Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Joulun alla postilaatikosta löytyi hempeän pastellisävyinen, ruusujen ja perhosten kuvin koristeltu romaanin ennakkokappale. Takakannessa teosta kuvattiin ”rakkaudentäyteiseksi feel good -romaaniksi parhaaseen brittityyliin.” Ei siis vaikuttanut yhtään minun kirjaltani!

Olimme kuitenkin päättäneet viettää joulun ja vähän välipäiviäkin Lontoossa, ja matkalukemisiksi ajattelin valita painettuja pehmeäkantisia Englantiin sijoittuvia kirjoja. Matkalaukkuun sujahtivat Stuart Turtonin Evelynin seitsemän kuolemaa (josta lisää myöhemmin) ja tämä hempeäkantinen eli Ruth Hoganin esikoisromaani Kadonneiden tavaroiden vartija, jolle päätin kuin päätinkin antaa tilaisuuden.

Kadonneiden tavaroiden vartija sopikin matkalukemiseksi mitä mainioimmin. Luin paluulennolla siitä kaksi kolmannesta ja loput ahmaisin vielä illalla kotisohvalla. En siis niin sanotusti malttanut laskea sitä käsistäni eli koukutuin romanttiseen viihderomaaniin. Miten näin pääsi käymään?! (Hämmästelen tätä siis siksi, että en yleensä välitä tämän tyyppisistä kirjoista.)

Ruth Hogan kertoo nettisivuillaan olleensa lapsena oikea kirjatoukka, jonka äiti työskenteli kaikeksi onneksi kirjakaupassa. Lempilukemistoon kuuluivat muun muassa Muumit, muropakettien kyljet ja hautakivitekstit. Englannin kielen ja kirjallisuuden opintojen jälkeen Hogan työskenteli kymmenen vuotta virkamiehenä eikä viihtynyt työssään. Auto-onnettomuuden ja vakavan sairauden ansiota on, että Kadonneiden tavaroiden vartija syntyi.

Mukava tarina on sekin, että romaanin idea vain putkahti Hoganin mieleen eräällä junamatkalla ja että romaanin aloittava kappale on oikeastaan sanasta sanaan tuon idean mukainen: ”Charles Bramwell Brockley matkusti yksin ja ilman lippua London Bridgen asemalta kello 14.42 lähteneessä junassa kohti Brightonia. Junan jarruttaessa Haywards Heathin asemalla Huntley & Palmers -keksipurkki, jonka sisällä hän matkusti, liukui vaarallisesti kohti penkin reunaa. Mutta juuri kun purkki oli pudota vaunun lattialle, huomaavainen käsipari nosti sen turvaan.”

Kadonneiden tavaroiden vartijassa on runsaasti vanhanaikaista romantiikkaa, mukavasti lempeänpiikikästä huumoria, sadun taikapölyä ja hippunen magiaakin. Sen keskisimmät miljööt ovat lontoolaisen uinailevan kylämäisen lähiön viktoriaaninen huvila kuisteineen ja ruusutarhoineen sekä 1970-luvun pikkiriikkinen originelli kirjankustantamo. Teetä juodaan pannuittain, olutta vähänlaisesti. Idyllistä, eikö vain?

70-luvun alussa parikymppinen Eunice pitkästyy tylsässä arkistointityössään ja pestautuu assistentiksi pieneen kustantamoon, jossa hänen lisäkseen työskentelee vain pomo, Pommikone. Kolmantena toimistoporukkaan kuuluu puolirampa löytökoira Douglas. Eunice ja Pommikone jakavat palavan rakkauden kirjoihin ja elokuviin, ja toimistossa monet keskustelut käydään elokuvarepliikkejä lainaten.

Pommikoneen sisar Portia on päättänyt ryhtyä kirjailijaksi, koska rikkaalla perijättärellä olisi mukavaa olla jotain puuhaa. Portian romaanikäsikirjoitukset ovat todella huonoja ja samalla hulvatonta hupia niin Eunicelle, Pommikoneelle kuin lukijallekin.

2010-luvulla nelikymppinen Laura on ollut jo kuusi vuotta iäkkään kirjailija Anthony Peardow’n sihteeri ja taloudenhoitaja ihanassa talossa nimeltä Padua. Laura on huomannut Peardow’n työpaikkailmoituksen lehdestä lääkärin odotushuoneessa, kun hän on ollut uusimassa masennuslääkereseptiään. Lääkkeet ovat olleet tarpeen avioliiton inhan Vincen kanssa mentyä pahasti karille. Työpaikka osoittautuu kaikkien Lauran haaveiden täyttymykseksi ja se pelastaa hänen henkensä. Sitten Anthony Peardow kuolee ja jättää Lauralle kerrassaan kummallisen perinnön.

Käy nimittäin ilmi, että herrasmiehen perikuva Anthony Peardow on viimeiset neljäkymmentä vuotta koonnut työhuoneeseensa tuhansia löytämiään tavaroita ja merkinnyt huolella ylös löytöpaikan ja -ajan. Monista löytämistään esineistä Peardow on vuosikymmenten mittaan kirjoittanut novelleja, joista osa on lainattu myös kirjaan lukijan iloksi ja jotka lopulta kiertyvät osaksi juonta. Lauran tehtäväksi jää palauttaa Peardow’n keräämät tavarat oikeille omistajilleen. Yksi erikoisimmista työhuoneen löytötavaroista on peltinen keksipurkki, jossa mitä todennäköisesti on tuntemattoman vainajan tuhkat.

Laura menettää Anthonyssa tärkeän ystävän ja läheisen. Tilalle hän saa naapurustossa asuvan Päivänpaisteen, 19-vuotiaan tytön, jolla tytön omien sanojen mukaan on yksi ylimääräinen kroppasomi. Välitön, suorapuheinen ja omintakeisia sanoja käyttävä Päivänpaiste tuo tarinaan oman viehättävän mausteensa ja sulattaa paitsi Lauran myös komean puutarhuri-Freddyn ja lukijan sydämet.

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa niin, että Eunicen tarinaa seuraillaan episodimaisesti kunnes nämä juonilinjat lukijan odotukset palkiten lopulta yhdistyvät. Lukija on nimittäin alusta asti tiennyt, että Eunicen ja Anthony Peardow’n polut hipaisivat toisiaan kriittisesti aikanaan, joten niiden on jossain vaiheessa kohdattava uudelleenkin.

Hogan on mahduttanut maltillisissa mitoissa pysyvän romaaninsa kansien väliin paljon aineksia ja tarina vaikuttaa jossain vaiheessa rönsyävän hallitsemattomasti eri suuntiin. Taiturimaisesti kirjailija kuitenkin osoittaa hallitsevansa tilanteen ja solmii lopulta kaikki langanpäät siististi yhteen. Kepeän, lämpimän ja toiveikkaan pinnan alla on myös tummempia sävyjä antamassa syvyyttä.

Ällistyksekseni siis huomasin, että Kadonneiden tavaroiden vartijan lukemisesta minulle todellakin tuli hyvä olo tai ainakin hyvä mieli. Kevyesti etenevä, soljuva teksti, mukavan yllätykselliset juonenkäänteet ja nokkela sanailu brittiläiseen omahyväisyyteen kohdistuvine lempeine piikkeineen oli juuri sitä, mitä kaipasin vuoden pimeimpiin päiviin.

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija (The Keeper of Lost Things)
Suom. Susanna Tuomi-Giddings.
Bazar 2020. 335 s.

Ennakkokappale. Kirja ilmestyy 16.1.2020.