Heikki Valkama: Tulikukka

”Uskon kaiken, mitä Valkama kirjoittaa japanilaisesta kulttuurista ja elämänmenosta”, kirjoittaa Kirsi Mäenpää arviossaan Heikki Valkaman dekkarista Tulikukka uudessa Ruumiin kulttuurissa (4/2019). Allekirjoitan tämän täysin. Valkama tietää, mistä kirjoittaa, ja se tekee Tulikukasta nautittavan romaanin. Dekkarifania tosin jää kismittämään, että dekkariksi Tulikukka on valitettavan köykäinen. Valkamalla olisi kyllä paukkuja vähän jännitteisemmänkin tarinan punomiseen.

Aiemmista gastrodekkareista Pallokala ja Laserjuuri tuttu suomalainen tähtikokki Riku Mäki ja hänen japanilainen poliisiystävänsä Daisuke Matsuzaka ovat mukana Tulikukassakin, mutta hyvin viitteellisesti he osallistuvat rikosten ratkaisemiseen. He nyt lähinnä sattuvat olemaan huudeilla, kun rikoksia tapahtuu.

Ruualla on oma osuutensa teoksessa edelleen. Riku saa mielenkiintoisen tarjouksen, joka liittyy buddhalaisluostareiden ikivanhojen ruokaperinteiden ja nykymuodin mukaisten vegaaniruokien parhaiden puolien yhdistelemiseen ja markkinointiin. Luvassa on paljon näkyvyyttä ja myös ihan selvää rahaa. Riku siis päätyy Kioton alueen laidalla sijaitsevan ikivanhan buddhalaisluostarin vieraaksi. Hänen kokkauksiaan kuvaamaan saapuu toimittaja Eva Lund ruotsalaisen kuvausryhmänsä kanssa. Tarkoitus on kuvata Lundin vetämään pohjoismaista ruokakulttuuria esittelevään Netflix-sarjaan ylimääräinen Japanista kertova osuus.

Riku on onnellisen tietämätön siitä, että Kiotoa piinaa tuhopolttaja, jolla on tähtäimessään harhateille lipsuneiden buddhalaisten rakennukset. Lukija pääsee kurkistamaan rikollisen pään sisään minämuotoisissa osuuksissa. Niinpä lukija tietää, että pyromaani uskoo vakaasti saaneensa Buddhalta tehtävän puhdistaa usko tulella ja että Riku Mäki ja länsimainen tv-ryhmä pyhässä luostarissa ovat hänen silmissään veret seisauttava rikos. Riku joutuu siis tietämättään tuhopolttajan maalitauluksi.

Alkupuoli Tulikukasta käsitellään lähinnä munkkiluostarin perinteiden nivoutumista nykyajan vaatimuksiin, ruokafilosofioita ja Rikun henkilökohtaisia asioita. Luostarin muurien sisälle on rakennettu modernit mukavuudet tarjoavia majoitustiloja turisteille, mutta luostaripalvelusta suorittavat munkit noudattavat ikivanhoja perinteitä esimerkiksi ruokailussaan ja pukeutumisessaan. Japanin kiehtovimpia piirteitä onkin juuri tämä ikiaikaisen ja huippumodernin yhdistyminen arjessa, ja sitä Valkama kuvaa, kuten sanottu, todella kiinnostavasti. Myös japanilaisten perinteiset ja samalla hyvin modernit ajatukset ja sovellukset lähi- ja vegaaniruoasta ovat mielenkiintoisia ja hyvin ajankohtaisia.

Vaikka lukija siis pääsee kurkistamaan rikollisen ajatuksiin, hänen henkilöytensä pysyy salassa lähes loppuun asti. Lukijalle on tarjolla muutamakin vaihtoehto, joiden väliltä voi yrittää arpoa syyllistä. Loppuratkaisun helppous jäi vähän harmittamaan, vaikka juonessa sentään yksi yllätyskiemurakin onneksi oli.

Heikki Valkama: Tulikukka
Tammi 2019. 282 s.
Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 7 h 26 min.

Painettu kirja ostettu, äänikirja Storytel.

Simone Buchholz: Revolverisydän

Syyttäjä Chastity Riley on mielenkiintoinen dekkarisarjan päähenkilö. Niukasti alle nelikymppinen sinkkunainen viihtyy vähän rähjäisessä kerrostaloasunnossaan Hampurin Sankt Paulin Kiezissä, kannattaa kolmosdivarissa pelaavaa jalkapallojoukkue FC St. Paulia ja käy ystävänsä Carlan kanssa katsomassa kaikki kotiottelut vakiopaikaltaan. Jakkupuvun sijaan Chastity viihtyy jokapaikanfarkuissaan.

Itsellinen nainen on piintyneen sitoutumiskammoinen, mutta harmikseen hän joutuu myöntämään naapurissa asuvan 23-vuotiaan komean lukkosepän vetävän häntä puoleensa lähes vastustamattomasti. Toisaalta Carla on järjestänyt hänelle sokkotreffit kahvilaansa charmantin viisikymppisen teatterinjohtajan kanssa.

Saksalainen rikostutkinta eroaa melko lailla pohjoismaisesta tai vaikkapa brittiläisestä siinä, että syyttäjä on alusta asti mukana tutkinnassa ja johtaa sitä. Chastity muun muassa hälytetään rikospaikoille ja hän osallistuu patologin selontekoihin siinä missä tutkivat poliisitkin. Chastityn erityisominaisuutena pidetään erinomaista vaistoa, jonka avulla hän pystyy eläytymään rikollisen mielentiloihin. Tämä taito on ollut suureksi avuksi kaikissa aiemmissa rikostutkinnoissa, mutta tällä kertaa Chastity on liian peloissaan.

Kalseana maaliskuun aamuna Chastity hälytetään rikospaikalle Elben rannalle. Nuoren naisen alaston ruumis on aseteltu rantapenkereen portaille kuin näytteille, löydettäväksi. Naisella on päässään vaaleansininen tekokuituperuukki. Käy ilmi, että peruukin alla on vain verinen kallo. Ruumis on skalpeerattu ja päänahka hiuksineen on todennäköisesti murhaajan hallussa.

Nopeasti käy selväksi, että Sankt Paulissa riehuu sarjamurhaaja, joka valitsee uhreikseen kauniita pitkähiuksisia tanssijattaria. Miten mies onnistuu houkuttelemaan uhrit mukaansa? Miksi hän haluaa heidän hiuksensa? Entä liittyykö Basso-nimisen sutenöörin kuolemaan johtanut raaka pahoinpitely jotenkin tapaukseen? Tai jo eläkkeelle vetäytynyt paikallinen rikollinen Rauta-Sigge? Jos liittyvät, miten?

Syyttäjä Chastity Rileyn johtamasta tutkinnasta kertova Revolverisydän on moninkertaisesti palkitun saksalaisen dekkarikirjailija Simone Buchholzin esikoisdekkari ja se aloittaa Chastityn tutkimuksista kertovan kovaksikeitetyn dekkarisarjan. Alkuteos on ilmestynyt Saksassa jo vuonna 2008, mutta Anne Kilven suomennos on julkaistu tänä vuonna. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt yhdeksän osaa, joista suomeksi on ilmestynyt tämä aloitusosa sekä kuudes osa Krokotiiliyö. Ilmeisesti sarjan suomentaminen jatkuu tästä kuudennesta osasta eteenpäin. Buchholz on saanut Krokotiiliyöstä Saksan parhaan dekkarin eli Deutscher Krimi Preis -palkinnon.

Hampurin Sankt Pauli ja satama-alue ovat mielenkiintoinen ja mukavan rosoinen miljöö tummanpuhuvalle noir-tyylisille dekkarille. Buchholz kuvaa aluetta, sen asukkaita ja siellä työskenteleviä ihmisiä lämpimästi. Revolverisydämessä tapahtuu raakoja, kammottavia rikoksia, mutta niitä ei kuvata tai inhottavuuksilla mässäillä, vaan väkivalta jää pitkälti lukijan mielikuvituksen varaan. Kerronta on jollain tapaa hyvin saksalaista, taloudellista ja vähän lakonista. Buchholzin kieli on silti myös värikästä. Kerronnallisissa ratkaisuissa on mukavaa raikkautta.

Henkilökuvauksesta pidin myös. Parhaiten tutustutaan särmikkääseen Chastityyn, mutta poliiseissa on muitakin mielenkiintoisia tyyppejä, joista mielelläni lukisin lisääkin. Chastitylla on ongelmansa ja menneisyytensä, mutta hän ei ole kuitenkaan liian traumatisoitunut.

Simone Buchholz: Revolverisydän (Revolverherz)
Suom. Anne Kilpi.
Huippu 2019. 307 s.

Kirjasto.

Mikko Kamula: Tuonela. Metsän kansa 3.

Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan toinen osa Iso härkä päättyy dramaattiseen kohtaukseen, jossa Tuonen tytti nostaa Juko Rautaparran kaksitoistavuotiaan Tenho-pojan lautalleen ja lähtee sauvomaan yli Tuonelan joen.  

Sarjan kolmas osa Tuonela jatkuu suoraan tästä kohtauksesta. Tietäjä Yörnin äijä kiiruhtaa elottoman oppilaansa luokse. Tenho ei hengitä eikä sydän lyö. Yörnin äijä käyttää kaikki voimansa ja taitonsa hakeakseen pojan takaisin kuoleman rajan takaa ja onnistuukin – mutta vain puolittain. Elintoiminnot palaavat, mutta tajuihinsa Tenho ei tule.

Yörnin äijä valaa toivoa Rautaparran perheeseen. Tenhon henki voisi vielä palata ruumiiseen. Sen vuoksi tajuttomana lojuvaa poikaa pitäisi hoivata, pitää lämpimänä ja juottaakin säännöllisesti. Alussa perhe on toiveikas, mutta kuukaudet kuluvat, eikä Tenho ole osoittanut virkoamisen merkkejä. Päinvastoin, poika tuntuu loitontuvan ja muuttuvan vähitellen pelottavasti kuolleen kaltaiseksi. Lopulta Yörnin äijä päättää yrittää vielä viimeistä keinoa ja lähteä itse hakemaan Tenhon henkeä takaisin Tuonelasta. Niinpä Rautapartojen tuvassa makaa kaksi tajutonta koomassa.

Takamailla elävän perheen ja heidän naapureidensa ikäväksi riesaksi rajan takaa tulee joukko karjalaisia ryöstöretkelle. Sattumalta Varpu on yksin kotosalla koomassa makaavien Tenhon ja Yörnin äijän lisäksi, kun karjalaiset yllättäen hiihtävät pihaan. Tilanne on jo itsessään todella vaarallinen, mutta Varpun kannalta asiaa pahentaa vielä hänen aikaisemmin kokemansa väkivalta. Seuraa yhteenotto, jonka jälkeen Rautaparran perhe joutuu pakenemaan syvemmälle korpeen.

Sydäntalven perhe viettää poissa kotoaan ja palaa vasta kevään korvalla. Karjalaisten uhka ei kuitenkaan ole väistynyt. Joukkio on kaiken lisäksi vienyt Rautalammilta naisia ja lapsia rajan taakse orjikseen. Tieto kylmää Heiskan sydäntä. Onko hänen rakastettunsa Kulta turvassa? Impulsiivinen nuorukainen huomaa pian olevansa syvällä rajan takana osana pientä miesjoukkoa, jonka tavoitteena on pelastaa orjiksi kaapatut omaisensa vihollisen kynsistä.

Varpun tilannekaan ei ole ihanteellinen. Seitsemäntoistavuotias tytär alkaa olla parhaassa naimaiässä, eikä siis ihme, että Juko Rautaparta ilahtuu, kun sopiva sulhasehdokas ilmaisee kiinnostuksensa. Juko ei kuitenkaan halua pakottaa tytärtään naimaan itselleen vastenmielistä puolisoa, joten sovitaan, että nuoret saavat rauhassa tutustua toisiinsa ennen kuin lopullinen päätös tehdään. Varpu lähtee siis sukulaistensa hoiviin Juvalle tarkoituksenaan selvittää, voisiko suunnitellusta liitosta tulla totta. Tytölle itselleen ajatus miehen kosketuksesta on raastavan ristiriitainen, yhtä aikaa pelottava ja houkutteleva.

Juvalla Varpu törmää ikävään tilanteeseen. Osoittautuu, että hän ei ole turhaan ottanut Mallu-mummolta perimäänsä rohtolaukkua mukaansa, sillä Juvalla riehuu vaarallinen kulkutauti. Varpu tekee parhaansa auttaakseen sairastuneita ja hankkiutuu myös paikallisen parantajanaisen oppiin. Naima-asiakin etenee suotuisasti, vaikkakin kovin hitaasti ja heittelehtien.

Romaanin nimi on Tuonela. Kuten nimi antaa ymmärtää, myös Tuonelassa kuljetaan, ja pitkä matka kuljetaankin. Maallisten tapahtumien rinnalla kulkee toinen juonilinja, jossa Tenho ensin yksin, sitten kohtaamansa muodottoman henkiolennon Helteen ja pian myös Yörnin äijän kanssa vaeltaa läpi Tuonelan sekä Alisen että Ylisen maailman tavoitteenaan palata takaisin ruumiisiinsa. Matka ei ole suinkaan vaaraton ja helppo, kaukana siitä. Vaikeuksia, vaaroja ja vastuksia on roppakaupalla, mutta sinnikkäästi he kulkevat eteenpäin seuraten tarunhohteisia jalanjälkiä.

Samaan aikaan heidän maalliset olemuksensa alkavat yhä enemmän muistuttaa ruumiita, jotka kammottavat niistä huolehtivia omaisia. Vaikka Tenhon ja Yörnin äijän henget palaisivatkin, olisiko heistä enää eläjiksi? Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä heikommalta tilanne näyttää.

Edeltävien osiensa tavoin Tuonela on muhkea romaani monessa mielessä. Juko Rautaparran lapset eli Tuonelassa vaeltava Tenho sekä aikuistumisen kynnyksellä olevat Varpu ja Heiska ovat näkökulmahenkilöitä. Edelleen tarut ja myytit ovat teoksen henkilöille realismia. Pirttiä suojelee vanha Mökkö. Kaikki haltiat ja henkiolennot eivät ole senkään verran suopeita ihmisiä kohtaan kuin Mökkö. Sen erityisesti Heiska saa tällä kertaa tuta nahoissaan moneen otteeseen.

Aiemmasta tuttua on myös tarinan rytmittäminen, eli toiminta ja arjen yksityiskohtien kuvaus vaihtelevat. Tällä kertaa kuvataan tarkoin esimerkiksi sepän työtä, tosin siinäkin on oma kamulamainen mausteensa. Heiska hankkii itselleen epätyypillisen aseen eli komean kahdenkäden miekan, ja paljon aikaa käytetään miekan käytön harjoitteluun ja sen kuvaamiseen. Myös häätavat käydään läpi huolellisesti, samoin kuvataan vaikkapa sairauksien hoitoa ja lääkeyrttien keräämistä. Kaikki tämä on kuitenkin ujutettu sujuvasti osaksi tarinaa ja sen juoksutusta.

Kamula onnistuu tälläkin kerralla myös yllättämään lukijan muutamalla odottamattomalla juonenkäänteellä. Tosin jossain vaiheessa aloin olla jo epätoivoinen Tenhon ja Yörnin äijän seikkailujen aina vain pitkittyessä, kun he kohtaavat Tuonelassa toinen toistaan kimurantimpia ongelmia. Loppuhuipennus onkin sitten melkoisen yllättävä ja nopeakäänteinen, ja tarina jää taas kutkuttavaan koukkuun.

Mikko Kamula: Tuonela
Gummerus 2019. 702 s.

Arvostelukappale.

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Punainen vaate

Punainen vaate on kolmas Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen taidedokumenttiohjaaja Salome Virrasta kertova dekkari. Kustantaja Bazar määrittelee nettisivuillaan teoksen ’taidemysteeriksi’, joka onkin ihan käyttökelpoinen ilmaus. Tosin tottahan on, että dekkarigenreen mahtuu hyvin monenlaisia tarinoita laidasta laitaan.

Kirjan nimi on jälleen monitulkintainen, mutta ainakin se liittyy taiteilija Elin Danielson-Gambogin omakuvaan vuodelta 1903. Maalauksessa taiteilija vastaa katsojan katseeseen ylväästi leuka koholla. Teoksen nimi on ’Punapukuinen omakuva’ erotukseksi monista muista Danielson-Gambogin maalaamista omakuvista.

Salome on edellisten seikkailujen jälkeen asettunut Berliiniin, jossa hänen rakastetullaan Tuomas Jokiaholla on taidegalleria. Salome työskentelee pääasiassa Tuomakselle ja tekee tämän gallerian taideteoksista lyhyitä esittelyvideoita. Tuomas vie Salomen huippuvarakkaan ystävänsä kotona pidettävään edustustilaisuuteen. Siellä Salome näkee isännän työhuoneen seinällä huomiota herättävän upean pienen taulun, jossa punaiseen mekkoon pukeutunut tummasilmäinen nainen katsoo uhmakkaasti katsojaa suoraan silmiin.

Talon isäntä kehuu hankintaansa enemmän kuin mielellään suomalaiselle vieraalleen, onhan taulu ja sen esittämä nainenkin suomalainen. Teos on nimittäin Elin Danielson-Gambogin Punapukuinen omakuva.

Yllättäen Punapukuinen omakuva putkahtaa esille keskustelussa, kun Salome ja Tuomas ovat Suomessa tapaamassa Tuomaksen isää Arvo Jokimaata, joka on päättänyt lahjoittaa taidekokoelmansa Turun taidemuseolle. Käy ilmi, että Turun taidemuseo omistaa Elin Danielson-Gambogin vuonna 1903 maalaaman omakuvan, jossa taiteilija on pukeutunut punaiseen pukuun.

Salome on ällistynyt ja hämillään. Miten sama taulu voisi muka olla samaan aikaan sekä Turussa että Berliinissä? Jommankumman on siis oltava väärennös, eikä vaikuta todennäköiseltä, että taidemuseon kokoelmissa olisi muu kuin alkuperäinen teos. Tyypilliseen tapaansa Salome ei paljasta ajatuksiaan kenellekään, vaan päättää hieman selvitellä asiaa omin päin. Mistä Tuomaksen ystävän taulu voisi olla peräisin? Miten taideväärennöskauppa toimii?

Kuten aiemmissakin Salome Virta -dekkareissa tarinan lomassa kulkee kirjeenvaihtoa. Tällä kertaa kirjeitä toisilleen lähettelevät suomalaistaiteilijat Elin Danielson-Gambogi ja Dora Wahlroos 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Doran kihlaus kuvanveistäjä Emil Wikströmin kanssa on päättynyt ja Elin on Italiassa tavannut taidemaalari Raffaello Gambogin. Ystävykset purkavat toisilleen sydäntään niin taiteesta ja maalaamisesta kuin rakkauselämästäänkin.

Tällä kertaa kirjeromaanimuotoon puetun osuuden sisältö ei tunnu mitenkään liittyvän Salomen taideväärennösten parissa tekemiin tutkimuksiin. Punapukuinen omakuvakin liittyy lopulta juoneen vain ohuelti. Salomen saksalaisen keräilijän työhuoneessa näkemä teos on lopulta vain sysäys, joka saa tapahtumat liikkeelle.

Punaista vaatetta on pahuksen hankala arvioida! Onko se ylipäätään dekkari lainkaan? Viime viikonloppuna Helsingin Sanomissa arvioitiin kahdeksantoista syksyn uutuusdekkaria, ja Punainen vaate oli mahtunut tälle niukalle listalle mukaan. Lisäksi se kyllä täyttää perinteisen dekkarimääritelmän, jonka mukaan dekkarissa selvitellään tapahtunutta rikosta. Kuitenkin puolet teoksesta on siis kahden edesmenneen suomalaisen taiteilijan fiktiivistä mutta todenmukaisiin tapahtumiin perustuvaa kirjeenvaihtoa, joka ei liity käsillä olevaan rikokseen, ja toisesta puolesta taas karkeasti arvioiden puolet kuluu Salomen ja Joenmaiden keskinäisten ihmissuhteiden parissa.

Varsinaiseen rikosjuoneen on siis varattuna noin neljännes romaanista, jonka painetussa versiossa on 287 sivua. Eipä ihme, että rikos tuntuu selviävän kovin heppoisin perustein. Salome vähän kuvailee tauluja etu- ja takapuolilta, guuglailee ja soittaa pari puhelua, ja niin hän on päässyt merkittävän taideväärennöskoplan kintereille! Lopussa kerrotaan, että muun muassa Suomen taideväärennöksiin keskittyvä poliisiin yksikkö on ollut saman rikollisjoukon kannoilla jo pitkään, mutta laihoin tuloksin.

Dekkarina punnittuna Punainen vaate on siis kovin köykäinen. Sakset tyynyn alla -dekkarista kirjoittaessani olen todennut, että Salome on kenties ärsyttävin tapaamani dekkarisankari, mutta jotenkin hänestäkin on nyt pahin - tai paras - terä hioutunut. Onko Salome lepsuuntumassa?

Sen sijaan kirjeenvaihto-osuus sai minut lumoihinsa. Olen viimeisen vuoden mittaan lukenut koko joukon suomalaisista naistaiteilijoista, ja tämähän iski siihen suoneen oikean täysosuman. Ellen Thesleffin elämäkerran Minä maalaan kuin jumala luettuani tartuin myös Pirkko Soinisen Ellen-romaaniin ja ihastuin siihen. Ellen Thesleff vietti useita jaksoja elämästään Italiassa ja tapasi siellä myös Elin Danielson-Gambogin. Olin siis jo pannut hänet merkille ja tarkoitus on paneutua hänen elämäkertaansa ja tuotantoonsa tarkemmin jossain vaiheessa.

Mutta kuka ihme oli Dora Wahlroos? Hänestä en ollut kuullut sanaakaan. Hieman lohdutti, kun avasin Riitta Konttisen teoksen Dora Wahlroos – Taitelijatarina ja luin, että vuonna 2007 Dora Wahlroos oli ollut hänellekin vain pelkkä nimi. Konttinen oli sentään jo silloin tutkinut parikymmentä vuotta suomalaisia naistaiteilijoita.

Luettuani Konttisen teoksen teen rohkean päätelmän ja arvelen, että myös Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen ovat lukeneet sen tarkkaan Punaista vaatetta suunnitellessaan. Dora Wahlroosin elämäntarina on kiehtova ja Konttinen paljastaa jo esipuheessaan sen, minkä Nuotio ja Soininen romaanissaan, eli että kolmen taiteilijan elämät kietoutuivat kohtalokkaasti yhteen 1900-luvun taitteessa. Ilman Punaista vaatetta en ehkä olisi Dora Wahlroosiin ja hänen tuotantoonsa tutustunut, joten ehdottomasti kannatti tämäkin dekkari lukea.

Lisäksi lisäsin Emil Wikströmin taiteilijakoti Visavuoren kesävierailukohdelistalleni.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Punainen vaate
Bazar 2019. 287 s.
Äänikirjan lukija Kati Tamminen, kesto 7 h 28 min.

Kuuntelin äänikirjan Storytelista.

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 44. Kirja kertoo Berliinistä. Hieman venytän sääntöjä, sillä kirja ei varsinaisesti kerro Berliinistä, mutta Berliini on yksi sen tapahtumapaikoista ja miljöötä kyllä kuvataan.

Riitta Konttinen: Dora Wahlroos – Taiteilijatarina
Otava 2008. 128 s.

Kirjasto.

Camilla Grebe: Horros

Camilla Grebeä ei turhaan tituleerata Ruotsin ja Pohjoismaiden jännityskirjallisuuden uudeksi kirkkaaksi tähdeksi. Greben läpimurtoromaani Kun jää pettää alta on käännetty yli 20 kielelle. Lemmikki palkittiin vuonna 2017 Ruotsin parhaana dekkarina ja myös vuoden 2018 parhaana pohjoismaisena dekkarina Lasiavain-palkinnolla.  Myös Greben vuonna 2019 ilmestynyt neljäs dekkari Skuggjägaren palkittiin Kultaisella sorkkaraudalla eli Ruotsin dekkariakatemia valitsi sen vuoden parhaaksi dekkariksi.

Luin palkitun Lemmikin vähän jälkijunassa eli vasta ihan äsken, jotta voisin lukea tänä vuonna ilmestyneen kolmannen dekkarin Horros. Ratkaisu osoittautuikin onnistuneeksi, sillä jostain syystä kirjailija on päätynyt harmillisesti paljastamaan Horroksessa Lemmikin loppuratkaisun sekä muutaman muunkin keskeisen juonenkäänteen.

Muuten lukemisjärjestyksellä ei olisi merkitystä, sillä vaikka kyseessä on dekkarisarja, kirjoissa seurataan vuoron perään eri henkilöiden elämää. Horroksessa poliiseista keskiöön nousee Lemmikissäkin mukana ollut tukholmalainen rikospoliisi Manfred Olsson. Myös Lemmikistä tuttu Malin on edelleen mukana, mutta vain sivuosassa tällä kertaa.

Horros alkaa hyytävällä kohtauksella, jossa Manfredin kaksivuotias Nadja-tytär joutuu vakavaan onnettomuuteen ja hänet vaivutetaan koomaan. Manfred joutuu nuoren vaimonsa kanssa kokemaan kammottavan taistelun lapsensa hengestä. Kumpikin vanhemmista on musertua, ja heidän avioliittonsa on vaakalaudalla. Herääkö Nadja koomasta? Jos herää, kuinka vakavasti hän on loukkaantunut?

Toinen näkökulmahenkilö on kahdeksantoistavuotias Samuel, joka ei oikein saa otetta elämästä. Pojan mielestä yksinhuoltajaäiti on ylihuolehtiva jeesustelija. Tyttöystävä on ok, mutta tämän paras ystävä vasta onkin oikea namupala. Miksi ei voisi kokeilla molempia? Lukion Samuel on jättänyt kesken.

Rahaa saa helposti, jos vain käyttää järkeään. Ensin Samuel hankkii taskurahoja myymällä näpistelemiään pikkutavaroita. Rahalla saa paitsi hyvännäköisiä vaatteita myös kokaa. Kokaa myymällä taas tienaa entistä helpommin ja huomattavasti paremmin. Mutta alamaailmaa kovalla kädellä kurissa pitävää Igoria ei kannattaisi ärsyttää. Sitten eräänä alkukesän iltana kaikki menee pieleen ja Samuel huomaa olevansa korviaan myöden todellisessa liemessä. On pakko karistaa kaupungin pölyt ainakin joksikin aikaa.

Rikollisliigan jahtaama Samuel päätyy muutaman sattuman ja onnenkantamoisen kautta hoitamaan Jonasta, ikäistään poikaa, joka on loukkaantunut vakavasti auto-onnettomuudessa ja makaa nyt lähes vihanneksena vuoteessaan. Jonaksen äiti Rakel palkkaa Samuelin pitämään Jonakselle seuraa. Työ syrjäisessä merenrantahuvilassa sopii piileskelevälle Samuelille hyvin, ainakin vähän aikaa.

Kolmas ääni romaanissa on Pernillan, Samuelin äidin. Samuel on Pernillalle tärkeä, sillä muita omaisia hänellä on vain saattohoidossa oleva isä sekä seurakunta. Pernilla on yrittänyt kasvattaa poikansa seurakunnan ohjeiden mukaan, mutta tulokset ovat laihat. Pojan sekaantuminen huumekuvioihin on hänelle kuitenkin valtava järkytys, ja hän heittää tämän kiukuissaan ulos. Niin on käynyt ennenkin, mutta nyt hän ei aio enää ottaa Samueliin yhteyttä. Kun hän lopulta tulee katumapäälle, Samueliin ei vastaakaan viesteihin.

Manfred kutsutaan tyttärensä sairaalavuoteen ääreltä töihin, kun merestä löytyy väkivaltaisesti menehtyneen miehen ruumis. Se on kiedottu lakanaan, joka on köytetty kiinni ruumiiseen paksulla kettingillä. Pian löytyy toinen samaan tapaan hävitetty ruumis, ja yllättäen tutkinnassa löytyy todiste, joka yhdistää nämä kaksi kuollutta nuorta miestä toisiinsa. Keitä he ovat ja mitä heille oikein on tapahtunut?

Tässä siis jälleen dekkarin alkuasetelma. Lukija tietysti aavistaa alusta alkaen, että Samuelin ja merestä löytyneiden nuorten miesten ruumiiden välillä on jokin yhteys. Kestää kuitenkin aikansa, ennen kuin arvoitus avautuu lukijalle. Sen jälkeen on sydän kurkussa seurattava, miten poliisi haparoi pitkään yrittäessään ratkaista arvoituksellista rikosta ja miten päättämätön ja vähän höpsö Pernilla yrittää selvittää poikansa tilannetta. Grebe onnistui yllättämään ainakin minut muutamalla juonenkäänteellä, ja loppuratkaisuun mennään melkoista kilpajuoksua eri tahoilla.

En siis yhtään ihmettele Greben teosten suosiota tai palkintovyöryäkään. Sekä Lemmikki että Horros ovat mieleisiäni dekkareita. Grebe kirjoittaa sujuvasti ja vetävästi, osaa jättää sopivasti kertomatta ja yllättää kutkuttavilla asetelmilla ja juonenkäänteillä. Raakoja rikoksia tapahtuu, mutta väkivallalla ei kuitenkaan mässäillä. Jännitys syntyy toisin keinoin.

Henkilökuvauksessa on enemmän syvyyttä kuin tusinadekkareissa. Se osaltaan lisää teosten tiettyä piinaavuutta. On aivan eri asia pelätä sellaisen henkilön puolesta, josta pitää, kuin yhdentekevän tyypin puolesta. Onnistuneena ratkaisuna pidän vuoroin eri poliiseihin keskittymistä. Se tuo jokaiseen teokseen oman säväyksensä. Jään tyytyväisenä odottelemaan Skuggjägarenin suomennosta.

Camilla Grebe: Horros (Dvalan)
Suom. Sari Kumpulainen.
Gummerus 2019. 589 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi, kesto 12 h 38 min.

Arvostelukappale. Äänikirja Storytel.

Camilla Grebe: Lemmikki

Katrineholmin lähitienoilla sijaitseva Ormberg on masentava paikkakunta. Ennen kukoistava teollisuuskylä on kuihtunut haamuksi entisestään, kun tehdas toisensa jälkeen on sulkenut ovensa tuotannon siirryttyä halvempiin maihin tai kokonaan loputtua. Työpaikkoja ei ole. Paikkakunnalle ovat jääneet enää toivottomat tapaukset, työttömät ja pakolaiset. Yhteen tyhjilleen jääneistä teollisuuskiinteistöistä on rakennettu pakolaisten vastaanottokeskus jo 1980-luvulla, ja vuonna 2017 siellä on jälleen asukkaita.

Yksi Ormbergin toivottomista tapauksista on murrosikäisen Jaken isä. Työttömyys on ollut miehelle jo ankara isku, mutta vaimon äkillinen menehtyminen ärhäkkään sairauteen on ollut lopullinen niitti. Kahden teinin isä istuu päivät nojatuolissaan kittaamassa kaljaa ja pelaamassa videopelejä. Ennen remontoinnista ja nikkaroinnista nauttinut mies on muuttunut apaattiseksi haamuksi.

Jaken elämä ei siis ole ulkoisestikaan helppoa, mutta pahinta on, että hän tietää olevansa mieleltään sairas. Hän tuntee vastustamatonta halua pukeutua isosiskonsa tai äitinsä vaatteisiin ja meikata itsensä kauniiksi. Eihän sellainen voi olla normaalia! Kauhea salaisuus on pidettävä piilossa hinnalla millä hyvänsä.

Eräänä sateisena marraskuun iltana Jake jää yksin kotiin ja pukeutuu äidin ihanaan kullanväriseen paljettimekkoon. Jostain syystä hän päättää lähteä mekossaan ja korkokengissään kävelemään isomman tien suuntaan. Yllättäen pimeästä metsästä putkahtaa vanhempi nainen verisenä ja vaatteet ryvettyneinä. Tilanne on absurdi. Vieras nainen pyytää Jakelta apua, mutta poika osaa vain piiloutua metsään, kun maantiellä kulkevan auton kuljettaja huomaa naisen ja poimii tämän kyytiinsä. Jake pakenee kotiinsa napattuaan ensin maasta mukaansa ruskeakantisen muistikirjan, jota verinen nainen oli puristanut kädessään.

Hyvin nopeasti käy ilmi, että pimeässä metsässä harhaillut nainen on Hanne Lagerlind-Schön, Tukholman poliisia tutkimuksissa profiloijana avustava käyttäytymistieteilijä, joka sairastaa varhaista dementiaa. Hanne on tullut Ormbergiin rikospoliisi Peter Lindgrenin kanssa tutkimaan uudelleen avattua vanhaa tapausta. Miten Hanne on päätynyt harhailemaan metsään, missä Peter on ja kuka oli paljettimekkoinen nainen metsänlaidassa?

Ormbergin metsästä isosta kiviröykkiöstä löytyi kahdeksan vuotta aikaisemmin viisivuotiaan tytön jäänteet. Tunnistamattomaksi jäänyt tyttö oli saanut surmansa väkivaltaisesti ja ruumis oli kätketty metsään jo vuosia aikaisemmin. Luulöydön teki aikanaan viisitoistavuotias Malin, joka nyt on mukana tutkinnassa 23-vuotiaana nuorena poliisina tukholmalaisen Manfred Olssonin väliaikaisena työparina. Malin on päättänyt lähteä mahdollisimman pian ja kauas Ormbergista, mutta huomaa siis yllätyksekseen joutuneensa palaamaan kotikonnuilleen, jopa väliaikaisesti asumaan äitinsä luo. Poliisi haluaa hyödyntää Malinin paikallistuntemusta tutkinnassa.

Kierrokset lähtevät nousemaan nopeasti. Hanne ei dementiansa takia muista mitään siitä, mitä metsässä tapahtui ja miksi hän ylipäätään oli sinne mennyt. Hanne ja Peter ovat paitsi työtovereita myös rakastavaisia, mutta nyt Peter on kadonnut jäljettömiin. Hanne on kirjoittanut kaiken muistikirjaansa, mutta se on kadonnut. Kadoksissa on myös Peterin auto. Sen sijaan metsästä kiviröykkiön luota löytyy etsintöjen yhteydessä kuoliaaksi ammuttu tuntematon nainen.

Ruotsalaisen Camilla Greben dekkarin Lemmikki alkuasetelma on siis kaikin puolin kutkuttava! Arvoitukset eivät ratkea kovin helposti, ja tunnelma vain tiivistyy loppua kohden. Ei ihme, että Lemmikki valittiin vuonna 2017 Ruotsin parhaaksi dekkariksi eli sille myönnettiin kultainen sorkkarauta ja että se voitti vuonna 2018 Lasiavaimen, joka myönnetään parhaalle pohjoismaiselle dekkarille.

Lemmikin takakannessa luvataan, että teos on itsenäinen jatko-osa aiemmin ilmestyneelle Kun jää pettää alta -dekkarille. Lupaus pitääkin hyvin kutinsa. Aiemmasta romaanista mukana ovat vain profiloija Hanne ja rikospoliisi Peter, ja heistäkin Peter on siis pääosan ajasta kateissa.

Hannen ääni kuullaan lähinnä hänen muistikirjansa kautta, sillä Jake päättää pitää löytämänsä muistikirjan itsellään tai ainakin lukea sen läpi ennen kuin vie sen poliisille. Muistikirja kiehtoo poikaa merkillisesti. Hän haluaa tutustua Hanneen paremmin ja saada selville, mitä tapahtui. Samalla hänestä tuntuu, että kirjan sivuilla on asioita, joista hän olisi mieluummin tietämättä mitään.

Jaken ja Hannen lisäksi äänessä on myös poliisi Malin. Näiden kolmen henkilön kautta tapahtumia valaistaan mielenkiintoisesti eri suunnista. Poliisit joutuvat jakamaan voimavarojaan moneen suuntaan. Peterin etsintä on tietysti keskeinen tehtävä, mutta samaan aikaan on selvitettävänä tuore murhatapaus. Mutta onko nykyhetken tapahtumilla kytkös myös vanhaan pikkutytön surmaan? Siihenkin pitäisi saada valaistusta.

Lukuisilla paikkakuntalaisilla tuntuu olevan yhtä jos toista salattavaa, ja sekä poliisi että lukija epäilevät milloin ketäkin esiin nousevaa henkilöä jollei nyt murhista niin ainakin niihin sotkeutumisesta. Grebe hyödyntää oivallisesti sulkeutunutta ja toivottomuuteen vajonnutta pikkupaikkakuntaa dekkarimiljöönä. Malin toteaa, että kun kaikki tuntevat toisensa ja tietävät toistensa asiat, ollaan hyvin paljaina toinen toistensa edessä. Se ei aina ole pelkästään hyväksi. Ja kuten pian käy ilmi, karmaisevia salaisuuksia piilottelee pelottavan moni asukas.

Kaikki kolme näkökulmahenkilöä ovat mielenkiintoisia. Malin painiskelee henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa. On vaikeaa palata Ormbergiin ja tehdä siellä työtä tuttujen ihmisten keskuudessa. Malinista myös paljastuu piirre, joka yllätti ainakin minut. Hän suhtautuu lievän kriittisesti maahanmuuttajiin. Hänestä on väärin, että ormbergilaiset saavat vähemmän apua ongelmiinsa kuin muukalaiset. Ainakin niiden ihmisten pitäisi lähteä Ruotsista, joiden kotimaiden tilanne on muuttunut paremmaksi. Heidän sairauseläkkeitään Malin ei haluaisi olla maksamassa.

Hannen varhainen ja nopeasti etenevä dementia tekee hänestä poikkeuksellisen dekkarihenkilön. Toistaiseksi Hanne on sinnitellyt työssä ja arjessa, mutta kuinka kauan se on enää mahdollista? Hän on salannut sairautensa myös Peteriltä. Jaken tilanteen tekee poikkeuksellisen kimurantiksi hänen transvetisminsa, jota hän ei osaa lainkaan käsitellä. Ainoa, mitä hän osaa tehdä asian suhteen, on yrittää pitää se mahdollisimman salassa. Paljastuvatko Hannen ja Jaken salaisuudet?

Camilla Grebe: Lemmikki (Husdjuret)
Suom. Sari Kumpulainen.
Gummerus 2018. 505 sivua.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi, kesto 13 h 5 min.

Arvostelukappale.

Lemmikki on siis itsenäinen jatko-osa teokselle Kun jää pettää alta, ja ne voi minusta hyvin lukea kummassa järjestyksessä tahansa ilman, että tulee liikaa juonipaljastuksia. Sen sijaan kolmannessa osassa Horroksessa paljastetaan Lemmikin ratkaisu ja muutama muukin tärkeä juonenkäänne, joten niiden lukemisjärjestyksellä on väliä!

Patricia G. Bertényi: Salaisuuksien galleria

Italialaistaustainen Jackie Saratoga on asettunut San Franciscoon jätettyään työnsä FBI:n taidevarkauksiin keskittyvässä yksikössä. Nyt hän työskentelee asianajaja Roberta Spencerin lakitoimiston yksityisetsivänä.

Työnantajalleen ja parhaalle ystävälleen Robertalle Jackie ei ole hiiskunut sanaakaan upporikkaasta vanhasta suvustaan, jossa taiteentuntemus ja -keräily ovat kunnioitettuja perinteitä (tosin suvussa kerrotaan olleen myös ansioituneita taidevarkaita). Hän ei ole kertonut siitäkään, että hänellä on tohtorintutkinto taidehistoriassa ja että hän edelleen työskentelee lukuisien tunnettujen taidemuseoiden kanssa, jotka haluavat hänen varmistavan taideaarteiden aitouden.  

Salassa Jackie on pitänyt myös synestesiansa, joka on hänen tärkein työkalunsa taideteosten arvioinnissa. Jackie on nimittäin täysin värisokea, eli hän näkee kaiken mustavalkoisena. Sen sijaan että näkisi värit, hän kuulee ne. Tosin värit tuntuvat puhuvan hänelle vain, kun ne ovat osa maalauksia. Taulut humisevat, hyrisevät ja vinkuvat Jackielle ja viestivät hänelle tekijästään ja tämän tunnetiloista. Värien kuulemisen lisäksi Jackiella on toinenkin synestesian muoto. Hän haistaa toisten ihmisten tunteet.

Jackien ylävartalo on kauttaaltaan mustien tatuointien peittämä. Kuviot eivät kuitenkaan ole tavallisia tatuointeja, vaan ne liikkuvat hänen ihollaan tietyissä tilanteissa. Niiden liike aiheuttaa viiltävää kipua, mutta ne myös suojelevat Jackieta erilaisilta vaaroilta mitä merkillisimmillä tavoilla. Tatuoinnit liittyvät jotenkin varjoihin ja auroihin, joita Jackie näkee ihmisten ympärillä.

Kaiken tämän lisäksi Jackie on lumoavan kaunis nainen ja kuolettavasti rakastunut omaan työnantajaansa. Tilannetta mutkistaa, ettei Jackie ole paljastanut seksuaalista suuntautumistaan Robertalle tai Lizille, toimiston monitaiturisihteerille. Roberta taas seurustelee Alexin kanssa eikä myönnä itselleen olevansa oikeasti kiinnostunut Jackiesta.

Miten on, kuulostaako Jackie Saratoga lievästi sanottuna erikoiselta dekkarin tai jännitysromaanin päähenkilöltä? Jackien voi nimittäin tavata Patricia G. Bertényin romaanissa Salaisuuksien galleria. Se taas on saamassa jatkoa jo kesällä, kun sarjan toinen osa Varjojen saari ilmestyy.

Jos on päähenkilö arvoituksellinen, erikoinen on Salaisuuksien galleriakin. Se on villi sekoitus taidemaailmaan sijoittuvaa jännitysromaania, pidäteltyä erotiikkaa tihkuvaa rakkausromaania ja goottityylistä yliluonnollisia aineksia sisältävää kauhua. Kun tarina sijoittuu San Franciscoon ja henkilöt ovat etniseltä taustaltaan italialaisia, brittejä ja amerikkalaisia, tuntuu vähän kummalliselta ajatella, että kyseessä on suomalaisen tekijän esikoisromaani. Ilahduinkin, kun lopulta tarinaan saatiin ohut säie myös Suomeen ja jopa Turkuun.

Itse lähdin lukemaan Salaisuuksien galleriaa nimenomaan taidedekkarina, mikä ehkä osaltaan selittää ajoittaista hämmennystäni kirjan äärellä. Siinä kyllä selvitetään taidemaailmaan liittyvää rikosta (tai itse asiassa useampaakin), mutta varsinaisesta dekkarista ei kuitenkaan lopulta ole kyse. Taidekin jää valitettavan pinnallisesti kuvatuksi. Lukija ei oikein pääse kärryille, mikä niissä Rodolfon himoituissa tauluissa on niin upeaa. Jokin syyhän teosten arvolle pitää olla.

Alkusysäyksenä tapahtumille on Robertan saama toimeksianto. Hänen vanha taidegalleristisetänsä Thomas Statton saapuu toimistolle ja pyytää, että Roberta puhdistaisi hänen maineensa. Kolmekymmentä vuotta sitten Stattonia on epäilty 

taidemaalarisuojattinsa Rodolfon murhasta. Rodolfo on ollut nouseva tähti, jonka Statton on ’löytänyt’ ja avustanut kuuluisuuteen. Ura on ollut vasta puhkeamassa kukkaan, kun Rodolfo kuoli auto-onnettomuudessa. Onnettomuuteen tuntuu liittyvän jotain epäselvää, ja Stattonia siis on epäilty julkisestikin Rodolfon kuoleman aiheuttamisesta.

Vanha tapaus on noussut uudelleen päivänvaloon taiteilijan kuoleman vuosipäivän lähestyessä ja kaupunkia riivaavan taidevarkausaallon myötä. Rodolfon teokset ovat arvokkaita ja kysyttyjä, ja muun muassa Statton yrittää haalia ne kaikki itselleen. Kaupan tuntuu olevan myös kyseenalaisia, listaamattomia Rodolfon teoksia.

Roberta suhtautuu tehtävään epäillen. Hän ei ole rikosjuristi vaan on keskittynyt perintöoikeuteen. Lisäksi juttu tuntuu sellaiselta, että sitä on vaikea ’voittaa’, eikä hän oikein tunnu itsekään olevan täysin vakuuttunut setänsä syyttömyydestä. Jackie kuitenkin kiinnostuu jutusta oitis ja käy kuuntelemassa myynnissä olevaa Rodolfon teosta. Vaikutelma on tyrmäävä. Teos valittaa ja kirkuu kuin huutaen epätoivoisesti apua.

Juoni etenee hieman poukkoilevasti. Naiset selvittelevät vuosikymmenten takaisia tapahtumia, ja lukijalle tulee vaikutelma, että poliisit ovat aikanaan olleet täysin ammattitaidottomia tai sitten tapausta ei ole jostain syystä tutkittu lainkaan.

Esimerkiksi onnettomuuspaikan valokuvissa jokin tuntuu olevan vinossa, mutta kukaan ei ole keksinyt, mikä. Kun Jackien ystävä sitten loputa oivaltaa asian, se paljastuu sellaiseksi yksityiskohdaksi, joka puusilmäisimmänkin rikostutkijan pitäisi oivaltaa heti. Poliisia ei myöskään ole kiinnostanut onnettomuuden aikaan osuneet katoamiset. Sekä Stattonin vaimo että Rodolfon kumppani Mickey ovat kadonneet jäljettömiin, mutta heitä ei ole edes etsitty mitenkään.

Salaisuuksien galleria on siis genrehybridi. Ne ovat parhaillaan muodikkaita, eikä minulla ole mitään niitä vastaan, päinvastoin, ne ovat yleensä oivallista luettavaa. Bertényi tuntuu kuitenkin ahnehtineen ainakin tähän aloitusosaan liikaa erilaisia aineksia. Esimerkiksi runsasta Jackien ja Robertan kytevän romanssin vatvontaa olisi voinut karsia ja antaa enemmän tilaa Jackien sukukiroukselle (tai -siunaukselle?). Naisen kummalliset ominaisuudet ovat ilmeisesti kulkeneet suvussa, mutta niiden tarkoitusperät ja mekanismit jäävät tässä sarjan aloitusosassa lähes täysin hämärän peittoon.

Henkilökaarti on hengästyttävän runsas, eikä kehenkään oikein syvennytä kunnolla. Jackiekin jää kovin ohuesti kuvatuksi, osittain melkoisen kompleksisuutensa takia. Häneen olisi kuitenkin mukava tutustua vähän paremmin. Kenties Varjojen saari antaa tähän mahdollisuuden?

Patricia G. Bertényi: Salaisuuksien galleria
Tammi 2019. 331 s.
Äänikirjan lukija Heljä Heikkinen, kesto 10 h 32 min.

Arvostelukappale.

Äänikirja Storytel.

Kustantajan esittelyn mukaan Patricia G. Bertényi on unkarilaissyntyinen turkulainen, jolla on sukujuuria niin Ranskassa, Saksassa kuin Kreetalla. Sijoitan siis Salaisuuksien gallerian Helmet-lukuhaasteen kohtaan 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama teos.