Marja-Liisa Heino: Puhu silmilleni

Vähän jäi harmittamaan, että Marja-Liisa Heinon Puhu silmilleni -romaanin lukeminen venahti kirjasta itsestään riippumattomista syistä vuodenvaihteen yli. Se olisi nimittäin kirkkaasti pamahtanut vuonna 2019 lukemieni kirjojen parhaimmistoon. Mutta toisaalta on tietysti vallan mainiota päästä aloittamaan uusi lukuvuosi lähestulkoon täydellisellä lukuelämyksellä.

Olen lukenut Heinon tuotannosta aiemmin vain vuonna 2016 Vuoden johtolanka -palkintoehdokkaana olleen dekkarin Älä tähti putoa. Teos erosi edukseen kyseisen vuoden kotimaisesta dekkarisadosta, vaikka ei Johtolankaa saanutkaan. Heinon poliisipäähenkilö Karli Eerola on suomalaisessa dekkarikentässä melkoisen ainutlaatuinen etnisen taustansa takia. Mies on puoliksi romani ja noudattaa arjessaan jossain määrin heimoperinteitä. Osittain näiden seikkojen takia Eerolalla oli hankaluuksia työpaikallaan, vaikka häntä ammatillisesti arvostetaankin.

Heinon kuudes romaani Puhu silmilleni ilmestyi siis viime vuoden puolella. Heinon kirjailijasivuilta löytyy tieto, että kyseessä on uuden Nääsville-sarjan (!) aloitusosa. Kirjassa on sivuhenkilönä mukana entuudestaan tuttu poliisi Karli Eerola, joka on saanut siirron Tampereelle. Tärkeämpi henkilö on kuitenkin Eerolan kummityttö Riikka, joka myös on taustaltaan romani.

Päähenkilö (ainakin minun mielestäni) on kuitenkin 24-vuotias Harri. Kaveri on poikkeuksellisen mielenkiintoinen yksilö, sillä kuulovammainen, käytännössä nyt jo täysin kuuro Harri osaa viittomakielen lisäksi vaivatta lukea huulilta. Koska kuurous ei ole synnynnäistä, puhuu Harri selkeästi, eikä hänen kuurouttaan vieras välttämättä heti oivallakaan.

Mielenkiintoiseksi Harrin tekee kuitenkin hänen uusnatsimenneisyytensä. Nuorukaisen vartaloon on tatuoitu synkkiä symboleita ja erilaisia arpia löytyy myös todisteina hurjasta, viinan, huumeiden ja väkivallan täyttämästä menneisyydestä. Väkivaltainen rasistinen nuoruus on kuitenkin menneisyyttä monessa mielessä. Harri on nimenomaan ex-uusnatsi. Irtautuminen ei kuitenkaan ole ollut eikä ole vieläkään ihan helppoa. Vanha Harri on vain pinnan alla ja pulpahtaisi sieltä kovin helposti esille, jos vain nyky-Harri antaisi niin käydä.

Välit isään ovat olleet Harrin tuhoisan käyttäytymisen takia huonot, välillä erittäin huonotkin, mutta eivät koskaan kokonaan poikki. Isä on auttanut poikaansa järjestämällä tälle asunnon ja työpaikan Tampereelta, poissa helsinkiläisistä äärioikeistokuvioista. Harri on muuttanut kolmanneksi kahden iäkkään miehen Valtterin ja Tapion talouteen. Ex-uusnatsi kokkaa homopariskunnalle ja huolehtii omakotitalon käytännön askareista. Järjestely on samalla oivallista siedätyshoitoa.

Lisää siedätystä Harri saa osa-aikatyöstään Jossen antikvariaatissa. Josse on Valtterin ja Tapsan ystävä, joten Harrin tilanne on ollut työnantajan tiedossa alusta asti. Kuuro puotipuksu sopii hyvin muutenkin vähän eksentrisen käytettyjen kirjojen kaupan henkilöstöön ja ilmapiiriin. Vapaa-ajallaan Harri käy ahkerasti kuntosalilla tatuoinnit huolella piilotettuina. Sen lisäksi hän osallistuu vapaaehtoisena sosiaalitoimen järjestämään isovelitoimintaan. Omanikäistä seuraa hänellä ei juuri Tampereella ole.

Riikka on omilleen muuttanut nuori romaninainen, joka haaveilee toimittajan työstä ja pitää vapaa-aikanaan ärhäkkää vlogia. Leipätyökseen Riikka kuitenkin tekee lähihoitajan työtä kotihoidossa. Riikan ja Harrin polut risteävät, kun Tampereella pahoinpidellään rajusti henkilö, joka on pitänyt vahvasti kantaa ottavaa homomyönteistä blogia, ja Harri kutsutaan taustansa takia poliisin kuultavaksi. Riikka kuulee tapauksesta ja Harrista vahingossa, kun hänen poliisikummisetänsä puhuu siitä kotonaan. Nopea salavilkaisu kummisedän muistikirjaan, ja Riikalla on tiedossaan Harrin yhteystiedot.

Tulisieluinen ja liikkeissään äkkinäinen Riikka ei häikäile vaan etsii Harrin käsiinsä tuota pikaa ja esittää asiansa suorasukaiseen tyyliinsä. Nuorten ensikohtaaminen ei suju kovin lämpimissä merkeissä, mutta Riikka on sitkeä jotain päätettyään eikä hän hellitä kiinni saamastaan jutunhännästä. Harri taas arvelee, että hänelle voisi olla etua Riikan poliisikytköksestä. Olisi hyvä olla perillä asioista. Lopulta he aloittavat yhteistyön tavoitteenaan selvittää, kuka Tampereella hakkaa ihmisiä pesäpallomailalla. Kuten arvata saattaa, asian kaivelu ei ole ihan riskitöntä.

Heino kirjoittaa aivan loistavasti! Kirjoitustyyli ei ole aivan yhtä viitteellistä kuin aiemmin lukemassani, mutta kieli on edelleen mukavan persoonallista. Kirjassa on dekkari- ja jännitysjuoni, eli rikosta ratkotaan sekä harrastaja- että ammattilaisvoimin, tosin poliisit ovat vain lähinnä taustalla. Puhu silmilleni on kuitenkin paljon enemmänkin. On sääli, jos sen tummanpuhuva ulkoasu torjuu luotaan lukijat, jotka eivät dekkareita lue. Kun kaiken takana lymyilevä pimeiden salaisuuksien verkosto lopussa paljastuu, lukijakin on vereslihalla.

Henkilögalleria on, kuten sanottu, poikkeuksellisen monenkirjava ja kiinnostava. Heino suhtautuu kuvaamiinsa ihmisiin lämpimästi ja ymmärtävästi, mutta ei silti turhia pehmentele. Kaikilla Harrista ja Riikasta alkaen on hyviä ja vähän vähemmän hyviä ominaisuuksia. Kukaan ei jää pelkäksi karikatyyriksi, vaan henkilöissä on inhimillistä syvyyttä ja sävyjä. Synkäksi kääntyvässä tarinassa on kosolti hienoista huumoria, ja esimerkiksi Harrilla on loistava itseironian taju. Jännitteiden luomisessa Heino on mestari.

Puhu silmilleni on hyvin yhteiskunnallinen ja erittäin ajankohtainen romaani. Se ei ole sitä kuitenkaan tippaakaan saarnaavasti tai osoittelevasti. Kaikki päätelmänsä ja ajatuksensa romaanin käsittelemistä teemoista ja aiheista lukija saa tehdä ihan itse seuratessaan henkilöiden toimia ja heille tapahtuvia asioita.

Kaiken taustalla on vielä loistavasti kuvattu miljöö eli Tampere. En huomannut Heinon sanallakaan viittaavan mihinkään Tamperetta riivaavaan rakennusprojektiin, mistä iso kiitos. Riittää, että kadut on revitty auki reaalimaailmassa.

Marja-Liisa Heino: Puhu silmilleni
Mäkelä 2019. 335 s.

Arvostelukappale.