auringon alta Suomeen, vihreyden, pimeyden ja kylmyyden keskelle, maahan, jonka kielestä ei ymmärrä mitään ja jonka tavat pelottavat ja hämmentävät?

Elina Hirvosen romaanissa Punainen myrsky kerrotaan tällaisista tapahtumista ja niiden herättämistä tuntemuksista ja aiheuttamista seurauksista pienen irakilaisen pojan, myöhemmin miehen näkökulmasta. Nykyhetkessä minäkertojan puoliso on viimeisillään raskaana ja äiti vakavasti sairas. Lapsen syntymän odottaminen on mullistavaa. Mies tuntee myös suurta ylpeyttä siitä, että voi vihdoinkin tarjota äidilleen parasta mahdollista hoitoa. Niin ei ole aina ollut, todellakaan.

Miehen työ rauhanneuvottelutehtävissä vie hänet tapaamaan ihmisiä, joiden kohtaaminen nostaa pintaan muistoja kaukaa lapsuudesta. Niistä piinaavimpia on juuri tuo yllä kuvattu vankilavierailu, joka aiheutti lapselle kammottavia painajaisia. Vankilassa nähty isä piirtyi pojan mieleen niin pelottavana, että hän ei halunnut isän palaavan kotiin. Kun isä sitten palasi, tältä ei juuri huomiota herunut pojalle tai tämän sisaruksille. Harmillisesti isä varasti myös suuren osan pojan palvoman äidin huomiosta.

Kun isä ja äiti olivat yhdessä, heistä säteili jotain saavuttamatonta, voimaa, joka teki heistä enemmän kuin mitä he olivat yksin, niin kuin he olisivat kaksi taivaankappaletta, jotka toisiinsa törmätessään alkoivat säteillä.

Punainen myrsky on riipaiseva, kauhea tarina. Se on kauhea siksi, että se pohjautuu tositapahtumiin. Se ravistelee ja järkyttää. Tällaista on ihan oikeasti tapahtunut ja mikä pahinta, tapahtuu edelleen. Se muistuttaa myös siitä, että koskaan ei voi tietää, millaisia kokemuksia toisella ihmisellä on takanaan, mitä hän on joutunut näkemään, kokemaan ja tekemään. On helppoa tehdä oletuksia ja yleistyksiä, jos ei kysy ja kuuntele, mitä vastataan.

Lapset, jotka kätkevät pommeja vaatteisiinsa ja autoihin, tekevät sen selviytyäkseen, saadakseen aikuisen hyväksyvän katseen: sen katseen takia lapset tekevät mitä tahansa.

Punainen myrsky on myös kaunis ja pikkuisen toiveikaskin tarina. Ainakin jotkut voivat pelastua ja monet heistä selviytyä. Rakkaus ja luottamus korjaavat paljon. Mutta helppoa se ei ole. Osa vaurioista voi olla peruuttamattomia. Ihmistä ei enää saa ehjäksi, vaikka kuinka niin haluaisi.

Olen yksin Irakissa ja Suomessa, olen rikki tavalla, jota en voi kertoa ja mikään, mitä teen, ei riitä.

***

Lukukokemukseen vaikuttaa yllättävän paljon, mitä on lukenut juuri ennen tai ainakin hiljattain. Sattumalta Elina Hirvosen Punaisen myrskyn ennakkokappale löytyi postilaatikostani samana päivänä, kun olin purkanut tuntoni aivan juuri lukemastani Pajtim Statovcin Bollasta. Olin siis hyvin virittyneessä lukutunnelmassa ja teosten yhteiset teemat tuntuivat suorastaan vyöryvän ylitseni.

Kummassakin kirjassa käsitellään kauheuksia, niitä seuraavaa maanpakolaisuutta sekä siitä seuraavaa irrallisuutta. Kummassakin on hienosti sukellettu lapsen ja nuoren ihmisen nahkoihin ja katsotaan tapahtumia osin niistä näkökulmista. Bollan juuri luettuani aloin Punaisen myrskyn puolivälissä olla jo melkoisen vereslihalla. Vaikuttavat romaanit tuntuivat kaivautuvan syvälle sisimpääni jopa siinä määrin, että alkoi ahdistaa. Se ei ole ollenkaan huono asia. Näin kirjallisuuden pitääkin toimia, kun aiheet ja teemat ovat oikeasti vaikeita ja kauheita. Onneksi Punaisen myrskyn lopussa pilkahtaa sentään toivo.

Kummassakin kirjassa vaikuttavaa on paitsi tarinan tasolla lukijassa heräävät kysymykset ja pohdinta, myös taiturillinen kirjoittaminen, sanankäyttö ja kieli. Tätä on muuten todella vaikea sanallistaa. Mikä tekee lukemisesta nautinnon? Minulle tarina on tärkeä osa lukukokemusta, mutta parhaimmillaan teos on kokonaisuus, jossa on kiinnostava ja vaikuttava sisältö ja joka on kieleltään sujuvaa (siis ei kömpelöitä lauserakenteita tms.) ja raikasta (esimerkiksi kielikuvia, jotka eivät vaikuta teennäisiltä mutta ovat silti epätavanomaisia). Hirvonen on suosikkikirjailijoitani, enkä todellakaan joutunut tälläkään kertaa pettymään yhtään, päinvastoin.

Kirjailijan jälkisanoissaan Hirvonen paljastaa seikan, joka kieltämättä askarrutti minuakin melkoisesti jo teoksen alkupuoliskolla. Miten Hirvonen on onnistunut sukeltamaan näin syvälle vieraaseen kulttuuriin ja aikaan, pienen irakilaispojan nahkoihin 1980-luvulle asti? Myönnän, että samaa kysymystä en pohtinut lainkaan yhtä paljon Bollaa lukiessani. Hirvosen teoksen pohjalla on Hussein al-Taeen ja hänen perheensä tarina. Hussein al-Taee oli ottanut kirjailijaan yhteyttä ja pyytänyt tätä kirjoittamaan hänen äitinsä tarinoihin perustuvan romaanin.

Hirvonen kertoo innostuneensa, olihan aihepiiri ollut hänellä mielessä jo aikaisemmin. Mutta epäröinytkin hän oli. Olisiko hän oikea ihminen kertomaan tämän tarinan? Hussein al-Taeen mielestä paras kertoja tarinalle olisi nimenomaan joku, joka on kotoisin hänen uudesta maailmastaan.

Lopputulos on ennen kaikkea fiktiivinen romaani, joka on syntynyt reaalimaailman ihmisten kertomien tarinoiden pohjalta. Se ei ole yksi yhteen al-Taeen ja hänen perheensä tarina. Romaanin kirjoittaminen on ollut vuosien mittainen prosessi, sillä kirjailija tapasi silloin CMI:llä työskennelleen al-Taeen ensimmäisen kerran vuoden 2015 syksyllä. Keväällä 2019 teos oli ollut viimeistelyvaiheessa, kun al-Taee nousi ikävällä tavalla julkisuuteen. Kirja tietysti julkaistiin ja hyvä niin. Toivon todella, että tämä(kin) teos osataan ottaa vastaan ennen kaikkea romaanina, hyvin tärkeänä ja hienona sellaisena.

Elina Hirvonen: Punainen myrsky
WSOY, 2019. 276 s.

Ennakkokappale.