Olipa helpottavaa saada sydän pois kurkusta, jonne se oli
päässyt pahasti juuttumaan vuoden 2018 huhtikuussa. Luin nimittäin silloin Timo Saarron toisen Leo Waara -dekkarin
Kevään varjo, joka päättyi suorastaan veret seisauttaviin tunnelmiin eli tasan
sadan vuoden takaisiin tapahtumiin keväisenkoleassa Helsingissä.
Sarjan kolmannessa osassa Kivikalmistossa eletään sateista heinäkuuta 1918. Tilanne Helsingissä
on sekava ja jännittynyt. Vangitut punaiset on suljettu Suomenlinnan leirille,
ja voittajien ankarasta propagandasta huolimatta helsinkiläisille alkaa olla
selvää, että linnoitussaarella tapahtuu kauheita. Vankeja teloitetaan ilman
oikeudenkäyntejä ja olot leirillä ovat kammottavat.
Kaupunkilaiset joutuvat keskittämään voimansa hengissä pysymiseen
hekin. Elintarviketilanne ei ole vieläkään kaksinen, ja olot ovat levottomat. Lähes
jokainen voittajien puolelle kuuluva mies kantaa asetta ja liipaisinsormi on
herkkä.
Huojennuksekseni tapasin kirjan sivuilta kaikki vanhat tutut.
Entinen miliisi Leo Waara vapautetaan Suomenlinnasta. Nopean vapautumisen
takana on ainakin osittain rikospoliisin virkansa menettänyt Anders Autio, joka
tuntee olevansa kiitollisuudenvelassa Waaralle aiempien tapahtumien takia. Kaunis
ja lumoava horrossaarnaaja Mirjam Drifva on asettunut asumaan Aution vaimon
hoiviin, ja taloudesta huolehtii Betty Blom. Alppu-poikakin on edelleen voimissaan.
Aloituskohtauksessa poikasakki tekee karmean löydön
kulosaarelaisesta hiidenkiukaasta. Muinaishautaan on haudattu vähän
tuoreempikin vainaja. Aikanaan käy ilmi, että vainaja on päätynyt leposijaansa
kaksi vuotta aikaisemmin eli keväällä 1916. Miehen henkilöyskin selviää, mutta
epäiltyjä veritekoon ei ilmaannu. Sitten maallikkosaarnaaja Mirjam Drifva
osoittaa yleisönsä joukosta miehen ja ilmoittaa, että tämä on murhaaja. Mies
pakenee paikalta. Vähän myöhemmin Mirjam yritetään ampua. Oliko Mirjam oikeasti
tiennyt miehen syylliseksi vai pakeniko syytön mies paniikissa jouduttuaan
julkisen huomion kohteeksi?
Sitten ammutaan Suomenlinnan vankileirillä vartijana
toiminut Allan Lanius kotiovelleen. Komisario Asp on taipuvainen uskomaan, että
murhan takana on Leo Waara, joka on halunnut kostaa vartijalle jotakin
vankileirillä kokemaansa. Tämä tieto säikäyttää Aution, joka tietää, että
kiinni jäädessään Waara olisi välittömässä hengenvaarassa. Joko hänet ammuttaisiin
heti tai ainakin palautettaisiin Suomenlinnaan ammuttavaksi.
Rikosjuoni on jälleen kimurantti ja Saarto edellyttää lukijalta
tarkkaavaisuutta. Juonilinjoja tuntuu olevan useitakin, mutta lopulta kaikki
asettuu sievästi kohdilleen. Anders Autio tuskailee saman vaivan kanssa kuin lukijakin:
tuntuu, että kaikki palaset ovat jo koossa, mutta ne pitäisi vielä osata
asettaa paikoilleen. Kärsivällisyys kyllä palkitaan, ja lopussa selviää sekin,
miten hiidenkiukaan ruumis liittyy kokonaisuuteen.
Parasta Kivikalmistossa
on ehkä sittenkin oivallinen miljöökuvaus. Saarto saa sadan vuoden takaisen
Helsingin heräämään eloon kirjansa sivuilla. Näen jo mielessäni Turun kasarmin
rauniot Lasipalatsin tilalla ja nautin eksoottisesta raitiovaunuajelusta Sörnäisistä
Kulosaareen. Matkalla ratikka ajetaan tyynesti lautalle ja matka jatkuu kohti
päätepysäkkiä huvilasaaren takaosaan.
Kivikalmiston
hurjimman kohtauksen palkinto menee Mirjam Drifvan käärmeshow’lle. Harvoin olen
lukenut mitään niin kuvottavaa ja samalla vangitsevaa! Mirjamin osuus
tapahtumissa on muutoinkin tässä kolmannessa osuudessa keskeinen ja
kiinnostava. Aika oli totisesti otollinen puhuttelevalle hengenjulistukselle.
Kun sitä vielä jakoi kaunis ja karismaattinen nuori nainen, ei ihme, että
yleisö oli haltioissaan ja saarnaajan hallittavissa.
Takakannessa todetaan, että teos on itsenäinen jatko-osa
aiemmin ilmestyneille Kuoleman kuukaudelle ja Kevään varjolle. Uskon, että sen voikin
hyvin lukea sellaisena, mutta minusta menettää kyllä paljon, jos ei lue kaikkia
kolmea kirjaa. Järjestyksessä lukemisesta ei ainakaan haittaa ole. Kiitokset alkuun
lisätystä henkilöluettelosta, kansien sisäpuolelle painetusta kartasta ja oivallisesta nimestä.
Timo Saarto: Kivikalmisto
Karisto 2019. 240 s.
Äänikirjan lukija Markus Niemi, kesto 5 h 50 min.
Karisto 2019. 240 s.
Äänikirjan lukija Markus Niemi, kesto 5 h 50 min.
Arvostelukappale.
Kävin kuuntelemassa Saartoa kirjamessuilla ja kiinnostuin tästä kirjasta. Eli se odottaa hyllyssä. Tosin en ole lukenut aiempia kirjoja, mutta toivon että tämä toimii itsenäisenäkin teoksena.
VastaaPoistaToimii kyllä!
Poista