Maire Maimanen: Viides kuolemansynti

Olen yli yhdeksänvuotisen kirjabloggaaja’urani’ aikana lukenut vain muutamia omakustanteina julkaistuja teoksia. Ollessani parivuotiskauden Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadin ja toisen Botnia-palkintoraadin jäsenenä luin sen sijaan melkoisen tukun todellisten pienkustantamojen julkaisemia teoksia. Blogin alkuvuosina kirjoitin myös jutun omakustanteista ja otsikoin sen tarkoituksellisen provokatiivisesti Onko omakustanne valekirjallisuutta?

Olen aikaisemminkin kertonut, että monet kirjoittajat tarjoavat minulle suoraan teoksiaan luettaviksi ja blogissa esiteltäväksi. Yhteydenottoja tulee myös pienkustantamojen edustajilta jonkin verran. Olen opetellut vastaamaan näihin tarjouksiin kohteliaan päättäväisesti: ”Kiitos, mutta ei kiitos.” En yksinkertaisesti ehdi lukea kaikkea tarjottua, ja haluan valita itse, mitä luen. En myöskään halua, että kukaan laittaa vähiä rahojaan siihen, että postittaa maksamansa kirjan minulle, enkä sitten koskaan lue ja kirjoita siitä. Jos en ole johonkin minulle lähetettyyn viestiin vastannut, pahoittelen sitä.

Joskus kuitenkin joku tekijä haluaa kaikesta huolimatta lähettää kirjansa ja kantaa riskin. Näin teki uuraislainen esikoisdekkaristi Maire Maimanen, joka viestissään kertoi julkaisseensa pehmodekkarinsa omakustanteena. Päätin Viidennen kuolemansynnin saatuani sittenkin vilkaista, millaisesta dekkarista oikein on kyse.

Alku on kylmäävä. Nimeämättömiksi jäävät mies ja nainen raahaavat pressukääröä kohti suolampea. Kääröstä paljastuu nuoren naisen ruumis, jonka pariskunta viskaa lampeen. Seuraavana päivänä läheisessä talossa eläkepäiviään viettävä Maisa Mäki lähtee hellettä uhmaten poimimaan suolta lakkoja. Kauhukseen hän näkee, että lammesta törröttää käsi…

Kun poliisit nostavat naisen ruumiin lammesta, Maisa järkytyksekseen tunnistaa sen. 

Nainen on hänen mökkivuokralaisensa, tamperelainen opettaja Noora Näkki. Mutta miksi kummassa Noora on tullut hukuttautumaan suolampeen, kun vuokramökki sijaitsee pienen järven rannassa? Pian paljastuu, että Noora Näkin kuolemaan liittyy monenlaista muutakin kummallista, ja poliisi alkaa tutkia sitä rikoksena.

Maisan rauha on mennyttä. Mökillä ja talon liepeilläkin alkaa tapahtua monenlaista kummallista ja suoraan sanoen aika pelottavaakin. Maisalla on turvanaan vain kaksi kissaa, mutta epäröimättä hän silti jättää ovensa avaimen tuttuun jemmaan seinäkoristeeseen lähtiessään kylille, eikä matkapuhelinkaan aina ole ihan käden ulottuvilla.

Maimasen kehittelemä rikosjuoni ei ole lainkaan hassumpi, vaikka ratkaisu ei varsinaisesti lopulta lukijaa yllättänytkään. Vinkkejä asioiden oikeasta tolasta on ilmassa oikeastaan alusta alkaen, mutta Maisalla ja komisario Ovaskaisella kestää aikansa päästä samaan lopputulemaan. Onneksi rikolliset avautuvat riihen sivulla aikeistaan, kun Maisa sattuu sopivasti kuulolle.

Maimanen siis luonnehtii itse teostaan pehmodekkariksi, ja siihen kyllä yhdyn. Väkivaltaa kirjassa ei kuvata, mutta jännityksen tihentämisessä Maimanen onnistuu oikein hyvin. Monessa kohdassa mietin, että Maisa on kyllä melkoisen kylmähermoinen nainen!

Kielessäkään ei ole valittamista. Teksti etenee sen puoleen kitkatta, ja dialogikin on luontevan oloista. Sen sijaan varsinaisen dekkarijuonen lisäksi kirjassa on luvattoman paljon yksityiskohtaista arjen kuvailua. On tietysti puhdas makuasia, kuinka paljon lukija jaksaa selostuksia aterioiden valmistamisesta, vaatteiden valitsemisista eri tilaisuuksiin tai vaikkapa henkilöiden taustoista ja ihmissuhdekuvioista. Niiden olisi hyvä jotenkin liittyä itse asiaan tai sitten niiden pitäisi itsessään olla jollakin tavoin niin kiinnostavia, että niille uhrattu aika ja tila puolustavat paikkaansa. Näin ei valitettavasti Viidennessä kuolemansynnissä ole.

Kiusallisen kömpelö on kulunut keino, jolla yritetään tuoda murhaajan ajatuksia lukijan tietoon. Sekavat mutta onneksi lyhyet yksinpuhelujaksot on painettu kursiivilla muutaman luvun loppuun. Ne jäävät lopulta täysin irrallisiksi, ja ne olisin poistanut. Sen sijaan viimeinen luku, eräänlainen loppunäytös, on viimeistä virkettään myöden loistava oivallus!

Kuten alussa totesin, olen monenlaisten pienkustantamojen julkaisemia dekkareita vuosien varrella lukenut melkoisen pinon. Olen monesta tällaisesta teoksesta kirjoittanut avoimen turhautuneita esittelyjäkin. Olen peräänkuuluttanut kunnon kustannustoimittamista ja uudelleenkirjoituttamista, sitä kuuluisaa editointia ja hiomista. Muutamien teosten äärellä olen toivonut, että niitä ei olisi minulle luettavaksi toimitettu lainkaan. Kustannuskynnys olisi siis voinut olla korkeampikin.

En tiedä, mitä ajatuksia Maire Maimasella on omakustanteista. En tiedä sitäkään, onko hän tarjonnut käsikirjoitusta jollekin kustantamolle, enkä sitä, kuinka paljon hän on teostaan hionut tai luetuttanut ennen painattamista. Joka tapauksessa Viides kuolemansynti on mielestäni parempi kuin monet lukemani dekkarit. Mutta arvelen myös, että jos se olisi saanut kustannussopimuksen jostakin dekkareita julkaisevasta pientä vähän suuremmasta kustantamosta, sitä olisi vielä kosolti hiottu ennen julkaisemista.

Maire Maimanen: Viides kuolemansynti
MediaVia – omakustanne 2019. 204 s.

Arvostelukappale.