Vähän jäi harmittamaan, että Marja-Liisa Heinon Puhu
silmilleni -romaanin lukeminen venahti kirjasta itsestään riippumattomista
syistä vuodenvaihteen yli. Se olisi nimittäin kirkkaasti pamahtanut vuonna 2019
lukemieni kirjojen parhaimmistoon. Mutta toisaalta on tietysti vallan mainiota
päästä aloittamaan uusi lukuvuosi lähestulkoon täydellisellä lukuelämyksellä.
Olen lukenut Heinon tuotannosta aiemmin vain vuonna 2016
Vuoden johtolanka -palkintoehdokkaana olleen dekkarin Älä tähti putoa. Teos erosi
edukseen kyseisen vuoden kotimaisesta dekkarisadosta, vaikka ei Johtolankaa saanutkaan.
Heinon poliisipäähenkilö Karli Eerola on suomalaisessa dekkarikentässä
melkoisen ainutlaatuinen etnisen taustansa takia. Mies on puoliksi romani ja noudattaa
arjessaan jossain määrin heimoperinteitä. Osittain näiden seikkojen takia
Eerolalla oli hankaluuksia työpaikallaan, vaikka häntä ammatillisesti arvostetaankin.
Heinon kuudes romaani Puhu
silmilleni ilmestyi siis viime vuoden puolella. Heinon kirjailijasivuilta löytyy tieto, että kyseessä on uuden
Nääsville-sarjan (!) aloitusosa. Kirjassa on sivuhenkilönä mukana entuudestaan
tuttu poliisi Karli Eerola, joka on saanut siirron Tampereelle. Tärkeämpi
henkilö on kuitenkin Eerolan kummityttö Riikka, joka myös on taustaltaan romani.
Päähenkilö (ainakin minun mielestäni) on kuitenkin 24-vuotias
Harri. Kaveri on poikkeuksellisen mielenkiintoinen yksilö, sillä
kuulovammainen, käytännössä nyt jo täysin kuuro Harri osaa viittomakielen
lisäksi vaivatta lukea huulilta. Koska kuurous ei ole synnynnäistä, puhuu Harri
selkeästi, eikä hänen kuurouttaan vieras välttämättä heti oivallakaan.
Mielenkiintoiseksi Harrin tekee kuitenkin hänen uusnatsimenneisyytensä.
Nuorukaisen vartaloon on tatuoitu synkkiä symboleita ja erilaisia arpia löytyy
myös todisteina hurjasta, viinan, huumeiden ja väkivallan täyttämästä menneisyydestä.
Väkivaltainen rasistinen nuoruus on kuitenkin menneisyyttä monessa mielessä.
Harri on nimenomaan ex-uusnatsi. Irtautuminen ei kuitenkaan ole ollut eikä ole
vieläkään ihan helppoa. Vanha Harri on vain pinnan alla ja pulpahtaisi sieltä
kovin helposti esille, jos vain nyky-Harri antaisi niin käydä.
Välit isään ovat olleet Harrin tuhoisan käyttäytymisen takia
huonot, välillä erittäin huonotkin, mutta eivät koskaan kokonaan poikki. Isä on
auttanut poikaansa järjestämällä tälle asunnon ja työpaikan Tampereelta, poissa
helsinkiläisistä äärioikeistokuvioista. Harri on muuttanut kolmanneksi kahden iäkkään
miehen Valtterin ja Tapion talouteen. Ex-uusnatsi kokkaa homopariskunnalle ja
huolehtii omakotitalon käytännön askareista. Järjestely on samalla oivallista
siedätyshoitoa.
Lisää siedätystä Harri saa osa-aikatyöstään Jossen
antikvariaatissa. Josse on Valtterin ja Tapsan ystävä, joten Harrin tilanne on ollut
työnantajan tiedossa alusta asti. Kuuro puotipuksu sopii hyvin muutenkin vähän
eksentrisen käytettyjen kirjojen kaupan henkilöstöön ja ilmapiiriin.
Vapaa-ajallaan Harri käy ahkerasti kuntosalilla tatuoinnit huolella
piilotettuina. Sen lisäksi hän osallistuu vapaaehtoisena sosiaalitoimen järjestämään
isovelitoimintaan. Omanikäistä seuraa hänellä ei juuri Tampereella ole.
Riikka on omilleen muuttanut nuori romaninainen, joka
haaveilee toimittajan työstä ja pitää vapaa-aikanaan ärhäkkää vlogia. Leipätyökseen
Riikka kuitenkin tekee lähihoitajan työtä kotihoidossa. Riikan ja Harrin polut
risteävät, kun Tampereella pahoinpidellään rajusti henkilö, joka on pitänyt
vahvasti kantaa ottavaa homomyönteistä blogia, ja Harri kutsutaan taustansa
takia poliisin kuultavaksi. Riikka kuulee tapauksesta ja Harrista vahingossa,
kun hänen poliisikummisetänsä puhuu siitä kotonaan. Nopea salavilkaisu
kummisedän muistikirjaan, ja Riikalla on tiedossaan Harrin yhteystiedot.
Tulisieluinen ja liikkeissään äkkinäinen Riikka ei häikäile
vaan etsii Harrin käsiinsä tuota pikaa ja esittää asiansa suorasukaiseen tyyliinsä.
Nuorten ensikohtaaminen ei suju kovin lämpimissä merkeissä, mutta Riikka on
sitkeä jotain päätettyään eikä hän hellitä kiinni saamastaan jutunhännästä.
Harri taas arvelee, että hänelle voisi olla etua Riikan poliisikytköksestä. Olisi
hyvä olla perillä asioista. Lopulta he aloittavat yhteistyön tavoitteenaan
selvittää, kuka Tampereella hakkaa ihmisiä pesäpallomailalla. Kuten arvata
saattaa, asian kaivelu ei ole ihan riskitöntä.
Heino kirjoittaa aivan loistavasti! Kirjoitustyyli ei ole
aivan yhtä viitteellistä kuin aiemmin lukemassani, mutta kieli on edelleen
mukavan persoonallista. Kirjassa on dekkari- ja jännitysjuoni, eli rikosta
ratkotaan sekä harrastaja- että ammattilaisvoimin, tosin poliisit ovat vain lähinnä
taustalla. Puhu silmilleni on
kuitenkin paljon enemmänkin. On sääli, jos sen tummanpuhuva ulkoasu torjuu luotaan
lukijat, jotka eivät dekkareita lue. Kun kaiken takana lymyilevä pimeiden
salaisuuksien verkosto lopussa paljastuu, lukijakin on vereslihalla.
Henkilögalleria on, kuten sanottu, poikkeuksellisen monenkirjava ja kiinnostava. Heino suhtautuu kuvaamiinsa ihmisiin lämpimästi ja ymmärtävästi, mutta ei silti turhia pehmentele. Kaikilla Harrista ja Riikasta alkaen on hyviä ja vähän vähemmän hyviä ominaisuuksia. Kukaan ei jää pelkäksi karikatyyriksi, vaan henkilöissä on inhimillistä syvyyttä ja sävyjä. Synkäksi kääntyvässä tarinassa on kosolti hienoista huumoria, ja esimerkiksi Harrilla on loistava itseironian taju. Jännitteiden luomisessa Heino on mestari.
Henkilögalleria on, kuten sanottu, poikkeuksellisen monenkirjava ja kiinnostava. Heino suhtautuu kuvaamiinsa ihmisiin lämpimästi ja ymmärtävästi, mutta ei silti turhia pehmentele. Kaikilla Harrista ja Riikasta alkaen on hyviä ja vähän vähemmän hyviä ominaisuuksia. Kukaan ei jää pelkäksi karikatyyriksi, vaan henkilöissä on inhimillistä syvyyttä ja sävyjä. Synkäksi kääntyvässä tarinassa on kosolti hienoista huumoria, ja esimerkiksi Harrilla on loistava itseironian taju. Jännitteiden luomisessa Heino on mestari.
Puhu silmilleni on
hyvin yhteiskunnallinen ja erittäin ajankohtainen romaani. Se ei ole sitä
kuitenkaan tippaakaan saarnaavasti tai osoittelevasti. Kaikki päätelmänsä ja
ajatuksensa romaanin käsittelemistä teemoista ja aiheista lukija saa tehdä ihan
itse seuratessaan henkilöiden toimia ja heille tapahtuvia asioita.
Kaiken taustalla on vielä loistavasti kuvattu miljöö eli
Tampere. En huomannut Heinon sanallakaan viittaavan mihinkään Tamperetta
riivaavaan rakennusprojektiin, mistä iso kiitos. Riittää, että kadut on revitty
auki reaalimaailmassa.
Marja-Liisa Heino:
Puhu silmilleni
Mäkelä 2019. 335 s.
Arvostelukappale.
Mäkelä 2019. 335 s.
Arvostelukappale.
Kirjan henkilöt kuulostavat tosiaan persoonallisilta. Täytyy pitää kirja mielessä, jos vaikka innostuisin tekemään kirjallisen matkan Tampereelle...
VastaaPoistaAh, tämä kuulostaa oikeasti mielenkiintoiselta ja jos sinä sanot sitä jo nyt vuoden parhaimmistoon kuuluvaksi... pakko se kai on jossain kohtaa lukea :-)
VastaaPoista