Max Seeck: Uskollinen lukija

Syksyllä 2018 Max Seeck oli Turun kirjamessuilla haastateltavana uudesta trilleristään Haadeksen kutsu, joka on kolmas osa Daniel Kuisma -sarjassa. Seeck vahvisti tuntumani, että Haadeksen kutsu olisi ainakin toistaiseksi viimeinen osa tätä sarjaa. Kirjailijalla oli tekeillä jotain uutta ja aika erilasta. Trillerin sijaan hän oli kirjoittamassa poliisiromaania, dekkaria, jonka päähenkilö on nainen. Sen enempää Seeck ei suostunut tuossa vaiheessa Uskollisesta lukijasta ja alkavasta uudesta sarjasta kertomaan, mutta jo tämä riitti herättämään kiinnostukseni.

Tänä syksynä Turun kirjamessuilla haastateltiinkin sitten tyytyväistä kirjailijaa. Uskollinen lukija on ollut menestys. Tätä kirjoittaessani teoksen oikeudet on myyty jo 24 maahan, ja lisää on Max Seeckin Facebookin kirjailijasivun mukaan tulossa. Melkoisen hurjaa menoa! Haastatteluissa Seeckiltä usein kysytään, onko hän tietoisesti pyrkinyt kansainväliseen menestykseen teoksillaan, ja vastaus on kyllä. Tätä arvostan.

Uskollisessa lukijassa tavataan kansainvälinen menestystrilleristi Roger Koponen, jonka romaanitrilogia on käännetty kymmenille kielille ja myyty miljoonia kappaleita. Menestys on näkynyt myös pankkitilillä, ja nyt Koponen asuu kauniin vaimonsa ja mittavan vinyylilevykokoelmansa kanssa hulppeassa merenrantahuvilassa Westendissä naapureinaan vanhan ja uuden rahan kyllästämää kermaa.

Talvisena iltana vaimo Maria on yksin kotona, kun Roger on puhumassa kirjoistaan Savonlinnassa. Normaaliin rataansa kulkeva kirjallisuusilta pikkukaupungissa saa dramaattisen käänteen, kun Roger saa puhelun poliisilta: Maria on löydetty todennäköisesti murhattuna heidän kotoaan. Roger lähtee poliisin kyyditsemänä kotiin, mutta ei pääse koskaan perille.

Jessica Niemi johtaa tutkintaryhmää Helsingissä. Heti alkajaisiksi murhapaikalla tapahtuu jotain todella outoa: murhaaja on yhä talossa, onnistuu harhauttamaan kaikkia poliiseja ja pakenee yöhön puhuteltuaan ensin Jessicaa. Yhä oudommaksi tilanne muuttuu, kun tutkijoille alkaa valjeta, että Marian murha on suora kopio Rogerin ensimmäisen trillerin ensimmäisestä murhasta.

Tapahtumat vyöryvät yhä kiihtyvään tahtiin ja muuttuvat yhä oudommiksi. Perinteinen poliisidekkari on tästä kyllä kaukana. Mukana on roppakaupalla kauhuaineksia, joilla Seeck pyörittää lukijaa häpeilemättä. Lyhyet luvut päättyvät järjestään kiduttaviin cliffhangereihin, joista osa on ovelia harhautuksia, osa aitoja. Juoni on niin pirullinen monessa mielessä, että on oikeastaan ihme, etteivät langat sotkeudu peruuttamattomasti.

Jessica Niemi ja hänen esimiehensä Erne Mikson ovat varsinainen ongelmakimppu. Jessica asuu yksinään pikkuriikkisessä yksiössään. Niin hän ainakin työtovereilleen uskottelee. Totuus on melko lailla toinen, mutta siitä on perillä vain esimies. Mikson tuntee myös Jessican nuoruuteen liittyvän salaisuuden, mutta koko totuutta Jessican perheestä ei tiedä hänkään. Miksonilla itselläänkin on synkkä salaisuus, jonka paljastuminen alaisille on vain ajan kysymys.

Messuhaastattelussa Max Seeck kertoi, että kirjoittamisprosessin aikaan kirjan tapahtumat tulivat hänelle jopa uniin. En kyllä ihmettele yhtään! Uskollisen lukijan tunnelma on painostavan synkkä ja ahdistava. Kuuntelin kirjaa lenkkipolulla ja oli pakko välillä vilkuilla olan yli, ihan varmuudeksi vain, ja oli sentään päivä! Muutamat juonenkäänteet ovat niin odottamattomia, että itseäni melko kokeneena lukijana pitävänäkin huomasin yllättyväni. Ihan kaikki käänteet eivät kestä kovin analyyttista punnintaa, mutta se ei haittaa, koska ne toimivat tarinan vähän vinksahtaneessa maailmassa.

Tarina siis lähtee melkoisella vauhdilla liikkeelle eikä suvantokohtia juuri ole. Mukaan on nivottu toinen aikataso toista kymmentä vuotta aikaisemmalta ajalta, jolloin 19-vuotias Jessica on Venetsian-matkallaan kohdannut komea Colombanon. Sekin tarina saa nopeasti lisäkierroksia ja nivoutuu aikanaan oikeaoppisesti nykyhetkeen. Kuunteluminuuttien uhkaavasti vähetessä ja tapahtumien yhä vyöryessä aloin jo huolestua. Miten tämä kaikki saataisiin ajoissa pakettiin?

Lopetuksessa Seeck tekee ehkä vähän uhkarohkean ratkaisun, joka ei kaikkia lukijoita miellyttäne. On turha odottaa Poirot-tyylistä loppuyhteenvetoa ja aukiselittämistä. Loppuhuipennuskin katkeaa muutamaa senttiä liian aikaisin, ehkä. Loppuun on muutamalla taitavalla siveltimenvedolla maalattu juuri sen verran vihjeitä, että lukija pystyy kokoamaan tyydyttävän palapelin. Tästä kyllä pidin! Kirjan päättyessä tunnekirjo oli melkoinen ja muutamia kysymyksiä jouduin tovin ihan tosissani miettimään. Ei huono.

Max Seeck: Uskollinen lukija
Tammi 2019.
Lukija Satu Paavola, kesto 11 h 14 min.

Painettu ja äänikirja ostettu.

Aila Meriluoto 1924 - 2019. Mikä rohkea nainen ja upea kirjailija!

Tänään on uutisoitu Aila Meriluodon kuolemasta. 10. tammikuuta 1924 Pieksämäellä syntynyt Meriluoto kuoli eilen 21.10.2019 Helsingissä 95-vuotiaana. Minulle Aila Meriluoto on erityinen kirjailija, koska olen aikanaan kirjoittanut hänen muistelmateoksestaan Mekko meni taululle arvostelun paikallislehteemme. Tuo arvostelu julkaistiin Salon Seudun Sanomien kulttuuriosastolla 11.11.2001 ja se oli ihan ensimmäinen juttu, jonka lehteen kirjoitin.

Lainaan nyt tähän alle tuon miltei 18 vuotta vanhan juttuni Meriluodon muistoksi. Lukija suonee anteeksi jutun kömpelyyden. Kirjoittajalla on ollut selvästi enemmän intoa kuin osaamista, mutta se annettakoon anteeksi.

***

Aila Meriluodon muistelmateos Mekko meni taululle on hieno kirja. Se on kaunis ja hienovireinen kuvaus pieksämäkeläisen porvarisperheen elämästä 1920-luvun loppupuolelta jatkosodan päättymiseen. Näkijänä ja kokijana on perheen nuorempi tytär, joka jo hyvin pienenä aavistaa olevansa erilainen kuin muut.

Kirjan alussa Meriluoto kertoo oikeastaan isänsä ja äitinsä sukujen tarinaa. Sukulaisia vilisee sivuilla aluksi tiuhaan ja heidän elämäntarinoistaan kerrotaan kiinnostavia palasia. Ulottuvatpa Meriluodon äidin suvun juuret Salon seudullekin. Kirjan tässä osassa lukija olisi kaivannut avukseen vaikkapa sukupuuta, jotta sukulaiset olisivat pysyneet paremmin ruodussa.

Ensimmäiset muistot omasta lapsuudesta ovat lapsen sekavia painajasimaisia häivähdyksiä, joissa isän yöksi tuolille asettamat vaatteet muuttuvat polvistuneeksi mieheksi. Sitten tilalle tulevat tapaukset, joista aikuiset ovat myöhemmin kertoneet ja jotka sekoittuvat oikeisiin muistoihin, esimerkiksi ilmalento lastenvaunuissa keittiönportailta. Ilmalento päättyi graniittiseen porraskiveen, johon Aila-vauva löi päänsä. Onneksi pehmusteena oli tyyny, mutta äiti selitti myöhemmin, että juuri tämä onnettomuus teki Ailasta runoilijan.

Muistoja ei ole yritetty kokonaan pakottaa aikajärjestykseen, vaan lukujen otsikoina on esimerkiksi ystävättärien nimiä tai ’Talvisota’. Tämä ryhdittää teosta koko lailla. Loppupuoli, jossa Meriluoto alkaa jo lähestyä aikuisikää, on sen sijaan kronologisempi 

sotakokemuksineen. Sodan kokeminen opiskelijatyttösenä pommien keskellä Helsingissä synnytti Lasimaalaus-kokoelman merkittävimmät runot, muun muassa ’Kivinen jumala’ syntyi ankaran pommitusyön jälkitunnelmissa.

Mekko meni taululle sisältää ankeitakin asioita. Lapsuus 1920-luvun Suomessa ei ollut aina helppoa. Vanhemmat pitivät kotona kovaa kuria, lapsia piiskattiin paremmissakin perheissä, niin Meriluodoillakin. Piiskaamisesta huolehti äiti, jonka ”tutut hymyilevät kasvot olivat muuttuneet äkkiä pahoiksi, vieraiksi”. Vaikka perhe kuului paikkakunnan kermaan, olihan isä yhteiskoulun rehtori ja äitikin opettaja, joutui nuorempi tyttö käyttämään vanhemman siskon vanhoja vaatteita. Uusissakin vaatteissa oli aina reilusti kasvunvaraa. Tällaisesta tapauksesta tulee kirjan nimikin. Aila joutui uudessa mekossaan taululle laskemaan. Illalla matematiikanopettaja oli kotona naureskellut: ”Mekko meni taululle!” Niin pieneltä laiha tyttö oli mekon sisällä näyttänyt.

Laihuus, vinot hampaat, voimakas likinäköisyys: Aila oli ruma. Eikä vain omasta mielestään. Lähtemättömästi jäi pikkutytön mieleen äidin lausahdus, kun tämä tutkiskeli tyttärensä ulkonäköä: ”Paljon on puutteita!” Aila ei myöskään ollut kätevä käsistään. Äiti ei jaksanut opettaa kotitöitä, eivätkä ne tyttöä kiinnostaneetkaan. Sen sijaan hän oppi viisivuotiaana lukemaan ja kirjoittamaan. Kirjoista tulikin hänelle tärkeä pakopaikka, kun hän ujona ja vetäytyvänä myöhemminkin vietti aikaa mieluiten yksin.

Meriluodon muistot eivät ole kuitenkaan katkeria. Ikävät asiat sivuutetaan nopeasti, ja siirrytään muihin aiheisiin, esimerkiksi ystäviin, joita kuitenkin oli koko joukko. Erityisen tärkeä oli Muru, iloinen ja ulospäinsuuntautunut ystävätär. Myös isosisko Sirkka oli läheinen, lähes kuin toinen äiti.

Teoksen kieli on kaunista, paikoin jopa runollista. Koko ajan se on silti kuin puhetta lukijalle, joka pääsee kurkistamaan kertojan elämän salaisimpiinkin sopukoihin. Kirja on kuvitettu valokuvin. Rippi- ja ylioppilaskuvien lisäksi mukaan on otettu myös esimerkiksi epämuodollisia kesänviettokuvia.

Meriluoto on aiemmin julkaissut teoksen Lasimaalauksen läpi, jossa on päiväkirjamerkintöjä 1940-luvulta, sekä päiväkirjateoksen Vaarallista kokea.

***

Kotimaisesta kirjallisuudesta arvosanoja suorittaneena ja sitä vuosia koulussa itsekin opettaneena toki tiesin Aila Meriluodon, olin lukenut hänen Lasimaalaus-kokoelmansa ja käännöstöitään, kuten esimerkiksi Aniaran. Senkin tiesin, että Meriluoto oli ollut naimisissa toisen kirjailijan eli Lauri Viidan kanssa. Mutta siihen tietoni oikeastaan tyssäsikin. Muistan tämän teoksen äärellä jo miettineeni, miten kummassa tästä porvarisperheessä kasvaneesta eteerisehköstä runotytöstä ja kaikkea muuta kuin eteerisestä työläisrunoilijasta oli voinut tulla pari. Sekin sitten aikanaan selvisi.

Kävi nimittäin niin kuin minulle näyttää aina välillä käyvän: hurahdin. Luin vuoden 2002 aikana läpi melkoisen pinon Meriluodon ja Viidan tuotantoa. Aloitin Meriluodosta ja hänen päiväkirjoistaan Vaarallista kokea. Kylläpä oli kirja! Se myös avasi aivan toisenlaisen kuvan Meriluodosta kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan. Olen merkinnyt aikanaan itselleni muistiin kirjasta näin:

Luin syksyllä Meriluodon muistelmateoksen lapsuuden ja nuoruuden ajoilta ja ihastuin tyyliin ja sisältöönkin. Ihmettelin, miten niin herkkä tyttö päätyi myöhemmin naimisiin Lauri Viidan, skitson runoilijan kanssa. Vaarallista kokea on päiväkirja avioeron jälkeisiltä vuosilta, jolloin kirjailija etsii itseään ja kirjoittaa kirjoja. Kirjan takakannessa vihjataan, että pääsisältö on jotain muuta kuin kirjoittamisesta kertovaa, mutta mielestäni kirjoittaminen nimenomaan oli keskeisintä ja myös kirjailijana eläminen. Miten elättää viisihenkinen perhe pelkillä runoilla?

Miessuhteitaan Meriluoto tilittää myös, ja ne ehkä olivatkin omana aikanaan melko skandaalinkäryistä aineistoa. Ei ihme, että kirja julkaistiin vasta 1996. Rakkaushuolistakin kuitenkin tulee myöhemmin kirjallista materiaalia.

Muistan edelleen, miten tyrmistynyt olin itse kahden pienen lapsen äitinä Meriluodon ratkaisujen äärellä. Kun Meriluoto rakastui, kaikki sovinnaisuussäännöt ja pikkuporvarillisuus sai painua hevon kuuseen. Tämä nainen totisesti osasi tarttua hetkeen ja kulloiseenkin mieheen. Vai mitä sanotte hänen ratkaisustaan ottaa neljä lastaan ja muuttaa Pohjois-Ruotsiin naimisissa olevan pappismiehen kotiin piittaamatta siitä, että miehen vaimo ja lapsetkin olivat siellä? Uskomattoman rohkea nainen!

***

Lasimaalauksen läpi -teos, joka pitää sisällään päiväkirjan vuosilta 1944 – 47 ja Lasimaalaus-runokokoelman, oli mielenkiintoinen, mutta ei niin vaikuttava kuin Mekko meni taululle ja Vaarallista kokea.

***

Seuraavaksi olikin tartuttava Lauri Viidasta ja parin avioliitosta kertovaan teokseen Lauri Viita, legenda jo eläessään. Siitä olen kirjoittanut itselleni muistiin näin:

Meriluoto tilittää melko intiimisti omia tuntojaan myrskyisän avioliiton ajoilta. Viita oli melkoinen persoonallisuus. Meriluoto kohtasi itseään yli kymmenen vuotta vanhemman Viidan pian esikoiskokoelmansa ilmestymisen jälkeen. Viita oli jo silloin naimisissa ja kahden lapsen isä. Meriluoto ei kovin suoraan kerro, mitä hänen omat vanhempansa vävystä pitivät, mutta helppoa ei voinut olla. Meriluoto ja Viita vihittiin vain 11 päivää ennen heidän esikoislapsensa syntymää.

Meriluoto piti aviomiestään ehdottomasti ylivertaisena nerona. Viita oli armoitettu keskustelija ja seuramies, jolle myös viina maistui. Pian mielisairaus alkoi osoittaa elonmerkkejä, ja elämä muuttui painajaiseksi. Avioeron järjesti lopulta kustantaja, mutta varsinainen henkinen ero vei ainakin kolme vuotta. Päiväkirjassaan Meriluoto on sitä mieltä, ettei ole koskaan oikein päässyt Viidan varjosta. Hän koki täysin sulautuneensa Viitaan avioliiton aikana.

Kaikista kuvatuista vaikeuksista huolimatta kirja on hyvin lämminhenkisesti kirjoitettu, eikä se ole katkera. Huumoriakin on mukana, ja kirja herätti tarpeen lukea pian uudelleen Moreenin, Viidan pääteoksen.

Tästä kirjasta on mieleeni jäänyt jakso, jossa Viidat asuivat eristyksissä ja alkeellisissa oloissa saaressa. Meriluotohan ei ollut mitenkään kätevä käsistään tai tottunut hoitamaan kotia, mutta kun lapsiakin tuli, oli pärjättävä. Miehen avun varaan ei voinut kovin paljoa laskea.

***

Tartuin myös Meriluodon proosateoksiin, niistä ensimmäinen oli Peter-Peter. Huomasin nopeasti, että Vaarallista kokea -teoksessa kerrotaan romaanin kirjoittamisesta ja sitä edeltäneistä tapauksista. Kirjan juoni noudattaa ulkoisesti monessa kohdin melko yksityiskohtaisesti Meriluodon omaa rakkaustarinaa, jonka hän koki Ruotsissa virolaisen runoilija-lääkärin kanssa. Mies oli naimisissa ja piti Meriluotoa ilmeisesti vain hauskana seikkailuna. Ei Meriluotokaan kai ajatellut mitään avioliittoa.

Romaani rakentuu pääosin päähenkilön kirjeisiin miehelle. Miehen kirjeitä ei ole mukana, paitsi ihan lopussa se, minkä mies kirjoitti kirjan kustantajalle. Muuten mukana on naisen päiväkirjakatkelmia ja romaanin luonnoksia. Hurjasta hurmiosta siirrytään salailevaan hotellisuhteeseen ja sitten äkkinäiseen hylkäämiseen.

***

Romaani Kotimaa kuin mies kertoo sotalapsi Elinan tarinan. Kertomus alkaa jo oikeastaan Elinan äidin, Elnan, lapsuudesta ja nuoruudesta. Elina on puolisokean Elnan avioton lapsi. Elna solmii avioliiton sokean korinpunojan kanssa, ja he saavat Elinalle pikkususkon, Helinän.

Sota muuttaa elämän ja äiti lähettää tytöt Ruotsiin. Siellä heidän tiensä eroavat lähes lopullisesti. Elinaa heitellään perheestä toiseen. Välillä paikat ovat hyviä, välillä huonoja. Sota loppuu hetkeksi ja Elina palaa kotiin, missä äiti vain odottaa Helinää turhaan palaavaksi ja Elina tuntee itsensä irralliseksi ja ulkopuoliseksi. Uuden sodan alkaessa Elian on taas Ruotsissa ja joutuu maalaistaloon piiaksi. Hän palaa taas Suomeen ja tulee jatkosodan loppupommitusten aikana 15-vuotiaana raskaaksi. Lapsen hän synnyttää Suomessa, mutta muuttaa lapsineen takaisin Ruotsiin entiseen paikkaan. Siellä hän solmii rakkaudettoman avioliiton perheen kaatumatautisen pojan kanssa.

Romaanissa on paljon aineksia, jotka ovat tuttuja Meriluodon päiväkirjoista ja muistelmista, esimerkiksi Helsingin pommitus ja Elinan suomalainen kirjeenvaihtotoveri. Miehen mielisairaus on helppo yhdistää Lauri Viitaan, vaikka onkin laimeampaa. Kirjassa kuvataan hyvin juurettomuutta, joka oli sotalasten kohtalo. Hyvää tarkoittavasta menettelystä seurasi paljon pahaa.

***

Nuortenkirja Ateljee Katariina löytyi työpaikan kirjahyllystä ja uteliaisuuttani luin senkin. Se on melko kesy, toisin sanoen moraaliltaan korkea. Ihastusta hiukan halataan ja suukotellaan, ja poika on vanhempi ja vastuuntuntoinen. Katariina on noin 17-v. ja tapaa monen vuoden jälkeen taiteilijaäitinsä Ruotsissa. Katariina alkaa itsekin tehdä taidekäsitöitä ja suhde äitiin rakentuu pikkuhiljaa. Mukava viaton tarina.

***

Jos haluaa saada tiivistetymmässä muodossa yleiskatsauksen Aila Meriluodon värikkäästä elämästä ja monipuolisesta kirjallisesta tuotannosta, suosittelen Panu Rajalan vuonna 2010 ilmestynyttä elämäkertaa Lasinkirkas, hullunrohkea. Suosittelen sitä siitä huolimatta, että tänään olen hampaitani kiristellen lukenut uutisointia kirjan tekijästä ja sen aiheesta. Olen tämänkin teoksen arvoinut lehteen ja kirjoittanut silloin muun muassa näin:

Rajala kirjoittaa hyvin lukijaystävällistä tietokirjallisuutta tinkimättä silti tarkkuudesta ja monipuolisuudesta, joita perusteellinen kirjailijaelämäkerta edellyttää. Aila Meriluotoa kiinnostavampaa ja värikkäämpää kohdetta taas on vaikea suomalaisesta kirjallisesta piiristä löytää. Hänen uskomaton tarinansa lyö fiktion leikiten laudalta.

Pieksämäkeläisen opettajaperheen tiukassa kurissa kasvatetusta tytöstä tuli yksi kaikkien aikojen runoilijakomeetta esikoiskokoelman Lasimaalaus myötä vuonna 1947. Professorit V. A. Koskenniemi etunenässä olivat haltioituneita ja lukijat veivät painokset kauppiaiden käsistä.

Seurasi myrskyisä avioliitto runoilija Lauri Viidan kanssa, neljä lasta, muutto Ruotsiin, runokokoelmia, rohkea naisen seksuaalisuutta uudella tavalla käsittelevä romaani Peter-Peter, lukuisia ennakkoluulottomia ja epäsovinnaisia miessuhteita, paluu Suomeen ja toinen avioliitto professori Jouko Paakkasen kanssa.

Meriluoto on itse julkaissut päiväkirjansa nuoruuden ajalta teoksessa Lasimaalauksen läpi vuonna 1986 sekä kohua herättäneen Vaarallista kokea, joka käsittää ajanjakson vuosilta 1953–1975. Lisäksi vuonna 2001 ilmestyi muistelmateos Mekko meni taululle, jossa Meriluoto käsittelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Teoksessa Lauri Viita, legenda jo eläessään hän kuvaa avoimesti avioliittoaan kirjailijaneron kanssa.

Kovin koskemattomaan maastoon Rajala ei siis pääse Meriluodon elämänvaiheita kartoittaessaan. Lasinkirkas, hullunrohkea on kuitenkin ensimmäinen teos, jossa koko tarina tulee kerrottua kronologisesti näihin päiviin asti. Uutta ovat Rajalan kokoamat analyysit Meriluodon teoksista kirjoitetuista kritiikeistä ja vastaanotosta ylipäätään.

Uutta on samaten Meriluodon toisen avioliiton kaihtelematon kuvaus. Meriluoto toteaa itsekin, että on aina vetänyt puoleensa miehiä, joilla on poikkeuksellisen vahva persoonallisuus. Usein miehet ovat olleet Viidan tavoin hulluja neroja, niin Paakkanenkin omalla tavallaan. Intohimoisesta rakkaudesta silti oli avioliitossa kysymys, vaikka mistään idyllistä ei voinut puhua, toisin kuin ulospäin usein näytti.

Rajalan ja Meriluodon polut ristesivät jo 1970-luvulla, kun Rajala käsikirjoitti Meriluodon teoksesta elokuvaa. Meriluoto kuvailee kohtaamaansa komeaa nuorukaista päiväkirjassaan elämäkerturia itseään huvittavalla tavalla. Ilmassa on ollut aikanaan myös romantiikan poikasta, ainakin runoilijan puolelta, mutta suhde muuttui nopeasti ystävyydeksi. Hyvin lämpimästi Rajala kertoo arvostamastaan Meriluodosta, joka totisesti on uskaltanut elää.

****

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle
WSOY 2001, 170 s.

Arvostelukappale.

Vaarallista kokea – Päiväkirja vuosilta 1953 – 1975
WSOY 1996. 420 s.

Ostettu.

Lasimaalauksen läpi
WSOY 1986. 260 s.

Kirjasto.

Lauri Viita, legenda jo eläessään
WSOY 1974. 176 s.

Kirjasto.

Peter-Peter (Erään rakkauden asiapaperit)
WSOY 1971. 207 s.

Kirjasto.

Kotimaa kuin mies
WSOY 1977. 183 s.

Kirjasto

Ateljee Katariina
WSOY 1965. 170 s.

Työpaikan kirjahylly.

Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta.
WSOY 2010. 417 s.

Arvostelukappale.

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Kuusi vuotta sitten olen heittäytynyt Gillian Flynnin bestsellerin ja läpimurtoteoksen Kiltti tyttö pyörteisiin ja nauttinut menosta siihen malliin, että olen lausunut odottavani hänen kahden aiemmankin teoksensa suomennoksia. Esikoisteos Teräviä esineitä onkin ilmestynyt suomeksi jo vuonna 2015, mutta se on jäänyt lukematta. Vaan olinpa näemmä sen äänikirjaversion itselleni hankkinut varastoon, ja nyt varastoa tyhjennellessäni se tuli kuunteluvuoroon.

Chicagolaisen lehden päätoimittaja Curry lähettää alaisensa Camille Preakerin juttukeikalle Wind Capin pikkukaupunkiin, jossa on paljastunut lyhyen ajan sisällä pikkutytön murha ja nyt toisen tytön katoaminen. Camille saa keikan, koska hän on sattumalta kotoisin parin tuhannen asukkaan Wind Capista. Sen lisäksi, että hänellä on etunaan paikallistuntemusta, hän voi säästää lehden budjettia asumalla lapsuudenkodissaan. Ajatus ei ole Camillen mielestä ollenkaan hyvä, mutta hän haluaa näyttää esimiehelleen pystyvänsä jutuntekoon, joten valinnanvaraa ei lopulta ole.

Camille lähtee siis entiseen kotikaupunkiinsa penkomaan ikäviä asioita. Käy ilmi, ettei hän ole käynyt kotonaan vuosikausiin. Paluu on kaikin puolin kiusallinen ja palauttaa monia ikäviä asioita Camillen mieleen. Camillen äiti Adora on paikallisen jättimäisen sianlihakasvattamon perijä ja paikallisen mittapuun mukaan upporikas miljoonatuloineen.

Jälkikäteen arvioituna lyhyet kuvaukset tuosta kammottavasta kasvattamosta, sen oloista ja toimintatavoista ovat lopulta kirjan kauheinta antia. Alkuteos on julkaistu vuonna 2006, mutta lihantuotantoa, missourilaisen pikkukaupungin asukkaiden suhtautumista lihansyöntiin ja sen seurauksia esimerkiksi lasten ruumiillisen kehittymisen aikaistumiseen käsitellään kirjassa hyvin ajankohtaisella tavalla. Ne ovat vain sivujuonne ja taustaa, mutta nykyhetkessä luettuina ne suorastaan lävähtävät silmille.

Kadonnut pikkutyttö löytyy pian murhattuna. Camille saa tietää, että kummaltakin tytöltä on kuoleman jälkeen vedetty hampaat. Raapiakseen kokoon juttunsa Camille jututtaa sekä aiemman että uuden uhrin lähipiiriä ja poliisia. Poliisin tutkintalinjana tuntuu olevan, että syyllinen on joku ulkopuolinen mies, joka valikoi uhrinsa sattumalta. Camille kuitenkin saa vinkin pojasta, joka on nähnyt toisen uhrin sieppaajan. Se on pojan kertoman mukaan ollut nainen.

Murhatutkimukset etenevät mitenkuten, eikä Camille varsinaisesti tutkikaan rikoksia vaan kirjoittaa niistä ja tutkimuksista juttuja lehteen. Samalla hän kamppailee omien ongelmiensa kanssa, joiden vakavuus vähitellen avautuu lukijallekin. Camillen perhekuviot ovat vähintäänkin outoja. Välit äitiin ovat kylmät, jopa vihamieliset. Isäpuoli Alan vaikuttaa kummallisen flegmaattiselta. Sisarpuoli, 13-vuotias Amma, on kotona omituinen nukkelapsi mutta kodin ulkopuolella ystäväpiiriään häikäilemättömästi manipuloiva bitch. Lisäksi mukana on vuosia sitten kuolleen Marian-siskon haamu. Ei konkreettisesti, mutta tytön varhainen kuolema tuntuu olevan läsnä kaikissa perheen keskusteluissa ja toimissa.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä kummallisemmaksi pikkukaupungin ja Camillen perheen meno muuttuu. Osan loppuratkaisusta arvasin kohtalaisen varhaisessa vaiheessa, mutta kyllä Flynn osasi myös yllättää vielä viime riveillä. Painopiste tässä esikoistrillerissä on enemmän tunnelmassa ja psykologisissa vaikuttimissa kuin varsinaisten rikosten analysoinnissa ja tutkinnassa.

Teräviä esineitä on ajankohtainen myös siksi, että sen pohjalta tehty HBO:n mini-tv-sarja. Sitä en ole toistaiseksi katsonut.

Gillian Flynn: Teräviä esineitä (Sharp Objects)
Suom. Maria Lyytinen.
WSOY 2015. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 10 h 43 min.

Ostettu.

Marja-Leena Tiainen: Rakas Natasha

Viime vuonna luin läpi melkoisen pinon tuoretta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuutta. Loppuyhteenvedossani jäin muun muassa kaipaamaan nuorille lukijoille suunnattuja jännityskirjoja (sillä mistä muuten tulevat tulevaisuuden dekkarifanit?) ja ammattiin opiskelevista nuorista kertovia kirjoja. Pääsääntöisesti kun kirjojen henkilöt tuntuvat käyvän joko peruskoulua tai sitten lukiota. Miten pitää kirjan syrjässä kiinni ne nuoret, jotka oletettavasti ovat muutenkin arjessaan vähemmän kirjojen kanssa tekemisissä kuin lukiolaiset? Kuka kirjoittaisi amisromaanin?

Marja-Leena Tiaisen uusi nuortenromaani Rakas Natasha on kuin toiveideni mukaan tehty! Päähenkilö Joel täyttää kirjan kuvaaman vuoden alussa kahdeksantoista. Hän opiskelee ammattioppilaitoksessa vartijaksi, suorittaa työharjoittelujaksoja ja on kesätöissä vartiointiliikkeessä. Opinnoista ja työelämästä annetaan kirjassa mukavan positiivinen kuva, vaikka ne eivät olekaan kuin taustaa tapahtumille.

Joelin vakaa ja rauhallinen nuoren miehen elämä muuttuu, kun hänen biologinen isänsä ottaa yllättäen yhteyttä. Joel on kyllä aina tiennyt, että hänen isänään pitämänsä Jyrki ei ole hänen oikea isänsä, mutta Turkka Siimeksen hän oli tavannut aiemmin vain pari kertaa, viimeksi ripille päästyään. Nyt Turkka siis haluaa tavata poikansa. Epäröivä Joel suostuu ja saa kuulla, että hänellä on eskari-ikäinen pikkuveli Anton. Tieto ilahduttaa Joelia kovasti, sillä hän on aina toivonut sisaruksia.

Turkan oma tilanne vaikuttaa jotenkin epämääräiseltä. Käytettyjen autojen kauppa teollisuusalueella on nuhjuisen ja ankean tuntuinen, eikä Turkan käytös tapaamisella ole kovin vakuuttavaa. Miehen saama puhelu tuntuu hermostuttavan tätä kovasti. Eräänä iltana Joel näkee isänsä puuhailevan jotain autokaupan takapihalla moottoripyöräjengiläiseltä näyttävän korston kanssa. Ei kai isä ole sotkeutunut mihinkään laittomaan?

Joel jää miettimään, tapaisiko Turkkaa vielä uudestaan, kun tuleekin tieto, että isä on kuollut auto-onnettomuudessa. Hautajaisissa Turkan perhesuhteista ilmenee yllättävä asia. Hänen tytärpuolensa Natasha on Joelin yläkouluaikainen luokkakaveri, joka joutui vaihtamaan koulua seiskaluokan aikana jouduttuaan koulukiusatuksi. Joelkin oli yksi pitkäjalkaisen ja isonenäisen tytön kiusaajista. Mutta Natasha ei tosiaankaan ole enää mikään rimppakinttu vaan mallinuraa aloitteleva upea kaunotar. Tytön itsestään Instaan lataamat kuvat ovat suorastaan kuumottavia.

Tutustuessaan isänsä leskeen ja perheeseen Joel tulee tahtomattaan sekaantuneeksi oikeasti vaarallisiin asioihin. Natasha kohtelee Joelia alkuun kylmäkiskoisesti, mutta sitten tytön käytös yllättäen muuttuu. Joel on umpirakastunut ja kuin huumassa. Mutta onko Natashalla samanlaisia tunteita? Mitä tekemistä tytöllä on kaupungin laidalla sijaitsevan Tsaarin hovin venäläisomistajan kanssa?

Joel on mukava ja kunnollinen nuorukainen, aika herkkäkin kaveri. Hän ei halua tehdä mitään väärää, mutta Natashan takia hän on valmis melkein mihin tahansa. Hyväuskoista rakastunutta poikaa on helppo käyttää hyväksi, ja lukijan tekee moneen otteeseen mieli huutaa Joelille ja avata väkipakolla tämän silmät. Valitettavasti on kuitenkin annettava miehen tehdä kaikki ne virheet, jotka hänelle on kirjoitettu, ja on vain toivottava parasta.

Rakas Natasha on siis hyvin tervetullut kotimaiseen nuortenkirjakenttään. Siinä on sopivassa suhteessa jännitystä ja romantiikkaa, vähän seksiäkin, ja nuorten maailmaa kuvataan realistisesti ja arvostavasti. Kirja sopii hyvin yläkouluikäisille ja heitä vanhemmille lukijoille. Myös amispojille!

Marja-Leena Tiainen: Rakas Natasha
Myllylahti 2019. 223 s.

Arvostelukappale.

Olli Turunen: Maahan lyöty mies. Hiidenperä I

Joka toinen vuosi vannon, että nyt ryhdistäydyn ja opettelen lukemaan sarjakuvia. Joka toinen vuosi huomaan, että en sitten kuitenkaan tehnyt niin. Olen auttamattoman huono kuvanlukija, ja niin tekstiorientoitunut, että tunnen tekeväni lajille vääryyttä joka kerta siihen tarttuessani. Kaapissani on pino mangaa, jota en ole saanut aloitettua, koska en tiedä, pitääkö aloittaa sivun ala- vai yläreunasta…

Pari viikkoa sitten postilaatikostani löytyi kuitenkin niin kutkuttava paketti, että siihen on vain pakko tarttua. Kustannus Kaarne on tänä vuonna perustettu suomalaisen laatusarjakuvan julkaisemiseen keskittyvä yritys, jonka ensimmäinen julkaisu on Olli Turusen sarjakuva-albumi Maahan lyöty mies. Se taas on noin kymmenosaiseksi suunnitellun Hiidenperä-nimisen sarjan aloitusosa.

Olli Turusen sarjakuvat ovat tuttuja Suomen dekkariseuran julkaisemasta Ruumiin kulttuuri -lehdestä, jossa on vuodesta 2014 alkaen julkaistu hänen parodista dekkarisarjakuvaansa Mauri Oskari Tuuma seikkailee. Maahan lyödyn miehen lopussa on pari näytettä tästä sarjasta.

Ei siis ole ihme, että Hiidenperä-sarjan aloitusosassakin ratkaistaan rikosta kaikkien dekkariperinteen sääntöjen mukaan. Hiidenperän kylä muistuttaa aavistuksen verran sitä erästä pientä gallialaista kylää, sillä se esitellään näin: Ruotsin kuningaskunnan Itämaan syvissä metsissä sijaitsevassa Hiidenperän kylässä asustaa kylällinen sisukkaita suomalaisia, jotka vastustavat uutta uskoa ja uskovat sinnikkäästi vanhoihin pakanallisiin jumaliinsa.

Vuonna 1554 Hiidenperän rauha rikkoutuu, kun huovi Hannu Antinpoika löydetään metsästä kirveellä kuoliaaksi lyötynä. Kirves tunnistetaan Hannun torpparin Sipi Sipinpojan omaisuudeksi, ja johtopäätös näyttää selvältä: Sipi on surmannut vuokraisäntänsä. Kruununvouti Akseli Torkkelinpoika ei kuitenkaan oikein sulata tätä ratkaisua, koska Sipellä ei ole motiivia. Hänen torpankontrahtinsa on ankara, mutta jo vuoden kuluttua torppa on siirtymässä hänen omistukseensa.

Monella muulla sen sijaan tuntuu olevan syytä tappaa Hannu. Löytyy kohtalokkaalta vaikuttava testamentti, ja ruumiin löytänyt talollinen Ljungo Klaunpoikaa selvästi himottavat sekä Hannun että Sipin maat. Sotilasleiristäkin on karannut vaarallinen rikollinen, jonka tiedetään olevan arvaamaton ja hyvin väkivaltainen. Mutta syyllinen pitäisi löytää nopeasti, ennen kuin Ljungo saa kutsuttua koolle käräjät ja teilattua Sipin. Ehtiikö Akseli ajoissa?

Akselilla on muitakin harmeja, sillä kasvatti-oppipoika Sepeteus käyttäytyy omituisesti eikä tottele perheenpäätä. Onneksi vaimo Bertta hyödyntää omia noidankykyjään niin Sepeteuksen kuin Sipenkin tilanteen selvittämiseksi.

Tarinassa on siis kunnon arvoitusdekkarin juoni, ja rikosta selvittää pääosin päättelemällä, todistajia puhuttamalla ja todistuskappaleita tutkimalla kruununvouti Akseli oppipoikansa kanssa. Mutta siinä ei ole vielä kaikki. Miljöö on historiasta ja suomalais-kalevalaisesta kansanperinteestä kiinnostuneelle oikea herkkupala. Lopussa on jopa pieni sanasto, jolla avataan joitakin termejä, kuten vaikka köyri, jota käytetään ahkerasti manailtaessa. Kieli onkin hykerryttävän värikästä ja tuo osaltaan teokseen huumoria, jota on mukana myös juonenkäänteissä ja rehevästi kuvatuissa ja eloisasti piirretyissä henkilöissä.

Tekstiorientoitunut lukija tunsi olonsa Maahan lyödyn miehen kanssa melko kotoisaksi, sillä ruuduissa on paikoin runsaasti tekstiä sisältäviä puhekuplia. Turunen on pitäytynyt maltillisesti kahden ja kolmen ruudun riveissä, eivätkä ruutujen muodot juurikaan vaihtele. Tästä tulee vähän tukkoinen tai tasapaksu vaikutelma. Ainakin lukujen alkuun olisi voinut ottaa vähän rohkeampiakin.

Sikäli kuin ymmärrän, piirrosjälki on miellyttävän viimeisteltyä ja henkilöt pilke silmäkulmassa karrikoituja. Kruununvoudin arpinen kulmikas kallo saanee vielä jossain vaiheessa selityksensä, muun muassa.

Kustannus Kaarnen ensimmäinen julkaisu siis ilahdutti monellakin tapaa. Toivotan yritykselle menestystä! Toivottavasti Maahan lyöty mies kuluu lukijoiden käsissä ja saa pian jatkoa!

Olli Turunen: Maahan lyöty mies. Hiidenperä I
Kaarne 2019. 50 s.

Arvostelukappale.

Uutuuskirjan kanssa Helsingin kirjamessuille? Kirja + messulippu -arvonta!

Suomen vanhimmat kirjamessut eli Turun kansainväliset kirjamessut on hädin tuskin saatu kunnialla pakettiin, kun aikahorisontissa häämöttääkin jo seuraava kirjasyksyn merkkipaalu eli Helsingin kirjamessut. Mediaväki, joihin myös onnekkaasti kirjabloggaajat lukeutuvat, ovat tänäkin vuonna saaneet passinsa tapahtumaan, ja tuttuun tapaan pakettiin sisältyy kaksi vapaalippua arvottavaksi blogin lukijoille.

Mietin pitkään, miten arvonnan järjestäisin. Olisiko mukavampi, että yksi voittaja saisi kaksi lippua vai että kaksi eri voittajaa saisi kumpikin yhden lipun. Kysäisin asiaa Twitter-tilini seuraajilta, ja lopputulokseksi tuli, että mukavampaa olisi saada kirja ja yksi lippu ja tällaisille paketeille kaksi voittajaa. Päätin nimittäin lisätä palkintoon uutuuskirjan, jonka tekijä on messuilla esiintymässä. 

***

Tietokirjailijana tunnettu Eveliina Talvitie debytoi alkukesästä myös kaunokirjailijana, kun romaani Kovakuorinen ilmestyi. Takakansiteksti esittelee teoksen näin:

”Kovakuorinen on tarina tyttöjen välisestä ystävyydestä, joka kantaa aikuisuuteen saakka. Pikkukaupungin jo nostalgiseen kerrostalolähiöön ja pääkaupunkiin sijoittuva tarina pujottelee 1970-luvulta 2000-luvulle. Kova­kuorinen on myös tarina siitä, kun saalistajasta tulee saalis. Se leikittelee mieheydellä, naiseudella ja todellisuudella. Kipeästä tulee hauskaa ja hauskasta kipeää.”

Sain kirjan kustantajalta jo heti tuoreeltaan, ja olen sen esitellyt täällä. Turun kirjamessuilla kustantaja Into tarjosi kirjabloggaajille näytekappaleita muutamista kirjoista, ja Kovakuorinen oli sujautettu niiden joukkoon. Niinpä minulla on nyt tätä mainiota genrerajoja kolkuttelevaa teosta kaksin kappalein.

Eveliina Talvitie esiintyy Helsingin kirjamessuilla sunnuntaina 27.10. klo 12.00 Hakaniemi-lavalla. Haastattelun aiheena on Kovakuorinen.

David Nicholls on englantilainen kirjailija, käsikirjoittaja ja näyttelijä. Hän oli mukana käsikirjoittamassa suosittua kulttisarjaa Rimakauhua ja rakkautta. Näytelmien sekä tv- ja elokuvakäsikirjoitusten lisäksi hän on kirjoittanut romaaneja, joista on tehty myös elokuvasovituksia. Romaanin Sinä päivänä (One Day, 2009) oikeudet myytiin yli 30 maahan ja se nousi kansainväliseksi bestselleriksi, jonka elokuvaversiota tähdittävät Anne Hathaway ja Jim Sturgess.

Nichollsin tuotannosta on suomennettu nyt viisi romaania, joista viimeisin Suloinen suru ilmestyi elokuussa. Kustantaja esittelee sitä näin:

”16-vuotias Charlie Lewis on se poika, jota kukaan ei muista koulukuvista. Kesä alkaa nihkeästi: kokeet ovat menneet huonosti ja Charlie joutuu paimentamaan isäänsä, vaikka sen kuuluisi olla päinvastoin. Silloin jostain kummasta tupsahtaa ihana Fran Fisher, ja Charlie näkee valon tunnelin päässä. Mutta saadakseen Franin itselleen Charlien täytyy tehdä asioita, joita hän ei olisi koskaan voinut kuvitella tekevänsä. Suloinen suru on terävä, sielukas romaani monimutkaisesta matkasta aikuisuuteen ja kesästä, joka muuttaa kaiken.”

Tämän romaanin olen saanut kustantajalta luettavakseni, mutta se ei ole aivan ominta 

genreäni, joten laitan sen nyt lukematta eteenpäin vastaanottavaisemmalle lukijalle. David Nicholls esiintyy Helsingin kirjamessuilla lauantaina 26.10. klo 13.30 Senaatintori-lavalla.

***

Kiinnostuitko kirjoista ja haluaisit päästä Helsingin kirjamessuille kuuntelemaan niiden kirjoittajia ja kenties pyytämään juuri lukemaasi teokseen tekijän signeerauksen? Hienoa! Osallistu siis arvontaani.

Edetään seuraavilla säännöillä:

Jutun alla kommenteissa on kaksi aloitusta, kummastakin kirjasta omansa. Vastaa siihen kommenttiin, jonka kirja kiinnostaa sinua. (Jos vastaaminen ei onnistu, vaan joudut tekemään oman kommentin, merkitse näkyviin, kumman kirjan arvontaan osallistut.)

Voit osallistua molempiin arvontoihin vastaamalla erikseen kumpaankin kommenttiin.

Jätä vastauksessasi myös jokin yhteystieto (sähköpostiosoite, Twitter-tili tms.), josta sinut saa kiinni nopeasti.

Koska messut ovat jo viikolla 43, postitusaikaa ei jää kovin paljoa. Siksi arvon kirjat + liput niiden osallistujien kesken, jotka ovat jättäneet vastauksensa tiistaihin 15.10.2019 klo 18.00 mennessä.

Jos en tavoita voittajia kahden vuorokauden kuluessa, arvon uudet voittajat torstai-iltana (17.10.2019).

Kirjat olen siis saanut kustantamoilta. Eveliina Talvitien kustantaja on Into, ja David Nichollsin suomennoksia julkaisee Otava. Messuliput olen saanut Helsingin kirjamessujen järjestäjiltä. Yhden päivän lipun arvo on 16 euroa. Postituskulut maksan itse.

Onnea arvontaan! Helsingin kirjamessuilla nähdään!

***

Suurkiitokset aktiivisesta osallistumisesta arvontaan! Kirja + messulippupaketit on nyt arvottu. Random.org ja onnetar suosivat tällä kertaa seuraavasti:

Eveliina Talvitien Kovakuorinen ja yksi yhden päivän vapaalippu Helsingin kirjamessuille lähtee Kaarinalle (kaarina71.holm_@_gmail.com). Onnea!
David Nichollsin Suloinen suru ja yksi yhden päivän vapaalippu Helsingin kirjamessuille lähtee Janne Miettiselle. Onnea!

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo

Tänään 10.10.2019 on oikea kirjallisuuden megapäivä. Koti-Suomessa liputetaan Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi, ja Ruotsissa on ilmoitettu, mitkä kirjailijat saavat vuosien 2018 ja 2019 kirjallisuuden Nobel-palkinnot. Palkinnot menivät puolalaiselle Olga Tokarczukille ja itävaltalaiselle Peter Handkelle.

Juuri eilen avauduin yhdessä Twitter-keskustelussa, että olen jo lopulta tajunnut jättää kaikki Nobel-veikkaukset tekemättä, sillä perinteisesti julkistamispäivä on paljastanut huutavan aukon lukusivistyksessäni, koska tyypillisesti en ole kuullutkaan voittajasta ennen tai jos vaikka olenkin, en ole lukenut yhtään hänen teostaan. Ennusteeni toteutui tällä kertaa puoliksi, sillä yllättäen olen lukenut yhden Olga Tokarczukin romaanin eli ensimmäisen suomennoksen hänen tuotannostaan. Teos on nimeltään Päivän talo, yön talo. Sattumalta sain sen luettavakseni lehtiarvostelua varten. Lainaan tähän nyt vuonna 2004 Salon Seudun Sanomissa julkaistun arvioni siitä. Suonette anteeksi aloittelevan kriitikon haparoivan tyylin.

***
Puolalaista kirjallisuutta käännetään suomeksi harvoin. Olga Tokarczukin romaani Päivän talo, yön talo todistaa, että tämä on selvä epäkohta. Puolalainen kirjallisuus näyttäisi olevan kiinnostavaa ja nykyaikaista, ja Tapani Kärkkäisen suomennos on nautittavaa luettavaa.

Tokarczukin teos on postmoderni eri tekstilajien mosaiikki. Kertojana on kirjailijan oloinen nuori nainen, joka puolisonsa kanssa asuu vanhassa talossa pienessä maalaiskylässä Sleesiassa aivan Tšekinmaan rajan tuntumassa. Kertoja tarkkailee ympäristöään ja kirjaa muistiin naapuriensa edesottamuksia, tarinoita ja jopa unia. Erityisesti unet kiinnostavat häntä niin, että hän etsii Internetistäkin sivut, joille ihmiset eri puolilta maailmaa käyvät kirjaamassa uniaan muistiin ja toisten luettaviksi. Unet tuntuvat olevan ainoa asia, jota kukaan ei oikeasti voi omistaa.

Unien lisäksi romaanissa on mm. keskiaikainen pyhimystarina Kümmernis-nimisestä nunnasta, joka saa Jeesuksen kasvot. Lisäksi kerrotaan legendan muistiinmerkitsijän outo elämäntarina, jossa nuori munkki haluaisi muuttua naiseksi. Raja onkin romaanin keskeinen teema. Mikä erottaa naisen miehestä, entä unen todellisuudesta tai elämän kuolemasta? Mitä on olla rajalla? 

Raja on konkreettisesti läsnä kertojan pihapiirissä, sillä rajavyöhyke hipoo tonttia. Urbaanilta legendalta kuulostaa sattumus, jossa Saksasta kotiseutukäynnille piipahtanut mies kuolee sydänkohtaukseen rajapylvääseen nojaten. Sekä puolalaiset että tšekinmaalaiset rajamiehet siirtelevät ruumista rajan yli, koska eivät jaksaisi ryhtyä monimutkaiseen byrokratiaan, jonka kuolema rajalla aiheuttaa.

Puola ja Sleesia ovat historian aikana kokeneet monia mullistuksia, jotka vaikuttavat nykypäivänäkin puolalaisten elämään. Tokarczuk kertoo koskettavasti kotiseutunsa asuttamisesta toisen maailmansodan jälkeen. Kertojankin kotitalo on saksalaisen rakentama. Kun rajat 1990-luvun alussa aukenivat, alkoivat saksalaiset tehdä matkoja entisille kotiseuduilleen ja käydä katsomassa kotejaan. Tilanne muistuttaa monin tavoin Suomen ja Karjalan vastaavaa, ja tuntuu siksi läheiseltä.

Muun tekstin lomaan Tokarczuk on kirjoittanut muutaman paikallisen ruokaohjeen. Reseptit saavat suorastaan karmivan sävyn, kun yksi kertoo, miten valmistetaan kärpässienimuhennosta. Muhennos surmasi kertojan talon rakentaneen miehen ainoan lapsen sodan aikana, kun äiti oli vahingossa poiminut valkoisia kärpässieniä herkkusienten joukkoon. Kertoja tosin väittää itse syövänsä kaikkia sieniä, myös kärpässieniä!

Päivän talo, yön talo on uskomattoman rikas teos. Se kertoo monta tarinaa eri aika- ja todellisuustasoilla, ja se on samalla sekä hauska, surullinen että syvällinen. Siinä on mukana myös ripaus mystiikkaa, joka paljastuu kuin varkain. Mainio esimerkki on ihan kirjan lopussa, kun kerrotaan naapurin iäkkään Martan todellinen (?) talvehtimistapa.

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo (Dom dzienny, dom nocny)
Suom. Tapani Kärkkäinen.
Otava 2004. 377 s.


***

Itävaltalaisen Peter Handken nimi kyllä soittelee jotain etäistä kelloa päässäni, mutta olen vakuuttunut, etten ole hänen tuotantoaan lukenut.

Luca D’Andrea: Rotko

Suuri äänikirjavaraston läpikuunteluprojektini etenee hitaahkosti mutta varmasti. Päätin lopulta ryhtyä kuuntelemaan rästikuunneltavia tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä, jotta säästyisin joutavalta arpomiselta. Lähtökohtaisestihan kaikki varastoon hankitut kirjat ovat hyviä ja kiinnostavia, olenhan ne itselleni ihan rahalla hankkinut.

Lee Childin trillerin jälkeen vuoroon tuli toinen mutta hyvin erityyppinen trilleri eli italialaisen Luca D’Andrean esikoisteos Rotko, joka osoittautui erinomaiseksi äänikirjavalinnaksi. D’Andrean kirjoitustyyli on niin lavea ja tarina niin hitaasti etenevä, että olisin todennäköisesti tuskastunut siihen painettuna versiona. Mutta Jukka Pitkäsen lukemana se toimi oivallisesti ja viihdyin polveilevan ja välillä edestakaisin sahaavan juonen parissa lopulta oikein hyvin. Mukana on myös juuri sopiva hyppysellinen maagista realismia minun makuuni.

Amerikkalainen dokumenttielokuvakäsikirjoittaja Jeremiah Salinger muuttaa vaimonsa Annelisen kotikonnuille Siebenhofin pieneen kylään Etelä-Tiroliin. Pariskunnalla on viisivuotias todella pikkuvanha Clara-tytär, jota he molemmat palvovat. Palvontaryhmään liittyy estoitta myös Annelisen isä Werner, joka on ollut aikanaan perustamassa Dolomiittien hengenpelastajia.

Nähdessään vilahduksen punaisesta pelastuskopterista Jeremiahin päässä syttyy lamppu: hän haluaa tehdä dokumenttielokuvan hengenpelastajien työstä. Miljöö on henkeä salpaavan upea ja hengenpelastajien työ vaarallista ja mielenkiintoista. Elokuvaprojekti käynnistyykin tuota pikaa, mutta se katkeaa yllättäen katastrofaalisesti.

Tähän asti kaikki on kuitenkin varsinaisen jännitysjuonen kannalta pelkkää lämmittelyä, vaikka sivuja (ts. minuutteja) on kääntynyt jo melkoinen nippu. Jeremiah ei suostu hoitamaan posttraumaattista stressireaktiotaan lääkärin määräämillä lääkkeillä eikä terapialla, vaan työllä. 

Annelise-vaimo tosin on määrännyt hänet vuoden mittaiselle paussille, jonka aikana Jeremiahin on tarkoitus päättää, mitkä asiat ovat hänelle oikeasti tärkeitä, eli on tehtävä valinta työn ja perheen välillä. Lukijan ei ole vaikea arvata, että Jeremiahin valat työnteon lopettamisesta ovat valheita, vilpittömiä ehkä, mutta valheita yhtä kaikki. Mies ei vain voi lakata metsästämästä hyviä tarinoita. Ne ovat kuin huume, jota Jeremiah ei pysty vastustamaan.

Kuin tilauksesta Siebenhofilla on tarjota Jeremiahille mehevä arvoitus. Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin, tarkalleen ottaen 28.4.1985, läheisessä Bletterbachin kanjonissa murhattiin kammottavan raa’asti kolme nuorta, jotka kaikki olivat kotoisin Siebenhofista. Murhan tapahtumahetkellä raivosi monta päivää jatkunut monisolu-ukkonen, joka aiheutti laajoja tuhoja ja vaikeutti myös murhatutkintaa. Lopulta kolmoismurha jäi ratkaisematta.

Jeremiahin appi Werner oli yksi neljästä miehestä, jotka lähtivät etsimään vaeltajia Bletterbachista rajuilman puhjettua. Hän varoittaa Jeremiahia vakavasti: Bletterbachin tragedia on vaarallinen. Se nielaisee kaikki, jotka se saa otteeseensa. Jeremiah ei piittaa varoituksista vaan alkaa vaimoltaan salaa tehdä tutkimuksia, kaivella arkistoja ja puhuttaa uhrien jäljellä olevaa lähipiiriä. Vähitellen paljastuu, että melkein kaikilla Jeremiahin puhuttamalla kyläläisellä on oma teoriansa tapahtumista sekä jotain salattavaa. Kukaan ei myöskään pidä siitä, että ulkopuolinen, amerikkalainen, alkaa raapia kipeää vanhaa arpea.

Bletterbachin kanjoni saa yhä myyttisempiä ja mustempia sävyjä Jeremiahin mielessä. Se tuntuu olevan jonkinlainen uhkaava organismi, joka varjelee visusti salaisuuksiaan. Jeremiah on kuitenkin päättänyt paljastaa ne hinnalla millä hyvänsä. Hänen olisi ehkä kuitenkin kannattanut uskoa Werneriä ja noudattaa vaimolleen antamaansa lupausta, sillä Bletterbach on armoton vastustaja, joka vaatii kovia uhreja.

Tarina kerrotaan Jeremiahin suulla. Mies on lukijalle liikuttavan rehellinen paljastaessaan avoimesti luonteensa ikävät puolet. Moneen otteeseen teki mieli tarttua Jeremiahia kraiveleista ja ravistaa kunnolla! Saatuaan vainun hyvästä jutusta hän unohtaa kaiken muun eikä piittaa hinnasta, joka on väistämättä maksettava.

Kirjan tunnelma on paikoin piinaava. Kylän asukkaat ovat avoimen vihamielisiä, ja lisäksi ilmassa tuntuu leijuvan jokin nimetön uhka. Loppunousujakin on peräti kaksi. Tarinan seuraamista hankaloitti paikoin henkilöiden runsaus sekä juonen syheröisyys. Erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja on tarjolla lukuisia ja kestää aikansa, ennen kuin lopulliset seuloutuvat esille. Yllätyskäänteitä D’Andrea ei ole säästellyt.

Luca D’Andrea: Rotko (La sostanza del male)
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä.
Tammi 2017. Lukija Jukka Pitkänen, kesto 14 h 51 min.

Ostettu.