Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan toinen osa Iso härkä päättyy dramaattiseen kohtaukseen, jossa Tuonen tytti nostaa Juko
Rautaparran kaksitoistavuotiaan Tenho-pojan lautalleen ja lähtee sauvomaan yli
Tuonelan joen.
Sarjan kolmas osa Tuonela
jatkuu suoraan tästä kohtauksesta. Tietäjä Yörnin äijä kiiruhtaa elottoman
oppilaansa luokse. Tenho ei hengitä eikä sydän lyö. Yörnin äijä käyttää kaikki
voimansa ja taitonsa hakeakseen pojan takaisin kuoleman rajan takaa ja onnistuukin
– mutta vain puolittain. Elintoiminnot palaavat, mutta tajuihinsa Tenho ei
tule.
Yörnin äijä valaa toivoa Rautaparran perheeseen. Tenhon
henki voisi vielä palata ruumiiseen. Sen vuoksi tajuttomana lojuvaa poikaa
pitäisi hoivata, pitää lämpimänä ja juottaakin säännöllisesti. Alussa perhe on
toiveikas, mutta kuukaudet kuluvat, eikä Tenho ole osoittanut virkoamisen merkkejä.
Päinvastoin, poika tuntuu loitontuvan ja muuttuvan vähitellen pelottavasti
kuolleen kaltaiseksi. Lopulta Yörnin äijä päättää yrittää vielä viimeistä keinoa
ja lähteä itse hakemaan Tenhon henkeä takaisin Tuonelasta. Niinpä Rautapartojen
tuvassa makaa kaksi tajutonta koomassa.
Takamailla elävän perheen ja heidän naapureidensa ikäväksi riesaksi
rajan takaa tulee joukko karjalaisia ryöstöretkelle. Sattumalta Varpu on yksin kotosalla
koomassa makaavien Tenhon ja Yörnin äijän lisäksi, kun karjalaiset yllättäen
hiihtävät pihaan. Tilanne on jo itsessään todella vaarallinen, mutta Varpun
kannalta asiaa pahentaa vielä hänen aikaisemmin kokemansa väkivalta. Seuraa
yhteenotto, jonka jälkeen Rautaparran perhe joutuu pakenemaan syvemmälle
korpeen.
Sydäntalven perhe viettää poissa kotoaan ja palaa vasta
kevään korvalla. Karjalaisten uhka ei kuitenkaan ole väistynyt. Joukkio on
kaiken lisäksi vienyt Rautalammilta naisia ja lapsia rajan taakse orjikseen. Tieto
kylmää Heiskan sydäntä. Onko hänen rakastettunsa Kulta turvassa? Impulsiivinen
nuorukainen huomaa pian olevansa syvällä rajan takana osana pientä miesjoukkoa,
jonka tavoitteena on pelastaa orjiksi kaapatut omaisensa vihollisen kynsistä.
Varpun tilannekaan ei ole ihanteellinen. Seitsemäntoistavuotias
tytär alkaa olla parhaassa naimaiässä, eikä siis ihme, että Juko Rautaparta
ilahtuu, kun sopiva sulhasehdokas ilmaisee kiinnostuksensa. Juko ei kuitenkaan
halua pakottaa tytärtään naimaan itselleen vastenmielistä puolisoa, joten
sovitaan, että nuoret saavat rauhassa tutustua toisiinsa ennen kuin lopullinen
päätös tehdään. Varpu lähtee siis sukulaistensa hoiviin Juvalle tarkoituksenaan
selvittää, voisiko suunnitellusta liitosta tulla totta. Tytölle itselleen
ajatus miehen kosketuksesta on raastavan ristiriitainen, yhtä aikaa pelottava
ja houkutteleva.
Juvalla Varpu törmää ikävään tilanteeseen. Osoittautuu, että
hän ei ole turhaan ottanut Mallu-mummolta perimäänsä rohtolaukkua mukaansa,
sillä Juvalla riehuu vaarallinen kulkutauti. Varpu tekee parhaansa auttaakseen
sairastuneita ja hankkiutuu myös paikallisen parantajanaisen oppiin.
Naima-asiakin etenee suotuisasti, vaikkakin kovin hitaasti ja heittelehtien.
Romaanin nimi on Tuonela.
Kuten nimi antaa ymmärtää, myös Tuonelassa kuljetaan, ja pitkä matka
kuljetaankin. Maallisten tapahtumien rinnalla kulkee toinen juonilinja, jossa
Tenho ensin yksin, sitten kohtaamansa muodottoman henkiolennon Helteen ja pian
myös Yörnin äijän kanssa vaeltaa läpi Tuonelan sekä Alisen että Ylisen maailman
tavoitteenaan palata takaisin ruumiisiinsa. Matka ei ole suinkaan vaaraton ja
helppo, kaukana siitä. Vaikeuksia, vaaroja ja vastuksia on roppakaupalla, mutta
sinnikkäästi he kulkevat eteenpäin seuraten tarunhohteisia jalanjälkiä.
Samaan aikaan heidän maalliset olemuksensa alkavat yhä enemmän
muistuttaa ruumiita, jotka kammottavat niistä huolehtivia omaisia. Vaikka
Tenhon ja Yörnin äijän henget palaisivatkin, olisiko heistä enää eläjiksi? Mitä
enemmän aikaa kuluu, sitä heikommalta tilanne näyttää.
Edeltävien osiensa tavoin Tuonela on muhkea romaani monessa mielessä. Juko Rautaparran lapset
eli Tuonelassa vaeltava Tenho sekä aikuistumisen kynnyksellä olevat Varpu ja
Heiska ovat näkökulmahenkilöitä. Edelleen tarut ja myytit ovat teoksen
henkilöille realismia. Pirttiä suojelee vanha Mökkö. Kaikki haltiat ja henkiolennot
eivät ole senkään verran suopeita ihmisiä kohtaan kuin Mökkö. Sen erityisesti
Heiska saa tällä kertaa tuta nahoissaan moneen otteeseen.
Aiemmasta tuttua on myös tarinan rytmittäminen, eli toiminta
ja arjen yksityiskohtien kuvaus vaihtelevat. Tällä kertaa kuvataan tarkoin
esimerkiksi sepän työtä, tosin siinäkin on oma kamulamainen mausteensa. Heiska hankkii
itselleen epätyypillisen aseen eli komean kahdenkäden miekan, ja paljon aikaa
käytetään miekan käytön harjoitteluun ja sen kuvaamiseen. Myös häätavat käydään
läpi huolellisesti, samoin kuvataan vaikkapa sairauksien hoitoa ja lääkeyrttien
keräämistä. Kaikki tämä on kuitenkin ujutettu sujuvasti osaksi tarinaa ja sen
juoksutusta.
Kamula onnistuu tälläkin kerralla myös yllättämään lukijan
muutamalla odottamattomalla juonenkäänteellä. Tosin jossain vaiheessa aloin
olla jo epätoivoinen Tenhon ja Yörnin äijän seikkailujen aina vain pitkittyessä,
kun he kohtaavat Tuonelassa toinen toistaan kimurantimpia ongelmia. Loppuhuipennus
onkin sitten melkoisen yllättävä ja nopeakäänteinen, ja tarina jää taas kutkuttavaan
koukkuun.
Mikko Kamula: Tuonela
Gummerus 2019. 702 s.
Arvostelukappale.
Gummerus 2019. 702 s.
Arvostelukappale.
Tämä on mahtava kirjasarja. Olen koukussa Metsän kansan kirjoihin.
VastaaPoista