Ian Rankin: Piru mieluummin

Lienee pakko tunnustaa, että suhtautumisessani lukemiseen ja kirjojen omistamiseen on vähän omituisia piirteitä. Minulla pitää olla kirjoja itselläni ’tarpeeksi’, siis niin paljon, että lievää pahemman hätätilankin yllättäessä pärjäisin niiden turvin viikkoja, jopa kuukausia (no joo, myönnetään, vuosia). Olen vuosien ja vuosikymmenten mittaan kartuttanut myös erilaisia dekkarisarjoja, joista pahimmillaan en ole lukenut ensimmäistäkään, vielä.

Yksi ääriesimerkki on skottilaisen dekkaristin Ian Rankinin komisario John Rebusista kertova poliisiromaanisarja. Sen aloitusosa Ristinolla on ilmestynyt suomeksi vuonna 2001, ja niihin aikoihin olen sen hyllyyni hankkinut vakaana aikomuksenani lukea se pikapuoliin. Vielä ei tuo ’pikapuoliin’ ole koittanut. Aina jotain muuta mukamas kiinnostavampaa tai kiireellisempää lukemista on kiilannut väliin. 

Mutta aikomukseni on ollut vilpitön! Olenhan sittemmin hankkinut hyllyyni yksitoista sarjan osaa. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi jo kaksikymmentä teosta, ja omasta kokoelmastani puuttuu osia sieltä täältä. Lukemisprojektiani lykkäsi myös kirjoihin perustuva tv-sarja, jonka osat olen tainnut nähdä jo kahdesti. Ajattelin, että pitää antaa ajan kulua, jotta juonenkäänteet varmasti kunnolla unohtuisivat. Mutta Rebus on minulle siis yhtä kuin ihana Ken Stott.

Ristinolla ja sitä seuraavat osat ovat edelleen lukematta, vaikka komisario John Rebus kollegoineen onkin tuttu. Syksyllä Helsingin kirjamessuilta sain kustantamo Blue Moonilta nipun heidän uutuusdekkareitaan, ja ajattelin, että voisin kenties aloittaa tämän massiivisen dekkarisarjan sittenkin käänteisesti eli uusimmasta osasta.

Ihan mukavasti pääsi Rebusin kyytiin näinkin. Rankinin päähenkilö vanhenee reaaliaikaisesti, joten hän on jo vetäytynyt Edinburghin rikospoliisista eläkkeelle. Naisystävän tehtävää toimittaa nykyään oikeuspatologi Deborah Quant. Pari asuu erillään ja pitää ratkaisua toimivana. Rebusin terveys on alkanut reistailla ja kaikkea hyvää ja mukavaa pitää karttaa viskistä ja oluesta alkaen. Kuinka vakavista asioista on kyse, selviää Piru mieluummin -dekkarin mittaan.

Eläkkeellä ollessaankaan Rebus ei malta olla kaivelematta rikosasioita. Hänen entinen alaisensa Siobhan Clarke on noussut rikoskomisarioksi Rebusin tilalle. Yhteys ei kuitenkaan ole katkennut, ja Siobhan kääntyy mielellään entisen esimiehensä puoleen ja toimittaa tälle tämän haluamaa aineistoa.

Nyt Rebusia kiinnostaa vuosikymmenten takainen ratkaisematon murhatapaus. Hotellissa kuristetun seurapiirikaunotar Maria Turquantin tappaja on aikanaan päässyt livahtamaan. Uusia todistajia on vuosien varrella pulpahdellut silloin tällöin pintaan, mutta ratkaisuun asti ei ole päästy. Rebus päättää puhuttaa niitä paikalla olleita, jotka vielä ovat elossa. Pahaksi onneksi hänen ensimmäiseksi jututtamansa henkilön ruumis löytyy seuraavana päivänä joesta kädet selän taakse sidottuina.

Samaan aikaan Edinburghin alamaailmassa selvitellään välejä. Epämääräisillä liiketoimilla rikastunut Darryl Christie pahoinpidellään sairaalakuntoon oman talonsa edustalla. Tekijästä ei tunnu olevan tietoa, mutta ilmeisesti Christietä on uhattu jo aiemmin. Liittyykö ainakin näennäisesti syrjään vetäytynyt rikollispomo Iso Ger, Rebusin arkkivihollinen, jotenkin tähän kuvioon? Pahoinpitely kiinnostaa myös keskusrikospoliisia, jonne Rebusin entinen alainen Malcolm Fox on saanut siirron. Myös tämä juttu kiinnostaa Rebusia. Voivatko ne liittyä jotenkin yhteen?

Rankin kirjoittaa laadukasta perinteistä poliisidekkaria, jonka perusvire on vähän alakuloinen ja tummanpuhuva. Poliisi pyristelee alati supistuvien resurssien, lisääntyvän absurdin byrokratian ja kovilla panoksilla käytävän keskinäisen juonittelun paineissa yhä ovelammaksi ja häikäilemättömämmäksi muuttuvaa rikollisuutta vastaan. Rehellinen vanhan ajan kyttä tuntuu olevan katoava luonnonvara ja Rebus sen hitaasti joskin vastentahtoisesti haipuva jäänne.

Rebus on kirjan sivuilla ihan yhtä sympaattinen kaveri kuin tv-sarjassakin. Rosoa on, mutta sydän on lämmin. Suoraselkäisyydestä tingitään vain sen verran, kuin päämäärän saavuttamiseksi on pakko. Yllättävän hyvin virassa olevat poliisit sietävät Rebusin hääräilyä tutkinnan seassa. Tulokset taitavat painaa vaakakupissa, eikä eläkeläinen halua ottaa niistä itselleen kunniaa.

Nettilähteet tietävät kertoa, että Rankin on kirjoittanut tässäkin kirjassa sivuhenkilönä pyörivästä Malcolm Foxista pari omaakin dekkaria, mutta on sittemmin yhdistänyt sankarinsa näissä loppupään Rebus-tarinoissa. Ylipäätään Rankinilla on laaja tuotanto, joten luettavaa ainakin riittää. En tämän perusteella nyt ainakaan poista keräämiäni osia hyllystä. Pitää poimia puuttuvia osia sitä mukaa kuin niitä vastaan maailmalla tulee.

Ian Rankin: Piru mieluummin (Rather Be the Devil)
Suom. Ulla Ekman-Salokangas.
Blue Moon, 2019. 364 s.

Arvostelukappale.

Maire Maimanen: Viides kuolemansynti

Olen yli yhdeksänvuotisen kirjabloggaaja’urani’ aikana lukenut vain muutamia omakustanteina julkaistuja teoksia. Ollessani parivuotiskauden Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadin ja toisen Botnia-palkintoraadin jäsenenä luin sen sijaan melkoisen tukun todellisten pienkustantamojen julkaisemia teoksia. Blogin alkuvuosina kirjoitin myös jutun omakustanteista ja otsikoin sen tarkoituksellisen provokatiivisesti Onko omakustanne valekirjallisuutta?

Olen aikaisemminkin kertonut, että monet kirjoittajat tarjoavat minulle suoraan teoksiaan luettaviksi ja blogissa esiteltäväksi. Yhteydenottoja tulee myös pienkustantamojen edustajilta jonkin verran. Olen opetellut vastaamaan näihin tarjouksiin kohteliaan päättäväisesti: ”Kiitos, mutta ei kiitos.” En yksinkertaisesti ehdi lukea kaikkea tarjottua, ja haluan valita itse, mitä luen. En myöskään halua, että kukaan laittaa vähiä rahojaan siihen, että postittaa maksamansa kirjan minulle, enkä sitten koskaan lue ja kirjoita siitä. Jos en ole johonkin minulle lähetettyyn viestiin vastannut, pahoittelen sitä.

Joskus kuitenkin joku tekijä haluaa kaikesta huolimatta lähettää kirjansa ja kantaa riskin. Näin teki uuraislainen esikoisdekkaristi Maire Maimanen, joka viestissään kertoi julkaisseensa pehmodekkarinsa omakustanteena. Päätin Viidennen kuolemansynnin saatuani sittenkin vilkaista, millaisesta dekkarista oikein on kyse.

Alku on kylmäävä. Nimeämättömiksi jäävät mies ja nainen raahaavat pressukääröä kohti suolampea. Kääröstä paljastuu nuoren naisen ruumis, jonka pariskunta viskaa lampeen. Seuraavana päivänä läheisessä talossa eläkepäiviään viettävä Maisa Mäki lähtee hellettä uhmaten poimimaan suolta lakkoja. Kauhukseen hän näkee, että lammesta törröttää käsi…

Kun poliisit nostavat naisen ruumiin lammesta, Maisa järkytyksekseen tunnistaa sen. 

Nainen on hänen mökkivuokralaisensa, tamperelainen opettaja Noora Näkki. Mutta miksi kummassa Noora on tullut hukuttautumaan suolampeen, kun vuokramökki sijaitsee pienen järven rannassa? Pian paljastuu, että Noora Näkin kuolemaan liittyy monenlaista muutakin kummallista, ja poliisi alkaa tutkia sitä rikoksena.

Maisan rauha on mennyttä. Mökillä ja talon liepeilläkin alkaa tapahtua monenlaista kummallista ja suoraan sanoen aika pelottavaakin. Maisalla on turvanaan vain kaksi kissaa, mutta epäröimättä hän silti jättää ovensa avaimen tuttuun jemmaan seinäkoristeeseen lähtiessään kylille, eikä matkapuhelinkaan aina ole ihan käden ulottuvilla.

Maimasen kehittelemä rikosjuoni ei ole lainkaan hassumpi, vaikka ratkaisu ei varsinaisesti lopulta lukijaa yllättänytkään. Vinkkejä asioiden oikeasta tolasta on ilmassa oikeastaan alusta alkaen, mutta Maisalla ja komisario Ovaskaisella kestää aikansa päästä samaan lopputulemaan. Onneksi rikolliset avautuvat riihen sivulla aikeistaan, kun Maisa sattuu sopivasti kuulolle.

Maimanen siis luonnehtii itse teostaan pehmodekkariksi, ja siihen kyllä yhdyn. Väkivaltaa kirjassa ei kuvata, mutta jännityksen tihentämisessä Maimanen onnistuu oikein hyvin. Monessa kohdassa mietin, että Maisa on kyllä melkoisen kylmähermoinen nainen!

Kielessäkään ei ole valittamista. Teksti etenee sen puoleen kitkatta, ja dialogikin on luontevan oloista. Sen sijaan varsinaisen dekkarijuonen lisäksi kirjassa on luvattoman paljon yksityiskohtaista arjen kuvailua. On tietysti puhdas makuasia, kuinka paljon lukija jaksaa selostuksia aterioiden valmistamisesta, vaatteiden valitsemisista eri tilaisuuksiin tai vaikkapa henkilöiden taustoista ja ihmissuhdekuvioista. Niiden olisi hyvä jotenkin liittyä itse asiaan tai sitten niiden pitäisi itsessään olla jollakin tavoin niin kiinnostavia, että niille uhrattu aika ja tila puolustavat paikkaansa. Näin ei valitettavasti Viidennessä kuolemansynnissä ole.

Kiusallisen kömpelö on kulunut keino, jolla yritetään tuoda murhaajan ajatuksia lukijan tietoon. Sekavat mutta onneksi lyhyet yksinpuhelujaksot on painettu kursiivilla muutaman luvun loppuun. Ne jäävät lopulta täysin irrallisiksi, ja ne olisin poistanut. Sen sijaan viimeinen luku, eräänlainen loppunäytös, on viimeistä virkettään myöden loistava oivallus!

Kuten alussa totesin, olen monenlaisten pienkustantamojen julkaisemia dekkareita vuosien varrella lukenut melkoisen pinon. Olen monesta tällaisesta teoksesta kirjoittanut avoimen turhautuneita esittelyjäkin. Olen peräänkuuluttanut kunnon kustannustoimittamista ja uudelleenkirjoituttamista, sitä kuuluisaa editointia ja hiomista. Muutamien teosten äärellä olen toivonut, että niitä ei olisi minulle luettavaksi toimitettu lainkaan. Kustannuskynnys olisi siis voinut olla korkeampikin.

En tiedä, mitä ajatuksia Maire Maimasella on omakustanteista. En tiedä sitäkään, onko hän tarjonnut käsikirjoitusta jollekin kustantamolle, enkä sitä, kuinka paljon hän on teostaan hionut tai luetuttanut ennen painattamista. Joka tapauksessa Viides kuolemansynti on mielestäni parempi kuin monet lukemani dekkarit. Mutta arvelen myös, että jos se olisi saanut kustannussopimuksen jostakin dekkareita julkaisevasta pientä vähän suuremmasta kustantamosta, sitä olisi vielä kosolti hiottu ennen julkaisemista.

Maire Maimanen: Viides kuolemansynti
MediaVia – omakustanne 2019. 204 s.

Arvostelukappale.

Simone Buchholz: Krokotiiliyö

Chastity Riley työskentelee Hampurin poliisissa syyttäjänä St. Paulin alueella. Chas viihtyy paremmin farkuissa ja buutseissa kuin jakkupuvussa ja avokkaissa. Kahvi, olut ja vodka pitävät hänet parhaiten käynnissä. Oikeustieteelliseen Chastity päätyi, koska itsemurhan tehnyt isä oli aikanaan todennut, että ala voisi olla tyttärelle sopiva.

Lähemmäs nelikymppinen Chastity on taustaltaan saksalais-amerikkalainen. Saksalainen äiti jätti perheensä, kun Chas oli pieni, ja lähti uuden miehensä perässä Yhdysvaltoihin. Isä kasvatti tyttärensä yksin, mutta ei ilmeisesti toipunut vaimon lähdöstä koskaan vaan päätyi itsemurhaan. Nämä tapahtumat osiltaan selittänevät Chastityn sitoutumisongelmia. Syyttäjän sydämenasiat ovat nimittäin jokseenkin kiemuraiset. Miehiä kyllä on, mutta Chastity ei halua tunnustaa edes itselleen, että joku olisi hänelle oikeasti tärkeä. Naapuriasunnossa majaileva komistus, entinen nuorisorikollinen Klatshce, on pääsemässä ehkä liiankin lähelle.

Chastity fanittaa intohimoisesti paikallista futisseuraa FC St. Paulia, jonka kotiotteluihin hänellä on ystävättärensä kanssa kausikortti, tietysti seisomapaikoille. Muutenkin St. Pauli ja Kiez vähän nuhruisine satama-alueineen ja punaisten lyhtyjen katuineen ovat hänelle rakkaita. Parhaiten hän viihtyy ystäviensä Claran ja Roccon kahvilassa ja Klatshcen viinibaarissa.

Tutustuin herkän rosoiseen Chastityyn hiljattain, kun luin Simone Buchholzin ensimmäisen hänestä kertovan dekkarin Revolverisydän. Tykästyin sen verran vahvasti sekä päähenkilön rosoisuuteen että varsinkin kirjoittajan persoonalliseen tyyliin, että varasin samoin tein kirjastosta myös tämän toisen suomennoksen eli Krokotiiliyön. Sitä jouduin tovin odottelemaan, sillä siitä oli koko joukko varauksia.

Chastity Rileysta kertovassa sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt yhdeksän osaa, ja Buchholz on suorastaan kahminut niillä erilaisia palkintoja Saksassa. Krokotiiliyö on tämän sarjan kuudes osa, vaikka siis vasta toinen suomennos. Se on palkittu Crime Cologne Award -, Deutscher Krimipreis - ja Radio-Bremen-Krimipreis-palkinnoilla, joten ainakin kotimaassaan Buchholz on arvostettu tekijä.

Koska aloitusosan ja Krokotiiliyön välissä on useampia kirjoja ja vuosia, on Chastityn uralla tapahtunut käänteitä sitten viime näkemän. Hänet on jonkin epäonnisen tapahtumaketjun jäljiltä siirretty syrjään syyttäjäntehtävästä, mutta häntä ei kuitenkaan ole irtisanottu. Sen sijaan hän on ajautunut sivuraiteelle. Työhuoneeksi on osoitettu pieni koppero, ja tehtävänä on toimia väkivaltarikosten uhrien tukihenkilönä.

Chastityn maaseutuviikonloppu keskeytyy, kun hänet kutsutaan töihin. Sairaalaan on tuotu pahasti pahoinpidelty mies. Kaikkien raajojen luita on katkottu ja oikean käden etusormi leikattu irti. Mies on tajuton, eikä hänellä ole mitään henkilöllisyyspapereita. Kuka hän on ja miksi hänelle on tehty kammottavaa väkivaltaa keskellä katua? Tekijöitä on täytynyt olla useita, mutta silminnäkijöitä ei ole.

Töissä Chastityn isähahmona toiminut Faller on eläkkeellä, mutta ei pääse irti pakkomielteestään. Hampurin alamaailmaa on jo vuosia mielensä mukaan pyörittänyt albaani Gjergj Malaj, jolle kukaan ei tunnu voivan mitään. Fallerkin on henkilökohtaisesti törmännyt hänen menetelmiinsä aktiiviuransa aikana, mutta nyt hän on päättänyt ärsyttää Malajia niin kauan, että tämä joutuu vastaamaan teoistaan.

Chastitylla riittää tehtävää, kun hän yrittää saada tajuihinsa palanneen asiakkaansa puhumaan. Mies on nimittäin selvästikin päättänyt olla paljastamatta itsestään mitään, edes nimeään. Mitä hän salaa tai pelkää? Samaan aikaan Faller jatkaa ärsytyskierrostaan St. Paulin kapakoissa. Kuten lukija arvaa, juonilinjoilla on yhteys.

Buchholz on mestari kertomaan laajan ja monipolvisen tarinan äärimmäisen niukasti. Krokotiiliyössä on alle kolmesataa väljästi taitettua sivua, mutta silti sen kansien välissä ehtii tapahtua monenlaista. Tarina ikään kuin laajenee teoksen ulkopuolella ja syntyy lukijan mielikuvituksessa. Tästä pidän! Lukijalle jää oivallettavaa ja yhdisteltävää, eikä väkivallalla tai muilla inhottavuuksilla mässäillä.

Toisaalta Buchholz jättää ehkä turhaankin monia kihelmöiviä kohtauksia hyödyntämättä lakonisella tyylillään. Siksi Krokotiiliyö ei ole varsinaisesti jännittävä, vaikka loistava rikosromaani onkin.

Simone Buchholz: Krokotiiliyö (Blaue Nacht)
Suom. Anne Kilpi.
Huippu 2019. 296 s.

Kirjasto.

Riika Ruottinen: Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä

Odottelin toista kuukautta Riika Ruottisen sarjakuva-albumia Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä saapuvaksi kirjastosta. Hain kirjan matkalla töistä kotiin ja hotkaisin sen yhdeltä istumalta. Raadollinen, tinkimätön ja raaka ovat adjektiiveja, jotka nousivat mieleeni näitä armottomia työelämäkuvauksia lukiessani. Ruottinen ei totisesti säästele tai pehmentele mitään kertoessaan autofiktiivisissä sarjakuvissa omista kokemuksistaan, näkemästään ja kuulemastaan.

Ruottisen kuvaamat tilanteet ja olosuhteet iskivät minuun todella lujaa. Riika-niminen nuori nainen työskentelee opetusalalla pätkätöissä. Suomen kieli ja kirjallisuus ovat selvästikin hänen opetusalaansa, mutta hän työskentelee maahanmuuttajien kotoutumiskoulutusta antavassa oppilaitoksessa (yrityksessä?) ja opettaa suomea toisena kielenä. S2-opinnot ovat kuitenkin vielä kesken. Työpisteet vaihtelevat ja työjaksot ovat jatkuvasti katkolla.

Työ kirjavan opiskelijajoukon kanssa on vaativaa monella tapaa, eikä Riikalla oikein ole eväitä kaikkien eteen tulevien kysymysten ja ongelmien ratkaisemiseen. Itse työ turhauttaa, vie voimat ja tekee vihaiseksi. Tuttua monelle opettajalle? Valitettavasti. Mutta tämä ei harmi kyllä vielä riitä, vaan päälle tulee vielä monenlaista taakkaa työnantajien ja työyhteisön suunnalta.

Koska Riika on sijainen, toisin sanoen todennäköisesti vain väliaikainen työyhteisön jäsen, häntä kohdellaan suoraan sanoen törkeästi. Vielä valitettavampaa on, että monia Riikalle sattuvia tilanteita tapahtuu myös vakituisissa virka- ja työsuhteissa oleville. Mutta sijaiset, opetusalan pätkätyöläiset, tuntuvat olevan todellista vapaata riistaa.

Ruottinen kuvaa lukuisia tilanteita, joissa Riika kohtaa epäasiallista kohtelua oppilaitosten työntekijöiden suunnalta. Jo työhaastattelutilanne voi mennä kertakaikkisen pieleen, mutta työn kipeästi tarvitseva hakija puree hammasta ja nielee nöyryytykset. Lukemattomien koulujen sisäilmaongelmat ja väistötilajärjestelyt näyttäytyvät surullisen ankeina.

Teoksen alaotsikko on Sarjakuvia työelämästä, ja se on sen mukaisesti esitystavaltaan episodimainen. Pohjalla kulkee kuitenkin juoniaihelma, ja tarina saa päätöksensä. Riika tekee rohkean ratkaisun, mutta työelämän ja koulutuksen järjestäjien kannalta se ei ole kovin mairitteleva.

Sarjakuva sopii yllättävän hyvin tällaisenkin asian käsittelyyn. Kuvan ja sanan yhteispelillä Ruottinen ilmaisee monenlaisia sävyjä ja tunnelmia. Hän käyttää vaihtelevia kuva- ja tekstilajeja oivaltavasti ja niin, että kokemattomampikin sarjakuvan lukija saa ahaa-elämyksiä. Maltoin myös tutkia kuvia rauhassa. Välissä on jaksoja, joissa taustoitetaan tilanteita yhtenäisellä kertovalla tekstillä.

Minuun Porno sijainen siis iski kuin nyrkki palleaan. Soisin sitä luettavan opehuoneissa ja rehtorien kanslioissa syventyen ja ajatuksella. Olisiko syytä miettiä vähän oman työyhteisön ja ihan omaa työkäyttäytymistä? Mitäpä jos kohtelisi sijaista kuin kollegaa?

Riika Ruottinen: Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä
Pokuto 2019. 160 s.

Kirjasto.

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Mies juoksee metsässä huutaen Annan nimeä. Kahden askeleen välillä hän menettää totaalisesti muistinsa. Kuka hän on? Missä hän on? Kuka on Anna? Miksi puiden lomitse näkyy pakoon juoksevan naisen hahmo? Kuka ampuu? Tilanne on kaikin puolin sekava ja pelottava. Kaiken lisäksi miehestä tuntuu, että hänen vartalonsa on jotenkin väärän oloinen. Onko hän aina ollut tämän pituinen?

Muutamien hämmentävien yksityiskohtien ja tapahtumien jälkeen mies hoipertelee ränsistyneen kartanon pihaan ja kolkuttaa oveen. Miehen huojennukseksi hänet tunnetaan talossa. Hän on tohtori Sebastian Bell, jonka on määrä osallistua kartanossa talon tyttären Evelynin kotiinpaluun kunniaksi järjestettäviin tanssiaisiin. Huoneessaan tohtori Bell tuijottaa hämmentyneenä tavaroitaan. Osaako hän muka toimia lääkärinä? Käsittämätön ajatus!

Hämmentävä päivä päättyy Evelynin murhaan. Seuraavana päivänä mies herää samassa kartanossa, mutta eri vuoteessa ja ruumiissa kuin ensimmäisenä päivänä. Kummallisesti tapahtumat seuraavat edellisen päivän kulkua, mutta näkökulma on nyt toinen. Mistä oikein on kysymys?!

Stuart Turtonin menestysromaania Evelynin seitsemän kuolemaa kuvataan ”kirjalliseksi pakohuonepeliksi, jossa Agatha Christie kohtaa Black Mirror -tv-sarjan.” Itselleni luuppiin juuttuneista henkilöistä tuli mieleeni Audrey Niffeneggerin romaani Aikamatkustajan vaimo, jota on maustettu perinteisen arvoitusdekkarin ja kauhuromantiikan elementeillä.

Päähenkilön on kahdeksan päivän aikana ratkaistava Evelynin murha päästäkseen pois kummallisesta rinnakkaistodellisuudesta. Jokaisena päivänä hänellä on uusi isäntä, jonka ruumiissa hän herää. Jos hän ei saa estettyä Evelynin kuolemaa vielä kahdeksantenakaan iltana, kaikki alkaa alusta ja hän on taas tohtori Sebastian Bellin ruumiissa muisti puhtaaksi pyyhittynä. Kartanon väestä jotkut ovat hänen liittolaisiaan, toiset taas yrittävät kirjaimellisesti kaikin keinoin estää häntä onnistumasta tehtävässään. Mutta ketkä ovat ystäviä, ketkä vihollisia? Keihin voi luottaa?

Luin Evelynin seitsemän kuolemaa -teoksen joululomalla Lontoon-matkalla. Se oli siis toinen matkakirjoistani, jotka valitsin sillä periaatteella, että niiden pitää olla pehmeäkantisia (sain kirjan ennakkokappaleen) ja niiden tapahtumien pitää sijoittua Englantiin. Nämä vaatimukset siis täyttyivät hienosti. Muuten juuri tämä kirja ei ollut aivan napakymppivalinta lomamatkalla luettavaksi, sillä se vaatii lukijalta keskimääräistä enemmän keskittymistä.

Kuten ehkä jo yllä kuvailemastani voi päätellä, juoni on jokseenkin erikoinen ja monikerroksinen. Henkilökaarti on laaja, ja vaikka kirjan alussa on henkilöluettelo lukijan tueksi, on siinä kärryillä pysymisessä tekemistä. Yhtään ei tilannetta helpota, että päähenkilö on milloin kenenkin pään sisällä ja toimii osin isäntänsä luonteen ja tapojen mukaisesti. Ei siis riitä, että päähenkilö on pitkään totaalisen ulalla, vaan myös lukija on. Jossain vaiheessa aloin toivoa, että olisin tehnyt itselleni samanlaisen muistikirjan kuin kirjassakin tehdään. Sen avulla olisin ehkä selvinnyt juonikieputuksessa ja henkilökarusellissa hieman selväpäisempänä!

Jännitettävää ja mietittävää on monella tasolla. Saako päähenkilö ratkaistua ja estettyä Evelynin murhan? Onnistuuko hän irtautumaan luupista? Miksi hän ylipäätään on siihen joutunut? Kysymykset saavat kyllä vastauksensa, tosin niistä osa on lukijan tiedonhalua paremmin tyydyttäviä kuin toiset.

On myönnettävä, että Turton on kehittänyt osin tutuista aineksista tuoreen kokonaisuuden, joka kiehtoo ja viettelee lukijan syövereihinsä. Tämä on yksi kummallisimmista ja erikoisimmista romaaneista, jonka olen aikoihin lukenut.

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa (The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle)
Suom. Jaakko Kankaanpää.
Otava 2020. 494 s.

Ennakkokappale.

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana

Kirjoja todella ymmärtävät ihmiset ovat harvinaisia,
vaikka moni sellaisena itseään pitääkin.

Kirjan idea:

Pienessä laman ankarasti kurittamassa skotlantilaisessa merenrantakaupunki Wigtownissa antikvariaattisen kirjakaupan The Book Shopin omistaja Shaun Bythell kirjaa vuoden ajan joka päivä ylös yrityksensä tapahtumat. Jokainen päiväkirjamerkintä alkaa tiedolla, kuinka monta teosta kaupalta on tilattu verkon kautta ja kuinka monta niistä on onnistuttu toimittamaan, ja päättyy tietoon kassaan kertyneestä summasta sekä päivän asiakasmäärästä. Jokainen luku eli kuukausi alkaa lainauksella George Orwellin vuonna 1936 julkaisemasta esseestä Muistoja kirjakaupasta.

Kuulostaako pitkäveteiseltä? Miten tämä voi olla kiinnostavaa ja viihdyttävää luettavaa?

Olin kuitenkin lukenut ja nähnyt niin paljon innostuneita kommentteja Shaun Bythellin teoksesta Elämäni kirjakauppiaana, että päätin varata sen luettavakseni kirjastosta. Onneksi! Elämäni kirjakauppiaana on nimittäin aivan mahtava teos, todellinen kirjafriikin unelma!

Bythellin kirja luokitellaan tietoteokseksi, mutta minä luin sitä kuin viihdyttävää romaania. Miljöö on romanttisuuden huipentuma. Kirjakaupparakennus on ikivanha, sokkeloinen ja vetoinen, välillä vuotava ja talvikuukausina hyytävän kylmä (siis kirjaimellisesti!). Kaikki kaupan huoneet on vuorattu kirjahyllyillä ja kirjoja on joka puolella. Asiakkaat ja osa työntekijöistäkin levittelevät kirjoja huolettomasti eri pinnoille. Takan ääreen on asetettu nojatuoleja lukuhetkiä varten.

Kirjakauppiaan elämästä on kuitenkin romantiikka ja idylli hyvin kaukana ainakin suurimman osan ajasta. Bythell kuvaa oman yrityksensä ja ylipäätään kirja-alan tilannetta avoimesti ja purevan kriittisesti olematta silti yhtään katkerampi kuin on välttämätöntä. Pistämätön huumori ja lempeä itseironia sävyttävät päiväkirjamerkintöjä. Leipä on alalla koko ajan tiukemmassa, mutta rakkaus kirjoihin ja ihmisiin pitävät Bythellin ja monet hänen kollegansa sitkeästi alalla.

Bythell osti The Book Shopin eläkkeelle siirtyvältä omistajalta vuonna 2001. Elämäni kirjakauppiaana kuvaa kirjakaupan elämää ajalta 5.2.2014 – 4.2.2015. Viidentoista vuoden aikana Bythell on nähnyt ja kokenut alan rajun muutoksen, jonka keskeisenä syynä on myynnin siirtyminen verkkoon ja sen jälkeen verkkokaupan raju keskittyminen Amazonille.

Käytettyjen kirjojen myyjällä pitää olla tarkka vainu ja tieto, mitä kannattaa ostaa. Bythell kuvaa innostavasti kirjanhankintakäyntejään. Kauppias kutsutaan koteihin arvioimaan kirjastoja, ja kohteet ovat kiehtovia. Toisinaan saattaa löytää aarteita, mutta useimmiten joutuu tuottamaan tarjoajalle pettymyksen. Oma ongelmansa ovat kirjakauppaan kaikesta huolimatta kertyvät kirjat, jotka pitää poistaa. Miten päästä eroon kierrätystavarasta joutumatta maksamaan siitä?

Pitääkseen saldonsa edes jotenkuten plussalla Bythell on joutunut kehittelemään kaupan yhteyteen erilaisia lisäansiomahdollisuuksia. Huutokaupoista tarttuu kirjojen lisäksi mukaan myös huonekaluja, joita hän asettelee myymäläänsä ja myy eteenpäin. Kaupassa myydään myös Bythellin ystävien käsitöitä, kuten koruja ja kävelykeppejä. Kiehtovin keksintö on kuitenkin Random Book Club, kirjakerho piintyneille lukijoille. Sen idea on yksinkertainen: jäsenet maksavat kiinteän vuosimaksun ja saavat vastineeksi kerran kuussa Bythellin heille huolella valitseman ja postittaman teoksen. Jäsenet eivät voi itse vaikuttaa siihen, mitä kirjoja he saavat.

Parasta kirjassa ovat kuitenkin Bythellin mainiosti kuvaamat ihmiset. Kirjakaupan työntekijät ovat tietysti hyvin eksentristä joukkoa. Koska bisnes on heikkoa, ei Bythellillä ole kovinkaan monia työntekijöitä, vaan pääsääntöisesti kaupassa hänen kanssaan työskentelee Nicky. Tällä on paitsi varsin erikoinen pukeutumistyyli myös erittäin omaperäinen käsitys kirjojen luokittelusta ja hyllyttämisestä, mikä hankaloittaa välillä ainakin verkkokaupan tilausten toimittamista. Nicky suhtautuu muutenkin työntekijän velvollisuuksiin lähinnä suurpiirteisesti. Käynnissä on jatkuva kinastelu Bythellin ja Nickyn välillä.

Nickyn lisäksi entiset työntekijät ja harjoittelijat auttavat kaupan hoidossa sesonkiaikoina. Bythellin on ilmeisen vaikea sanoa työntekijöilleen ei, joten välillä heitä on kaupassa enemmän kuin firman talous kestäisi.

Kirjakauppiaan elon suola ja pippuri ovat kuitenkin asiakkaat. Heitä kaupassa vierailee päivittäin vaihtelevissa määrin, hiljaisimpina aikoina vain muutama, sesonkeina kymmenittäin. Parhaat tietävät, mitä etsivät, maksavat iloiten pyydetyt hinnat ja juttelevat mukavia kauppiaan kanssa. Ikävimmät – no, juuri päinvastoin. Bythell kuvaa komiikalla värittäen esimerkiksi tilannetta, jossa kauppaan pyrähtää bussilastillinen eläkeläisturisteja kahmimaan ilmaisia esitteitä ja käyttämään wc:tä ostamatta ainuttakaan kirjaa.

Kirjakokoelman purkaminen tuntuu asukkaiden perimmäiseltä tuhoamiselta – joutuu pyyhkimään pois sen viimeisen todisteen, joka olisi kertonut, keitä he olivat.

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana (The Diary of a Bookseller)
Suom. Jaana Kapari-Jatta.
Kirjapaja 2019. 340 s.

Kirjasto.

Kuten sanottu, Elämäni kirjakauppiaana on tietoteos ja Shaun Bythellin The Book Shop Wigtownissa oikeasti olemassa. Kirjakaupalla on omat Facebook-sivut, joista kirjassakin kerrontaan,  ja Twitter-tili. Kirjalle on myös ilmestynyt jatkoa eli Confessions of a Bookseller viime vuonna. Sen suomennosta odottelen! Milloin muuten julkaistaan Elmeri Vehkalan päiväkirja ja tunnustukset?

Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar

Puolisen toista vuotta sitten taivuin kokeilemaan silloin vielä Suomessa uudehkoja äänikirjojen kuunteluaikapalveluja Storytel ja BookBeat. Siihen asti olin joko lainannut äänikirjani kirjastosta cd-levytallenteina tai ostanut tiedostot omikseni Elisa Kirjasta. Ihastuin palvelujen käytön helppouteen, mutta ihan kertaheitolla minusta ei vakituista tilaajaa tullut. Ei ole itse asiassa tullut ihan vieläkään, sillä Elisa Kirjasta omaksi hankitut kirjat pitäisi ensin kuunnella pois ennen kuin voin antaa itselleni luvan kokonaan heittäytyä kuunteluaikapalveluiden syliin. Projekti tuntuu kestävän, sillä väliin on tunkenut erilaisia lahjakortti- ja mediakuunteluoikeusjaksoja. Tällä hetkellä listalla on vielä 14 kuunneltavaa kirjaa…

Ihastuin siis palveluiden helppouteen ja sittemmin myös niiden sisältämän tarjonnan runsauteen. Säännöllisin väliajoin Facebookin kirjallisuusryhmissä keskustellaan ja jopa kiistellään, mikä palvelu on paras. Kysymys lienee tällä hetkellä ratkaisematon, mutta käsitykseni mukaan BookBeat on Suomessa selvä markkinajohtaja. Toistaiseksi siltä kuitenkin puuttuu yksi vetonaula, joka Storytelilla, sen pahimmalla kilpailijalla, on. Nimittäin ihan omat uniikit teokset, joita ei saa mistään muualta, eli Storytel Original -sarjat tai pikemminkin -kirjat.

Storytel Originalit ovat siis suoraan ääni- ja ekirjoiksi kirjoitettuja teoksia, ja ne on tilattu varta vasten kirjailijoilta tätä tarkoitusta varten. Jotkut SO:t on julkaistu myös painettuina, kuten Marko Kilven Undertaker-sarjan teokset. Olen muutamia näitä SO-kirjoja aikaisemmin kuunnellut, mutta nyt sain mahdollisuuden kuunnella Päivi Alasalmen dekkarin Alamaailman kuningatar. Ilahduin tästä kovasti, sillä olen fanittanut Alasalmen kirjoja jo vuosia, Vainolasta alkaen. Nyt kirjailija on siis valloittanut itselleen uuden genren, vaikka jännittävien kirjojen kirjoittaminen ei hänelle siis mitenkään uutta olekaan.

Tamperelaiset rikoskonstaapelit Hallavainen ja Sirkiä tutkivat arvokasta mutta siivotonta asuntoa, joka näyttää lähinnä teurastamolta. Verta on niin paljon, ettei uhri tai mahdollisesti uhrit ole voineet selvitä hengissä. Kuka tai ketkä asunnossa ovat kuolleet ja missä ovat heidän ruumiinsa? Asunto kuuluu Teemu Karvian alias Kingin ökyrikkaille vanhemmille, jotka ovat katkaisseet välit vanhimpaan lapseensa lopullisesti. Kihlattunsa Kuningattaren eli Karla Kuusivaaran kanssa Teemu on viettänyt tuhoisalta kuulostavaa elämää, josta ei ole puuttunut sen paremmin viinaa kuin huumeitakaan. Nyt pariskunta tuntuu haihtuneen jäljettömiin ja poliiseilla on ratkottavanaan visainen tapaus.

Samoihin aikoihin sosionomiksi valmistunut oululainen Anu Murtovuo muuttaa työn perässä Tampereelle. Hän ei ole koskaan ennen asunut siellä, mutta yllättäen epämääräisen oloiset ja erittäin vihaiset ihmiset tutuvat tunnistavan hänet joka kulmalla. Uhkaavat tilanteet seuraavat toisiaan. Keneksi Anua oikein luullaan ja missä tämä salaperäinen monien jahtaama kaksoisolento on? Nainen tuntuu ilmiselvästi olevan hengenvaarassa. Anu saa myös kuulla synkistä perhesalaisuuksista, jotka järkyttävät perin juurin hänen sovinnaisen ja turvallisen elämäänsä perustuksia.

Lukija (tai siis kuuntelija, mutta puhun itse mieluiten lukijasta) oivaltaa tietysti jo miltei alusta alkaen, että nämä juonilinjat ovat vain saman tarinan eri puolia. Koska sekä poliisi että Anu ovat omilla tahoillaan enemmän tai vähemmän pihalla tapahtumien oikeasta laidasta mutta hieman eri tavalla, joutuu lukija jännittämään, ehtiikö poliisi rikollisen jäljille ajoissa vai käykö Anulle köpelösti. Miksi Anu ei vain voisi mennä kertomaan oudoista tapahtumista poliisille? Lisäjännitystä syntyy myös siitä, että lukijakaan ei aavista läheskään kaikkia juonenkäänteitä vaan vaarat uhkaavat myös odottamattomilta tahoilta.

SO-formaatti on vähitellen liukumassa kohti perinteisempää muotoa, sillä alkuun ajatuksena oli julkaista tarinat jatkokertomustyyppisinä jaksoina. Niitä ei käsittääkseni missään vaiheessa ole voinut ainakaan suomalaisista kirjoista ostaa osa kerrallaan, vaan koko tarina on tullut yhtenä pakettina. Jatkokertomusmuoto kuitenkin näkyi ainakin alkupään SO-tarinoissa, ja on siitä vähän kaikuja vielä tässä Alamaailman kuningattaressakin. Tosin cliffhangerit kuuluvat trillereihin ihan painetuissakin kirjoissa, joten on vaikea sanoa, onko tässä aavistelussani oikeasti perää. Käytettävyys on kuitenkin nyt mukavampi, kun koko teos latautuu siististi ilman välisoittoja kuunneltavaksi.

Alasalmi siis kirjoittaa sujuvasti ja koukuttavasti ja tarina viihdyttää jännityksen ystävää oivallisesti alusta loppuun. Mukana on sopivasti romantiikkaa ja ripaus kuumaa seksiäkin, sekä rakastettava kissa Prinsessa-Kersantti. Ihan kelpo paketti siis!

Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar
Storytel 2019. Lukija Jani Karvinen, kesto 8 h 29 min.

Mediakuunteluoikeusjakso Storytelilta.

Selailin Storytelin Storytel Original -tarjontaa vähän sillä silmällä, että kuuntelujakson aikana voisin kuunnella vielä muitakin SO-tarinoita. Valikoimasta löytyy useammankin mielikirjailijani kiinnostavia teoksia, ja listalleni päätyivät ainakin nämä:

Jari Järvelä: Miss Karate
JP Koskinen: Ruosteinen sankari 3
Marko Hautala: Kaikki mitä tahdot
Helena Waris: Saari
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Rakastavaiset joita ei ollut

Kuukauden kuuntelujaksoni ei kyllä riitä millään!

Timo Kyllönen: Aava

Ajattelin tänä vuonna kokeilla, onnistuisinko täyttämään Helmet-lukuhaasteen pelkästään dekkareilla. Kuin tilauksesta sain Timo Kyllösen Aavasta napakympin kohtaan 3: kirja, johon suhtaudun ennakkoluuloisesti. Kirjailija nimittäin lähestyi minua pariinkin otteeseen tarjoten esikoisdekkariaan luettavakseni. Guuglailin vähäsen ja totesin, että Aikamedia ei vaikuta sellaiselta kustantamolta, jonka julkaisut olisivat omaa lukumukavuusaluettani. Aikamedia on nimittäin kristillisen helluntailiikkeen omistama yritys, joka julkaisee lähinnä hengellistä kirjallisuutta. Vastasin siis kirjailijalle ainakin toivoakseni kohteliaasti mutta vakaan torjuvasti.

Onneksi kirjailija Kyllönen lähestyi minua vielä uudelleen kirjan jo ilmestyttyä. Päätin ottaa selvää, mistä oikein on kyse, ja varasin kirjan luettavakseni kirjastosta *. Muutaman viikon sain varausjonossa odotella, mutta sitten kirja saapui. Myönnän yllättyneeni positiivisesti jo kirjan huolitellusta ja houkuttelevasta ulkoisesta olemuksesta. Kannet avattuani huomasinkin sitten tuota pikaa tulleeni imaistuksi tarinan syövereihin oikein kunnolla.

Freelancevalokuvaaja Matias Virta on valokuvaamassa itärajan tuntumassa sijaitsevan Mertasalmen kunnan Pajulammella, joka on ollut hänen suosikkikuvauspaikkojaan jo vuosia. Paikka on ihanteellinen. Se sijaitsee niin syrjässä, ettei kukaan viitsi käydä siellä edes kalassa. Valtion omistama lampi on osa koskematonta luontoa, jonka rauha on rikkumaton. Mutta tällä kertaa Matias huomaa, että lammella on käynyt joku ja jättänyt rantaan rumia merkkejä käynnistään. Mitä asiaa jollakulla on voinut olla lammelle? Miksi mönkijällä on ajettu aivan rantaan vesirajaan asti?

Kysymykset eivät jätä miestä rauhaan, ja hän päättää palata lammelle, tällä kertaa sukellusvarusteiden kera. Yllätyksekseen Matias löytää lammen syvimmästä kohdasta huolella sijoitettuja ankkureita ja vyyhdeittäin teräsvaijeria. Vielä suuremman yllätyksen Matias kokee noustessaan pintaan: häntä uhataan aseella! Rannalle on ilmestynyt aseistettu vartija sekä nuori nainen, jotka kehottavat Matiasta välittömästi poistumaan alueelta. FFC-yhtiö on aloittelemassa Aava-nimisen pulloveden tuotantoa lammen tuntumassa ja sinne on tästedes ulkopuolisilta pääsy kielletty.

Matias on tyrmistynyt. Aseella uhkailevaa miestä ei kuitenkaan tee mieli vastustella. Tämän seurassa ollut nuori nainen esittäytyy Rosa Hämäläiseksi, FFC:n laadunvalvontaan palkatuksi laborantiksi. Matias ei paljasta, mitä on lammen pohjasta juuri löytänyt, ja poistuu vähin äänin paikalta. Mutta omituinen tilanne ei jätä häntä rauhaan. Sen lisäksi, että lammen luonnonrauha ja kuvausolosuhteet ovat mennyttä, miestä kaivelee FFC:n toiminnassa moni omituiselta tuntuva asia. Vaimonsa Annan vastusteluista huolimatta hän jatkaa pullovesifirman asioiden tonkimista. Sitten hän osuu paikalle eräänä iltana, kun lammen rannalla tapahtuu kummia.

Timo Kyllönen on kirjoittanut harvinaisen kiinnostavan ja vetävän esikoisdekkarin. Puoliväliin asti tunnelma on suorastaan piinaava. Tapahtumat eivät vielä vyöry eteenpäin kovin kiivasta vauhtia, mutta sekä Matias että lukija aavistavat, että lammella ja pullovesifirmassa on jotain todella pahasti pielessä. Mistä oikein on kysymys? Mitä kummaa toimitusjohtaja Martti Ronlund puuhailee lammella päivätyöntekijöiden poistuttua paikalta? Miksi lammen ja porauspisteiden ympärille on pystytetty aita? Miten Matias saa koottua tarpeeksi näyttöä Ronlundin ja FFC:n toimien hämäräperäisyydestä?

Paljastuu, että toimitusjohtaja Martti Ronlund on punonut hämmästyttävän taitavan juonen toteuttaakseen vertaansa vailla olevan kammottavan rikoksen. Kirjaa on jäljellä vielä vajaat puolet, kun rikolliset tuntuvat olevan siististi telkien takana ja katastrofi estettynä. Lukija tietysti tietää, että kaikki ei sittenkään voinut olla vielä tässä. Mutta miten saada Keskusrikospoliisin tutkijat vakuuttuneiksi siitä, että mikään ei ole sitä, miltä näyttää? Voiko joku manipuloida suomalaista poliisia ja oikeusjärjestelmää ja samalla konkreettisesti uhata Suomen kansalaisten henkeä maan rajojen ulkopuolelta?

Toiminnan kiihtyessä uusille kierroksille ratkaisun lähestyessä Kyllösen tarkka ote hieman lipsuu ja kerronta muuttuu alkua suoraviivaisemmaksi toiminnan toteamiseksi. Paikoin muutama mutka oikenee melkoisen suoraksi, mikä on vähän harmi. Kyllösen kirjoitusjälki on kuitenkin ammattikirjoittajan (Kyllönen on ammatiltaan toimittaja) laatutyötä, jota on ilo lukea. Erityisesti dialogi on toimivaa ja luontevaa.

Dekkarin päähenkilöksi Matias Virta on mainio luomus. Mies on näkemyksissään vankkumattoman ehdoton. Luontoa ei pidä ehdoin tahdoin turmella. On myös toimittava aina reilusti ja oikeudenmukaisesti. Matias on luonteeltaan suora ja vilpitön, mutta tarpeen tullen hänkin osaa pelata vastustajan säännöillä, ainakin melkein. Lisäksi hänellä on joukko hyviä kontakteja. Näillä eväillä on hyvä selvitellä hämäräpuuhia. Matiaksen seuraan palaisin mieluusti toistekin.

Ennakkoluuloni sain siis häveten heittää romukoppaan. Tein sen ilomielin, sillä Kyllösen esikoisdekkari  tai -trilleri on huomiota herättävän raikas ja toimiva paketti. Toivon sille menestystä ja ennen kaikkea runsaasti lukijoita, jotta tekijä innostuisi jatkamaan lupaavasti alkanutta dekkaristin uraansa.

Timo Kyllönen: Aava
Aikamedia 2019. 349 s.

Kirjasto.

*  Päätin varata kirjan kirjastosta, vaikka kirjailija tarjosi siitä arvostelukappaletta blogiani varten. Saan melko usein, kerran pari kuukaudessa, yhteydenottoja kirjailijoilta tai pieniltä kustantamoilta, jotka tarjoavat teoksiaan arvosteltavaksi tai ainakin luettavaksi. Pääsääntöisesti vastaan näihin tarjouksiin kielteisesti. Syy ei ole se, että tarjotut kirjat eivät kiinnostaisi minua tai että ylenkatsoisin niitä jotenkin. Toki kaikki kirjat ovat lähtökohtaisesti kiinnostavia. Mutta kaikkia kiinnostaviakaan kirjoja en vain millään ehdi lukea saati niistä kirjoittaa blogiini.

Kirjojen postittelu on kallista puuhaa, minkä varsin hyvin tiedän muutamia kirja-arvontoja tms. järjestettyäni. Siksi minusta on reilua sanoa suoraan, että en todennäköisesti ehdi tarjottua kirjaa lukemaan tai vaikka ehtisinkin, siitä kirjoittamani blogijuttu ei vielä takaa teokselle kummoistakaan näkyvyyttä. Kyllösen kirjan lainasin kirjastosta, koska se alkoi kiinnostaa poikkeuksellisen paljon. Lainatusta kirjasta minun ei ollut pakko kirjoittaa blogiin mitään, mutta jos olisin luvannut ottaa vastaan arvostelukappaleen, olisi minusta ollut epäreilua jättää kirjoittamatta. Tällä kertaa kaikki meni nappiin. Minä löysin hyvän kirjan ja kirjoitin kirjasta blogiini, mutta kirjailija ei joutunut maksamaan kirjan lähettämisestä. Suomen kirjastolaitos on kyllä mahtava systeemi!

Yhteyttä saa edelleen ottaa ja kirjoja tarjota luettavakseni. En kuitenkaan lupaa mitään!

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Joulun alla postilaatikosta löytyi hempeän pastellisävyinen, ruusujen ja perhosten kuvin koristeltu romaanin ennakkokappale. Takakannessa teosta kuvattiin ”rakkaudentäyteiseksi feel good -romaaniksi parhaaseen brittityyliin.” Ei siis vaikuttanut yhtään minun kirjaltani!

Olimme kuitenkin päättäneet viettää joulun ja vähän välipäiviäkin Lontoossa, ja matkalukemisiksi ajattelin valita painettuja pehmeäkantisia Englantiin sijoittuvia kirjoja. Matkalaukkuun sujahtivat Stuart Turtonin Evelynin seitsemän kuolemaa (josta lisää myöhemmin) ja tämä hempeäkantinen eli Ruth Hoganin esikoisromaani Kadonneiden tavaroiden vartija, jolle päätin kuin päätinkin antaa tilaisuuden.

Kadonneiden tavaroiden vartija sopikin matkalukemiseksi mitä mainioimmin. Luin paluulennolla siitä kaksi kolmannesta ja loput ahmaisin vielä illalla kotisohvalla. En siis niin sanotusti malttanut laskea sitä käsistäni eli koukutuin romanttiseen viihderomaaniin. Miten näin pääsi käymään?! (Hämmästelen tätä siis siksi, että en yleensä välitä tämän tyyppisistä kirjoista.)

Ruth Hogan kertoo nettisivuillaan olleensa lapsena oikea kirjatoukka, jonka äiti työskenteli kaikeksi onneksi kirjakaupassa. Lempilukemistoon kuuluivat muun muassa Muumit, muropakettien kyljet ja hautakivitekstit. Englannin kielen ja kirjallisuuden opintojen jälkeen Hogan työskenteli kymmenen vuotta virkamiehenä eikä viihtynyt työssään. Auto-onnettomuuden ja vakavan sairauden ansiota on, että Kadonneiden tavaroiden vartija syntyi.

Mukava tarina on sekin, että romaanin idea vain putkahti Hoganin mieleen eräällä junamatkalla ja että romaanin aloittava kappale on oikeastaan sanasta sanaan tuon idean mukainen: ”Charles Bramwell Brockley matkusti yksin ja ilman lippua London Bridgen asemalta kello 14.42 lähteneessä junassa kohti Brightonia. Junan jarruttaessa Haywards Heathin asemalla Huntley & Palmers -keksipurkki, jonka sisällä hän matkusti, liukui vaarallisesti kohti penkin reunaa. Mutta juuri kun purkki oli pudota vaunun lattialle, huomaavainen käsipari nosti sen turvaan.”

Kadonneiden tavaroiden vartijassa on runsaasti vanhanaikaista romantiikkaa, mukavasti lempeänpiikikästä huumoria, sadun taikapölyä ja hippunen magiaakin. Sen keskisimmät miljööt ovat lontoolaisen uinailevan kylämäisen lähiön viktoriaaninen huvila kuisteineen ja ruusutarhoineen sekä 1970-luvun pikkiriikkinen originelli kirjankustantamo. Teetä juodaan pannuittain, olutta vähänlaisesti. Idyllistä, eikö vain?

70-luvun alussa parikymppinen Eunice pitkästyy tylsässä arkistointityössään ja pestautuu assistentiksi pieneen kustantamoon, jossa hänen lisäkseen työskentelee vain pomo, Pommikone. Kolmantena toimistoporukkaan kuuluu puolirampa löytökoira Douglas. Eunice ja Pommikone jakavat palavan rakkauden kirjoihin ja elokuviin, ja toimistossa monet keskustelut käydään elokuvarepliikkejä lainaten.

Pommikoneen sisar Portia on päättänyt ryhtyä kirjailijaksi, koska rikkaalla perijättärellä olisi mukavaa olla jotain puuhaa. Portian romaanikäsikirjoitukset ovat todella huonoja ja samalla hulvatonta hupia niin Eunicelle, Pommikoneelle kuin lukijallekin.

2010-luvulla nelikymppinen Laura on ollut jo kuusi vuotta iäkkään kirjailija Anthony Peardow’n sihteeri ja taloudenhoitaja ihanassa talossa nimeltä Padua. Laura on huomannut Peardow’n työpaikkailmoituksen lehdestä lääkärin odotushuoneessa, kun hän on ollut uusimassa masennuslääkereseptiään. Lääkkeet ovat olleet tarpeen avioliiton inhan Vincen kanssa mentyä pahasti karille. Työpaikka osoittautuu kaikkien Lauran haaveiden täyttymykseksi ja se pelastaa hänen henkensä. Sitten Anthony Peardow kuolee ja jättää Lauralle kerrassaan kummallisen perinnön.

Käy nimittäin ilmi, että herrasmiehen perikuva Anthony Peardow on viimeiset neljäkymmentä vuotta koonnut työhuoneeseensa tuhansia löytämiään tavaroita ja merkinnyt huolella ylös löytöpaikan ja -ajan. Monista löytämistään esineistä Peardow on vuosikymmenten mittaan kirjoittanut novelleja, joista osa on lainattu myös kirjaan lukijan iloksi ja jotka lopulta kiertyvät osaksi juonta. Lauran tehtäväksi jää palauttaa Peardow’n keräämät tavarat oikeille omistajilleen. Yksi erikoisimmista työhuoneen löytötavaroista on peltinen keksipurkki, jossa mitä todennäköisesti on tuntemattoman vainajan tuhkat.

Laura menettää Anthonyssa tärkeän ystävän ja läheisen. Tilalle hän saa naapurustossa asuvan Päivänpaisteen, 19-vuotiaan tytön, jolla tytön omien sanojen mukaan on yksi ylimääräinen kroppasomi. Välitön, suorapuheinen ja omintakeisia sanoja käyttävä Päivänpaiste tuo tarinaan oman viehättävän mausteensa ja sulattaa paitsi Lauran myös komean puutarhuri-Freddyn ja lukijan sydämet.

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa niin, että Eunicen tarinaa seuraillaan episodimaisesti kunnes nämä juonilinjat lukijan odotukset palkiten lopulta yhdistyvät. Lukija on nimittäin alusta asti tiennyt, että Eunicen ja Anthony Peardow’n polut hipaisivat toisiaan kriittisesti aikanaan, joten niiden on jossain vaiheessa kohdattava uudelleenkin.

Hogan on mahduttanut maltillisissa mitoissa pysyvän romaaninsa kansien väliin paljon aineksia ja tarina vaikuttaa jossain vaiheessa rönsyävän hallitsemattomasti eri suuntiin. Taiturimaisesti kirjailija kuitenkin osoittaa hallitsevansa tilanteen ja solmii lopulta kaikki langanpäät siististi yhteen. Kepeän, lämpimän ja toiveikkaan pinnan alla on myös tummempia sävyjä antamassa syvyyttä.

Ällistyksekseni siis huomasin, että Kadonneiden tavaroiden vartijan lukemisesta minulle todellakin tuli hyvä olo tai ainakin hyvä mieli. Kevyesti etenevä, soljuva teksti, mukavan yllätykselliset juonenkäänteet ja nokkela sanailu brittiläiseen omahyväisyyteen kohdistuvine lempeine piikkeineen oli juuri sitä, mitä kaipasin vuoden pimeimpiin päiviin.

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija (The Keeper of Lost Things)
Suom. Susanna Tuomi-Giddings.
Bazar 2020. 335 s.

Ennakkokappale. Kirja ilmestyy 16.1.2020.

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset

Kirjailija Marja-Leena Tiainen kertoi viime keväänä, että hänen nostalgisille Kuopio-kirjoilleen on tulossa täydennystä, kun Kanslian naiset -niminen romaani ilmestyy. Ihan puhtaasta uteliaisuudesta lainasin ja luin aiemmat teokset eli Kulmakaupan naiset ja Suoraa saumaa ja siksakkia, koska arvelin, että uusimman osan varmasti tulisin jossain vaiheessa lukemaan.

Kanslian naiset -romaanin kustantaja Icasos nimittää sitä lukuromaaniksi. Hieman epätarkka termi sopii kaikkiin Tiaisen Kuopio-romaaneihin mielestäni erittäin hyvin. Ne ovat sujuvasti etenevää ja kikkailematonta proosaa. Sarja kertoo hyvin arkisesta elämästä useamman naisen näkökulmasta, eikä kovin kummoisia juonia tai käännekohtia ole. Mukana on tietysti myös sydämenasioita, mutta makea romantiikka on tarinoista kaukana.

Sarja on myös hyvin väljä siinä mielessä, että kirjat ovat kaikki täysin itsenäisiä teoksia, jotka voi lukea kaikki järjestyksessa tai sitten vaikka vain viimeisen osan. Yhdistävänä tekijänä on Kuopion lisäksi vain Huttusen perheen sisarussarja, joka on kotoisin maaseudulta Kuopion liepeiltä. Kotitalo sijaitsee pienellä saarella, jonne pitää kesäisin soutaa veneellä. Rospuuttoaikaan koululaiset ja työssä käyvät perheenjäsenet joutuvat majoittumaan sukulaisten nurkissa kaupungissa.

Sisarussarjaan kuuluu Kanslian naisten päähenkilöistä Eeva-Liisa. Hänen veljensä Tapsan vaimo Virve on toinen näkökulmahenkilö, ja kolmas ääni on viisikymppinen Tuulikki, joka ei kuulu Huttusen perheeseen.

Eeva-Liisa oli mukana myös Kulmakaupan naisissa, jonka tapahtuma-aikaan hän oli taideopinnoista haaveileva 16-vuotias tyttö. Akatemiaopinnoista ei kuitenkaan tullut mitään, ja Eeva-Liisa on palannut kotiin ja opiskellut kauppakoulussa. Romaanin alussa Eeva-Liisa lopettelee merkonominopintojaan sekä haaveilee vakituisesta työstä ja asunnosta kaupungissa. Sopivasti kaupunginkansliassa avautuu sijaisuus, johon Eeva-Liisa tarttuu.

Virvellä ja Tapsalla on kaksi poikaa, joista vanhempi Mika aloittaa koulun syksyllä 1971. Pariskunta asuu ahtaasti pienessä kaksiossa. Kumpikin puolisoista käy töissä. Penkkiurheilua intohimoisesti harrastava Tapsa on automyyjä ja Virve Kuopin kaupungintalon kansliassa toimistovirkailijana. Virven haaveet kirjastonhoitajan ammatista ovat valuneet tyhjiin, kun hän on rakastunut ja tullut raskaaksi. Kotiäidiksi hänestä ei oikein ole, ja huoli lastenhoidon järjestymisestä on jatkuvaa, kunnalliseen päivähoitoon kun pääsevät vain todella vähävaraisten lapset.

Tuulikin sulhanen kaatui sodassa, eikä uutta rakkautta löytynyt. Niinpä oli luonnollista, että perheetön Tuulikki muutti sairastelevan äidin kanssa asumaan. Näin veli saattoi keskittyä rauhassa uraan ja perheeseen. Tuulikki kuuluu kaupungintalon kanslian vakiokalustoon ja toimii kaupunginsihteeri Rantalan sihteerinä. Moitteettomasti käyttäytyvä herrasmies on pari vuotta sitten jäänyt leskeksi ja suree edelleen vaimonsa poismenoa.

Kanslian naiset on oikea nostalgiasukellus 70-luvun alkuvuosiin. Tiainen kuvaa tavallisten valkokaulustyöläisten arkea ja loihtii mainioita tunnelmakuvia lukijan silmien eteen väreineen, makuineen ja hajuineen. Toimeentulo on niukkaa, mutta paremmasta elintasosta on jo vahvoja merkkejä ilmassa. Huttusten sisarusten vanhemmat elävät aivan toisenlaisessa maailmassa kuin heidän lapsensa. Puhelin, televisio ja auto ovat vähitellen arkipäiväistyvää ylellisyyttä ainakin kaupunkilaisten elämässä.

Kolmen eri-ikäisen ja erilaisissa elämäntilanteissa olevan naisen silmien kautta nähtynä pikkukaupungin arki avautuu mielenkiintoisesti. Työelämäkuvauksena Kanslian naiset on mainio. Kaupungin virastossa pyörii vilkas virkakaruselli, kun paikkoja avautuu ja niihin haetaan niin talon sisältä kuin ulkopuoleltakin. Oikeanvärisestä jäsenkirjasta saattaa olla arvaamatonta apua.

Usko toimistotöiden loppumattomuuteen on vankkaa ja työpaikka kansliassa on haluttu etu. Vähitellen tekniikka kuitenkin ujuttaa lonkeroitaan myös Kuopion kaupungintalolle. Paperivaraston valtaa Rank Xeroxin valokopiokone, ja mekaanisten kirjoituskoneiden tilalle saadaan vähitellen sähköisiä versioita. Muutoksen tuulen saattaa jo aavistaa.

Koska itse muistan kohtalaisen paljon omasta lapsen ja teinin arjestani 70-luvultakin, oli kirjan lukeminen erityisen hauskaa. En kyllä silti yhtään haikaile takaisin noihin aikoihin. Nykyään pääosin helpostikin hoidettavissa olevat sairaudet korjasivat lopullista satoa tuosta vain. Naisen osa ei sekään ollut kovin kaksinen, koska ehkäisymenetelmät eivät olleet lähelläkään nykytasoa. Raskauden pelko oli monelle jatkuva murhe muista naistenvaivoista nyt puhumattakaan.

Luin syksyllä Sirpa Kähkösen romaanin Muistoruoho, joka sijoittuu sekin Kuopioon ja kesään 1972, eli kirjoilla on osin sama miljöö. Kanslian naiset ja Muistoruoho täydentävät toisiaan naisten elämän kuvauksina, koska Kähkösen päähenkilöt ovat kahdeksanvuotias Hilla ja kuusikymppiset Anna ja Helmi.

Kummassakin teoksessa nousee vahvasti esille sota-ajan suora vaikutus 70-luvun suomalaisten elämään. Eihän se ihme olekaan, kun sotavuosista oli kulunut hädin tuskin 25 vuotta, vain tuokio siis. Tiaisen teoksen Tuulikki on itsekin ollut sodan aikana palveluksessa ja Virve on jäänyt sodan takia isättömäksi. Huttusten isä näkee edelleen painajaisia, mutta ei halua puhua kokemuksistaan kenellekään.

Koska olen lukenut jo aiemmatkin kirjat ja vielä suhteellisen hiljattain, oli mukavaa myös kuulla, mitä aikaisemmissa kirjoissa seurattujen naisten ja miestenkin elämään kuului nyt, muutamaa vuotta myöhemmin. Vanhoja tuttuja nimittäin vilahteli välillä tarinassa taustalla. Mielelläni palaisin vielä uudelleenkin Kuopioon 70-luvulle.

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset
Icasos 2019. 384 s.

Arvostelukappale.

Harri V. Hietikko: Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit

Monenlaisia dekkareita ja jännityskirjoja olen lukenut, mutta en kyllä muista ennen lukeneeni asiakirjakokoelmamuotoista trilleriä. Vaan nytpä on sekin koettu ja ihan toimivaksi muodoksi havaittu. Harri V. Hietikon uusin teos Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit nimittäin koostuu erilaisista virallisista ja arkistoiduista asiakirjoista, kuten kuulustelupöytäkirjoista ja lokikirjamerkinnöistä.

Eversti Zeta on tuttu jo edellisestä Hietikon dystooppisesta road-romaanista Pandemian jälkeen. Pandemia 3 pyyhkäisi parissa viikossa 90 prosenttia maailman väestöstä tuonpuoleiseen ja romahdutti nykyiset sivilisaatiomme. Entisen Suomen alueelle muodostui vähitellen uudenlaisia hallintoalueita, joista Turun linnan ympärille syntynyt Auktoriteetin hallinnoima alue on tärkeimpiä. Vähitellen Savon alue alkaa voimistua ja uhata Auktoriteetin valta-asemaa.

Pandemian jälkeen -teoksessa Auktoriteetti lähetti Naavasaapas-nimisen kansalaisen selvittämään, mitä eversti Zeta puuhailee Kajaanin linnassa. Mikäli tilanne olisi yhtä paha kuin villit huhut antoivat ymmärtää, piti Naavasaappaan eliminoida entinen Auktoriteetin johtohahmo ja palauttaa tämän maaginen Pohjannaulaksi nimetty tunnuksensa sekä sotalippunsa Turkuun. Jokin menee kuitenkin pahasti pieleen. Eversti Zeta kyllä hoituu pois päiviltä, mutta Naavasaapas ja Pohjannaula katoavat idän suuntaan.

Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit on kirjan nimenä vähän harhaanjohtava, sillä asiakirjoihin, joista trilleri muodostuu, ei kuulu yhtään eversti Zetan laatimaa paperia. Sen sijaan asiakirjat paljastavat, miten Auktoriteetti lähettää alikersantti Cornelia Rasan, joka myöhemmin tunnetaan kersantti Tabula Rasana, Kajaaniin selvittämään, mitä Naavasaappaalle ja ennen kaikkea tarunhohtoiselle Pohjannaulalle on tapahtunut.

Jälleen juoni on karun yksiviivainen. Kersantti Rasa saa tehtävän, lähtee vaaralliselle matkalle sen suorittaakseen, kohtaa vastuksia ja saapuu perille kohteeseen. Se, mitä hän Kajaanissa näkee ja kokee, jää osittain hämärän peittoon ja antaa viitteitä siitä, että Hietikon Pandemia-sarja ei vielä pääty tähän teokseen.

Miten erilaisista fiktiivisistä asiakirjoista koostettu trilleri sitten toimii? Yllättävän hyvin. Kirja on nopealukuinen ja tyyliltään tuttua ja tunnistettavaa satiirista Hietikkoa. Asiakirjojen perusteella lukijalle muodostuu kuva tapahtumien kulusta. Olen kaikista lukemistani Hietikon kirjoista kirjoittaessani todennut, että en mitä ilmeisimmin ole millään tavalla hänen teostensa kohderyhmää, mutta nautin niiden nyrjähtäneestä huumorista ja omintakeisesta tunnelmasta kovasti.

Hietikon kuvaama katastrofin jälkeinen maailma ei ole kovin houkutteleva. Yhteiskuntarakenteet ovat murentuneet hetkessä ja kaikki eloon jääneet ovat menettäneet läheisensä ja tuntemansa maailman. Seurauksena on ollut anarkia, johon vähitellen alkaa muodostua vahvemman oikeuteen perustuva järjestys. Eloonjääminen on tärkein tavoite, eikä siinä onnistuminen ole mikään itsestäänselvyys. Dystopian mausteena on ripaus yliluonnollista, sillä pandemian aikana sairastuneilla mutta silti elossa säilyneillä on erikoisia kykyjä monesti erilaisten mielenterveysongelmien ohella. Myös eversti Zetan myyttiseen Pohjannaulaan liittyy jotain selittämätöntä voimaa.

Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit -teoksessa on mielenkiintoista sen naispäähenkilö. Kersantti Rasa on suorittanut asepalveluksensa Suomen armeijassa ennen pandemiaa ja hän kuuluu siis Auktoriteetin järjestelmässä etuoikeutettuihin kansalaisiin. Perinteiset sotilas- ja sissitaidot ovat naisella hallussa. Niiden lisäksi hänen erityistaitonsa ovat ratsastus sekä ennen kaikkea erinomainen suullinen ja kirjallinen ilmaisu. Näistä viimeinen on itse asiassa hänen tärkein avunsa, jonka perusteella hänet värvätään erikoistehtävään. Ilman sitä ei olisi myöskään asiakirjoja, joista tarinan voimme lukea.

Harri V. Hietikko: Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit
Reuna 2019. 160 s.

Arvostelukappale.