Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Punainen vaate

Punainen vaate on kolmas Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen taidedokumenttiohjaaja Salome Virrasta kertova dekkari. Kustantaja Bazar määrittelee nettisivuillaan teoksen ’taidemysteeriksi’, joka onkin ihan käyttökelpoinen ilmaus. Tosin tottahan on, että dekkarigenreen mahtuu hyvin monenlaisia tarinoita laidasta laitaan.

Kirjan nimi on jälleen monitulkintainen, mutta ainakin se liittyy taiteilija Elin Danielson-Gambogin omakuvaan vuodelta 1903. Maalauksessa taiteilija vastaa katsojan katseeseen ylväästi leuka koholla. Teoksen nimi on ’Punapukuinen omakuva’ erotukseksi monista muista Danielson-Gambogin maalaamista omakuvista.

Salome on edellisten seikkailujen jälkeen asettunut Berliiniin, jossa hänen rakastetullaan Tuomas Jokiaholla on taidegalleria. Salome työskentelee pääasiassa Tuomakselle ja tekee tämän gallerian taideteoksista lyhyitä esittelyvideoita. Tuomas vie Salomen huippuvarakkaan ystävänsä kotona pidettävään edustustilaisuuteen. Siellä Salome näkee isännän työhuoneen seinällä huomiota herättävän upean pienen taulun, jossa punaiseen mekkoon pukeutunut tummasilmäinen nainen katsoo uhmakkaasti katsojaa suoraan silmiin.

Talon isäntä kehuu hankintaansa enemmän kuin mielellään suomalaiselle vieraalleen, onhan taulu ja sen esittämä nainenkin suomalainen. Teos on nimittäin Elin Danielson-Gambogin Punapukuinen omakuva.

Yllättäen Punapukuinen omakuva putkahtaa esille keskustelussa, kun Salome ja Tuomas ovat Suomessa tapaamassa Tuomaksen isää Arvo Jokimaata, joka on päättänyt lahjoittaa taidekokoelmansa Turun taidemuseolle. Käy ilmi, että Turun taidemuseo omistaa Elin Danielson-Gambogin vuonna 1903 maalaaman omakuvan, jossa taiteilija on pukeutunut punaiseen pukuun.

Salome on ällistynyt ja hämillään. Miten sama taulu voisi muka olla samaan aikaan sekä Turussa että Berliinissä? Jommankumman on siis oltava väärennös, eikä vaikuta todennäköiseltä, että taidemuseon kokoelmissa olisi muu kuin alkuperäinen teos. Tyypilliseen tapaansa Salome ei paljasta ajatuksiaan kenellekään, vaan päättää hieman selvitellä asiaa omin päin. Mistä Tuomaksen ystävän taulu voisi olla peräisin? Miten taideväärennöskauppa toimii?

Kuten aiemmissakin Salome Virta -dekkareissa tarinan lomassa kulkee kirjeenvaihtoa. Tällä kertaa kirjeitä toisilleen lähettelevät suomalaistaiteilijat Elin Danielson-Gambogi ja Dora Wahlroos 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Doran kihlaus kuvanveistäjä Emil Wikströmin kanssa on päättynyt ja Elin on Italiassa tavannut taidemaalari Raffaello Gambogin. Ystävykset purkavat toisilleen sydäntään niin taiteesta ja maalaamisesta kuin rakkauselämästäänkin.

Tällä kertaa kirjeromaanimuotoon puetun osuuden sisältö ei tunnu mitenkään liittyvän Salomen taideväärennösten parissa tekemiin tutkimuksiin. Punapukuinen omakuvakin liittyy lopulta juoneen vain ohuelti. Salomen saksalaisen keräilijän työhuoneessa näkemä teos on lopulta vain sysäys, joka saa tapahtumat liikkeelle.

Punaista vaatetta on pahuksen hankala arvioida! Onko se ylipäätään dekkari lainkaan? Viime viikonloppuna Helsingin Sanomissa arvioitiin kahdeksantoista syksyn uutuusdekkaria, ja Punainen vaate oli mahtunut tälle niukalle listalle mukaan. Lisäksi se kyllä täyttää perinteisen dekkarimääritelmän, jonka mukaan dekkarissa selvitellään tapahtunutta rikosta. Kuitenkin puolet teoksesta on siis kahden edesmenneen suomalaisen taiteilijan fiktiivistä mutta todenmukaisiin tapahtumiin perustuvaa kirjeenvaihtoa, joka ei liity käsillä olevaan rikokseen, ja toisesta puolesta taas karkeasti arvioiden puolet kuluu Salomen ja Joenmaiden keskinäisten ihmissuhteiden parissa.

Varsinaiseen rikosjuoneen on siis varattuna noin neljännes romaanista, jonka painetussa versiossa on 287 sivua. Eipä ihme, että rikos tuntuu selviävän kovin heppoisin perustein. Salome vähän kuvailee tauluja etu- ja takapuolilta, guuglailee ja soittaa pari puhelua, ja niin hän on päässyt merkittävän taideväärennöskoplan kintereille! Lopussa kerrotaan, että muun muassa Suomen taideväärennöksiin keskittyvä poliisiin yksikkö on ollut saman rikollisjoukon kannoilla jo pitkään, mutta laihoin tuloksin.

Dekkarina punnittuna Punainen vaate on siis kovin köykäinen. Sakset tyynyn alla -dekkarista kirjoittaessani olen todennut, että Salome on kenties ärsyttävin tapaamani dekkarisankari, mutta jotenkin hänestäkin on nyt pahin - tai paras - terä hioutunut. Onko Salome lepsuuntumassa?

Sen sijaan kirjeenvaihto-osuus sai minut lumoihinsa. Olen viimeisen vuoden mittaan lukenut koko joukon suomalaisista naistaiteilijoista, ja tämähän iski siihen suoneen oikean täysosuman. Ellen Thesleffin elämäkerran Minä maalaan kuin jumala luettuani tartuin myös Pirkko Soinisen Ellen-romaaniin ja ihastuin siihen. Ellen Thesleff vietti useita jaksoja elämästään Italiassa ja tapasi siellä myös Elin Danielson-Gambogin. Olin siis jo pannut hänet merkille ja tarkoitus on paneutua hänen elämäkertaansa ja tuotantoonsa tarkemmin jossain vaiheessa.

Mutta kuka ihme oli Dora Wahlroos? Hänestä en ollut kuullut sanaakaan. Hieman lohdutti, kun avasin Riitta Konttisen teoksen Dora Wahlroos – Taitelijatarina ja luin, että vuonna 2007 Dora Wahlroos oli ollut hänellekin vain pelkkä nimi. Konttinen oli sentään jo silloin tutkinut parikymmentä vuotta suomalaisia naistaiteilijoita.

Luettuani Konttisen teoksen teen rohkean päätelmän ja arvelen, että myös Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen ovat lukeneet sen tarkkaan Punaista vaatetta suunnitellessaan. Dora Wahlroosin elämäntarina on kiehtova ja Konttinen paljastaa jo esipuheessaan sen, minkä Nuotio ja Soininen romaanissaan, eli että kolmen taiteilijan elämät kietoutuivat kohtalokkaasti yhteen 1900-luvun taitteessa. Ilman Punaista vaatetta en ehkä olisi Dora Wahlroosiin ja hänen tuotantoonsa tutustunut, joten ehdottomasti kannatti tämäkin dekkari lukea.

Lisäksi lisäsin Emil Wikströmin taiteilijakoti Visavuoren kesävierailukohdelistalleni.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Punainen vaate
Bazar 2019. 287 s.
Äänikirjan lukija Kati Tamminen, kesto 7 h 28 min.

Kuuntelin äänikirjan Storytelista.

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 44. Kirja kertoo Berliinistä. Hieman venytän sääntöjä, sillä kirja ei varsinaisesti kerro Berliinistä, mutta Berliini on yksi sen tapahtumapaikoista ja miljöötä kyllä kuvataan.

Riitta Konttinen: Dora Wahlroos – Taiteilijatarina
Otava 2008. 128 s.

Kirjasto.