Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys #lempikirjahaaste

”Tiiäkkö että sulla on peijooni takapenkillä?”
”Tiedän.”
”Ei sitte mittään.”

Poliisi Janatuinen saa peijoonin kaksikymmentä vuotta vanhan virka-autonsa Toyota Corollan takapenkille kauppias Keijolta Vuopion kylässä. Peijooni kiintyy Janatuiseen, joka pelasti sen jokiraukkojen kynsistä kaksikon onkireissulla, eikä suostu jättämään tätä vaan seuraa poliisinaista kuin uskollinen koira. Jonkinlaiselta ison karvaisen koiran ja ihmisapinan sekoitukselta peijooni vaikuttaakin. Janatuisen peijoonin nimi on Musti.

Janatuinen on saanut komennuksen Lapin-keikalle parinsa Gunnarssonin kanssa. Kaksikon on tarkoitus etsiä käsiinsä Elina Ylijaako, jota epäillään silminnäkijän todistuksen perusteella murhasta. Lappi vain on sen verran pelottava paikka, että Gunnarsson mieluummin ampui itseään jalkaan Oulussa kuin ylitti vaarallisen rajan. Janatuinen saa siis aika nopeasti huomata, että Gunnarssonin valinnalla on perustetta.

Elina Ylijaako on juhannuksen alla palannut jokavuotiselle vierailulleen kotitaloonsa Vuopiolle. Hänen on pyydystettävä eräs tietty hauki keskellä suota sijaitsevasta Seiväslammesta. Hauki päätyy lampeen jokakeväisen tulvan mukana, ja ennen juhannusta se katoaa. Jos Elina ei saa haukea sitä ennen pyydystettyä, hänet hukka perii. Pelissä on siis paljon joka vuosi. Jo viitenä vuotena homma on hoitunut helposti ja siististi. Mutta nyt kaikki menee pieleen. Ei riitä, että hauki pääsee Elinalta karkuun. Sen lisäksi lammen rannalle ilmestyy v-mäinen Näkki ilkkumaan naista.

Aikaa hauen pyydystämiseen on vain neljä päivää. Näkin päihittämiseen tarvittaisiin Moukku-Ollin apua. Kaveri vain on ollut jo vuosikymmeniä kuolleena, mutta ehkä hänen zombin ja entin sekoitukselta vaikuttava ruumiillinen hahmonsa voisi auttaa. Moukku-Olli kuitenkin haluaa palkakseen raitajalan kärsän. Sen hankkiminen taas onkin kimurantimpi juttu, sillä jättiläissääsket ovat tiettävästi kadonneet seudulta lopullisesti. Mutta ehkä hattara voisi kelvata tilalle? Se tosin pitää ensin saada pois kunnanjohtajasta!

Nautin aivan valtavasti Juhani Karilan romaanista Pienen hauen pyydystys. Se pääsi yllättämään minut aivan totaalisesti, ja yllätys oli siis mitä positiivisin. Olen lukenut Karilan esikoisteoksen eli novellikokoelman Gorilla. En pitänyt siitä yhtään, kuten jutustani voi lukea. Pienen hauen pyydystyskään ei sen vuoksi ollut millään tavalla edes lukuharkinnassa. Intouduin kuitenkin pahaa aavistamatta Twitterissä ehdottamaan, että voisin jonkun kanssa toteuttaa Bibbidi Bobbidi Book-kirjablogin pitäjien Laura Kuivalahden ja Minna Koivulan idean vuosittain lukea toistensa vuoden lempikirjat. Kiitos Lauralle ja Minnalle kivasta ideasta!

Muutama tuttu kirjabloggaaja tarttui oitis syöttiini (kiitos!!), mutta ensimmäiseksi ehti ilmoittautua Hannu Sinisalo vaihtotarjouksineen. Sovimme, että muut neljä ilmoittautunutta vaihtavat kirjasuosituksia keskenään, jotta lukuprojekti ei paisuisi ja venyisi turhan pitkäksi. Myönnän, että tyrmistyin, kun Hannu poimi viime vuoden parhaista lukukokemuksistaan minulle juuri Karilan romaanin luettavaksi.

Mutta rohkea rokan syö, ja itsehän olin soppani keitellyt. Siispä tutkimaan kirjastojen varauslistoja. Pienen hauen pyydystys on vielä niin uusi kirja, että sillä on ilahduttavan pitkät varausjonot sekä Vaski- että Lukki-kirjastoissa. Oli siis marssittava Salon Suomalaiseen kirjakauppaan, jossa kirja ilokseni olikin heti hyllystä ostettavissa. Hinta tosin hieman karvasteli, varsinkin kun nyt huomasin, että olisin voinut tilata sen Siltalan verkkokaupasta puoleen hintaan. Mutta olkoon. Ostan kuitenkin täysihintaisia uutuuskirjoja sen verran maltillisesti, että tähän oli varaa.

Pääsin kuin varkain kirjan kanssa alkuun, kun jouduin tappamaan aikaa kirjastossa ensimmäisenä talvilomapäivänäni muutaman tunnin. Hotkaisin kuin huomaamatta ensimmäiset sata sivua, ja olin totaalisen myyty! Karilan teksti on kertakaikkisen hurmaavaa. Lappilaisten repliikit on kirjoitettu murteella, mikä jo tuo mukavan säväyksen. Miljöön kuvaus on myös värikästä ja kipakan rehellistä. Helle riivaa pohjoista Suomea, eikä se ole lainkaan mukavaa. Verenhimoiset sääskiparvet ja paarmat vainoavat saalista herkeämättä ja turvemöröt vartovat, milloin suolla kulkijan huomio herpaantuu ja ne pääsevät imaisemaan pahaa aavistamattoman uhrinsa suon uumeniin.

Olen innokas maagisen realismin tai uuskumman tms. kirjallisuuden lukijafani, ja Pienen hauen pyydystys on tämän tyylilajin kertakaikkisen hieno edustaja. Karila hyödyntää suomalaista mytologiaa hykerryttävällä tavalla ja tuo maagiset elementit tarinaan aivan luontevina juttuina. Kukaan vuopiolainen ei hätkähdä, että riivaajahenki-hattara istuu puun oksalla ja sujahtaa kunnanjohtajan nahkoihin. Yhteistuumin kunnanjohtaja pistetään köysiin ja kannetaan pankin holviin odottelemaan, että keksitään keino houkutella hattara ansaan.

Kukaan täysijärkinen vuopiolainen ei myöskään lähde ulos ukkosmyrskyä seuraavana väkiyönä, koska se olisi hengenvaarallista. Janatuinenkin onneksi uskoo tämän viimeistään silloin, kun katselee väkiyön kulkuetta majapaikkansa ikkunasta.

Pienen hauen pyydystyksestä on hankala kertoa, koska tuntuu, että se lipeää jotenkin otteesta. Parasta onkin itse lukea kirja ja antaa mahtavan tarinan viedä mennessään. Kaikki arvoitukset saavat kyllä kiehtovan ’loogisen’ selityksensä.

Isot kiitokset Hannulle, että ehdotit tätä kirjaa minulle! Lue Hannun arvio Pienen hauen pyydystyksestä täältä.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Siltala 2019. 280 s.

Ostettu.

Hannu Sinisalo kirjoittaa kirja-arvioita Kirjavinkit-sivustolle. Ehdotin hänelle luettavaksi omista viime vuoden suosikeistani Elina Kilkun teatteriaiheista romaania Täydellinen näytelmä. Koska kirjasta oli aikaisemmin ilmestynyt toisen arvioitsijan juttu, ei Hannu enää voinut siitä sinne kirjoittaa. Sen sijaan hän julkaisi oman arvionsa Täydellisestä näytelmästä Goodreadissa:

Alina on kahden pienen lapsen varaton yksinhuoltaja, joka yrittää epätoivon vimmalla saada töitä teatteriohjaajana. Arki on helvetillistä pyöritystä, josta oikotietä onneen ei ole. Oman surkeutensa keskellä Alina on kateellinen töitä toisensa perään saaville kollegoille, etenkin jatkuvaa lööppijulkisuutta saavalle Matias Raatteentielle.

Elina Kilkun romaanin tyylilaji on koominen chick lit, ja tuntuukin, että en oikein kuulunut kirjan kohderyhmään. Jos suurin osa hauskaksi tarkoitetusta aineksesta ei huvita, on kirja vaikeuksissa. Alinan arki on vedetty niin absurdin överiksi, että se tuntuu vähän vaivaannuttavalta. Onnellisen lopun toki arvasi jo hyvissä ajoin, ja itse asiassa viimeiset 30–40 sivua kirjasta olivatkin sen parhaat.

Kirjassa oli paljon pohdintaa teatterityön tai muun taiteilijuuden olemuksesta sekä kipakan ironisia yhteiskunnallisia kannanottoja. Sanottava jäi kuitenkin viihteellisyyden jalkoihin.

Luin kirjan haasteena, jossa vinkkasin yhtä omaa suosikkiani toiselle kirjavinkkarille, jolta sain tämän kirjan luettavakseni. Valitettavasti tämä ei omaan makuuni kovin hyvin istunut, mutta kiitän toki haastajaa kurkistuksesta oman lukukuplani ulkopuolelle.

Suvi Vaarla: Westend

Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1984 ja aloitin humanistisen alan yliopisto-opintoni syksyllä 1985. Suomi eli voimakasta nousukautta, mutta juppielämä ei tuntunut oikein mitenkään koskettavan niukkaa opiskelijaelämää viettävien humanistiopiskelijoiden todellisuutta soluasunnoissa ja ankeissa luentosaleissa. Sain ensimmäisen pitkän opettajansijaisuuteni ennen graduni valmistumista vuonna 1990. Puursin gradun kesällä 1991 loppuun ja paperit saatuani minut vakinaistettiin.

Samaan aikaan kun ahersin pitkiä päiviä aloittelevana aineenopettajana Suomi ympärillä tuntui romahtavan. Työmatkalla kuuntelin radiosta uutisia yhä synkkenevistä työttömyystilastoista ja rahamarkkinoiden sekasorrosta. Ivallisesti hymyilevä valtionvarainministeri kehotti kansaa säästämään. Markka laskettiin kellumaan ja sitten se devalvoitiin kaikista lupauksista huolimatta.

Markkinakorkolainalla asuntonsa rahoittaneen työkaverin asuntolainan korko alkoi hipoa kahtakymmentä prosenttia. Suunniteltiin, että kunnallisilta työntekijöiltä poistetaan ikä- ja kokemuslisät. Opettajia lomautettiin ensimmäistä kertaa milloinkaan, meillä pääluottamusmies neuvotteli lomarahojen vaihdon ’vapaiksi’. Olin parikymppinen pitkään opiskellut nainen kunnallisella alalla, siis yhteiskunnan silloisin silmin syypää kaikkeen, tuottamaton kuluerä tuottamattomalla alalla nauttimassa ansaitsemattomista eduista.

Nämä ja monet muut muistot nousivat hyökynä pintaan, kun luin Suvi Vaarlan romaania Westend. Lukukokemus oli ravisteleva. Vaarlan kertoma tarina on tuttu mutta kuitenkin – onneksi – kaukainen. Lähipiiriänikin lama koetteli ankarasti, vaikka näin jälkikäteen voidaan varmasti todeta, että selvittiin sitten kuitenkin vähällä.

Westendissä minäkertoja Elina muistelee ja kertoo elämästään lukijalle. Kronologia on rikottu, ja tarinan palaset sijoittuvat vuosien 1984 ja 2007 välille. Sinä aikana lapsesta kasvaa aikuinen nainen. Sinä aikana maailma muuttuu moneen kertaan, ja lopussa Elina huomaa taas uuden muutoksen pelottavan tuttujen merkkien olevan ilmassa.

Elinan isä on rakennusalalla ja perustaa 1980-luvun alussa pienen espoolaisen rakennusfirman. Äiti on opiskellut kääntäjäksi, mutta opinnot ovat kesken. Elinan varhaislapsuuden perhe asuu Tapiolassa, mutta kun rakennusala alkaa tosissaan vetää, ostetaan Westendistä hulppea omakotitalo.

Muutto ei ole Elinalle epämieluisaa, sillä hän on yksinäinen lapsi. Westendissä hän saa pian ensimmäisen ja ainoan ystävän, naapurissa asuvan Sandran. Myös perheiden aikuiset tutustuvat ja ystävystyvät keskenään, ja isillä on yhteisiä bisneksiäkin. Elinan ja Sandran ystävyys on poikkeuksellisen tiivis ja läheinen, mutta lukija tietää, että aikuisen Elinan elämässä ei Sandraa ole. 1990-luvun keskivaiheella tapahtuu kohtalokas käänne, joka muuttaa kaiken.

Tätä käännekohtaa, josta lukijalle annetaan ennakoivia vihjeitä heti alkusivuilla, lähestytään sekä edestä että takaa, Elinan lapsuusmuistoista ja nuoren aikuisen vaiheista käsin. Tunnelman voisi kuvitella painostavaksi, mutta raskaasta aiheestaan huolimatta Westendiä on yllättävän miellyttävää lukea. Vaarla kertoo ja kirjoittaa sujuvasti ja hallitusti, kauniisti. Menneet vuosikymmenet ovat samaan aikaan kuin utuista unta ja terävästi piirtyvää painajaista. Erityisesti Vaarla onnistuu kuvatessaan tapahtumia lapsen silmin. Lapsi ymmärtää paljon, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Mielialojen aistimisessa lapset ovat myös taitavia, niin Elinakin.

Perheen isän kohtalo ja kohtelu saa lukijan kiristelemään hampaitaan ja toteamaan, että 1990-luvun laman tapahtumiin sisältyy paljon sellaista, mikä ei täysin kestä päivänvaloa. Viattomat, hyvää tarkoittavat ihmiset uhrattiin. Häpeä konkursseista ja hävityistä omaisuuksista oli monille liian raskas kantaa. Moni olisi tarvinnut apua, mutta sitä ei ollut saatavana.

Laman vaikutuksista lapsiin muistan kyllä puhutun paljon, mutta saivatko edes konkreettisimmin kaiken kokeneet ja läheltä nähneet oikeasti apua? Elina selviytyy, mutta vain niukin naukin ja vain omin voimin raivoisasti pinnistäen. Hinta hänenkin on maksettava ja moneen kertaan. Toipuminen vie vuosikymmeniä, mutta on kuitenkin mahdollista. Se on Westendin lohdullinen sanoma.

Suvi Vaarla: Westend
WSOY 2019. 328 s.

Ennakkokappale.

M. & U. Susimetsä: Kuriirin viitta. Kuninkaan rakuunat 2

M. & U. Susimetsän Kuninkaan rakuunoiden toinen osa Kuriirin viitta ilmestyi jo toukokuussa viime vuonna (2019) ja on odottanut luettavien kirjojen pinossanikin jo kuukausia, mutta vasta talvilomaviikko antoi sopivan hetken siihen tarttumiseen. Tiesin nimittäin jo aloitusosan Upseerin miekan perusteella, että muhkea romaani tulisi imaisemaan minut syövereihinsä ja vaatimaan huomiota useamman kunnon lukutuokion verran.

Kuten kirjailijapari aiemman juttuni haastatteluosiossa paljastaa, Kuriirin viitta jatkaa suurin piirtein suoraan siitä, mihin Upseerin miekassa jäätiin. Mutta vaikka näin on ja vaikka kyseessä on nimenomaan usean romaanin sarja, mikään ei mielestäni estäisi aloittamasta vaikkapa tästä kakkososasta. Jos tyyli puhuttelee ja tarina viihdyttää, voi ykkösosankin vielä lukea, tai sitten voi vain jäädä odottelemaan seuraavaa osa.

Ainakin minun huono muistini on pyyhkäissyt monet aiemman kirjan juonenkäänteistä mielestäni, mutta silti pääsin suhteellisen vaivattomasti uudelleen kärryille ja vauhtiin. Kärryille kipuamisessa oli paljon apua kirjan alkulehdille painetusta henkilöluettelosta, jota vilkuilin vielä myöhemmissäkin käänteissä, väkeä kun tarinassa riittää.

Eletään kevättä 1631 Frankfurtin kauheiden tapahtumien jälkeen. Katoliset joukot piirittävät protestanttiseksi julistautunutta Magdeburgin kaupunkia Pappenheimin ja Tillyn joukkojen voimin. Magdeburgin puolustusta hoitaa kuningas Kustaa II Aadolfin valtuuttamana everstiluutnantti Dietrich von Falkenberg, ja kaupunki odottaa Pohjolan leijonan marssittavan joukkonsa kaupungin avuksi hetkenä minä hyvänsä.

Tosiasiassa Kustaa armeijoineen on juuttunut Berliinin edustalle, koska Bradenburg ja Saksi ovat julistautuneet puolueettomiksi eivätkä uskalla antaa Ruotsin armeijalle lupaa marssia alueittensa läpi. Ruotsalaiset taas eivät voi ottaa sitä riskiä, että selustassakin olisi vihollisia. Magdeburgin tilanne näyttää siis tukalalta, ellei peräti toivottomalta. Kustaa II Aadolf lähettää kuitenkin pienen rakuunajoukon viemään kannustavaa viestiä von Falkenbergille.

Tätä parinkymmenen miehen ryhmää vetää itse kapteeni Josef Svärd, joka on noussut kuninkaan rakuunoiden johtoon rakastetun vapaaherra Ulvhufvudin menehdyttyä. Svärdin lisäksi Magdeburgiin lähetetään ennestään lukijalle tutuista miehistä korpraali Tomas Rapir ja hänen uskollinen seuralaisensa väkivahva ruotumestari Japhet Hammar. Rakuunoita on vahvistettu muutamalla uudellakin miehellä tappioiden paikkaamiseksi.

Svärd, Rapir ja Hammar siis pääsevät hiuksia nostattavan jännittävän operaation jälkeen kaupungin muurien sisäpuolelle, vaikka katoliset joukot jo piirittävät kaupunkia. Vietyään masentavat mutta rohkaiseviksi tarkoitetut uutisensa perille miehet saavat tehtäväkseen toimia tiedustelijoina kaupungissa. Tilanne ei nimittäin ole kovin vakaa muurien sisäpuolellakaan, sillä jo kaupungin raadissa on mukana myös katolisia raatimiehiä. Tiedustelutehtävät vaikuttavat ensin taisteluissa kunnostautuneista rakuunoista lähinnä naurettavalta puuhastelulta, mutta pian ruotsalaiset saavat huomata, että vihollinen ihan oikeasti vaani pimeillä kujilla, taas on miekkamiehille ja aseille tarvetta.

Paikallista näkökulmaa Magdeburgiin tuo rikas kauppias ja raatimies, leskeksi jäänyt Franz Gerhold, jolla on omapäinen tytär Juliette. Tyttö on kuin kuva ranskalaisesta äidistään tummine kiharoineen ja syvänsinisine silmineen. Erikoislaatuisen Juliettesta tekee hänen intohimonsa miekkailuun. Äiti on vienyt tyttärensä jo lapsena mestari Köppenin miekkailukouluun ja yllätyksekseen mestari on pian havainnut, että tyttönen on aito luonnonlahjakkuus miekkailijana. Hellämielinen porvari-isä ei henno kieltää aikuistuvalta tyttäreltään tämän epäsopivaa harrastusta, vaikka kaupunkilaiset pyörittelevätkin silmiään housuihin ja miekkavyöhön sonnustautuneelle kaunottarelle.

Samaan aikaan kun Svärd miehineen jahtaa vakoojia ja tuskailee piiritystilanteen kiristymistä Magdeburgissa, luutnantti Michel Kniv vakoilee alaisensa Anders Flintan avulla Berliinin muurien sisäpuolella yrittäen selvittää, ketkä valtaneuvoston jäsenet juonittelevat kuningasta vastaan. Tilanne on kimurantti, sillä Brandenburgin päättämätön ja heikko vaaliruhtinas Georg Wilhelm on Ruotsin kuninkaan lanko, mutta miesten henkilökohtaiset välit eivät ole solmitusta avioliitosta huolimatta kovinkaan kehuttavat. Pelissä on kovat panokset, joten keinoja ei kaihdeta puolin eikä toisin.

Magdeburgin kaupungin kohtalo on luettavissa historiankirjoituksista, eikä se ole mitään kaunista tekstiä. Kuriirin viitassa tapahtumat noudattelevat pääpiirteissään tunnettuja faktoja, joten lukija tietää jo, miten kaikki päättyy. Se ei suinkaan poista lukukokemuksesta jännityselementtiä, sillä lukijahan ei tiedä, miten kirjan henkilöille noissa melskeissä käy.

Susimetsät kertoivat taannoisessa haastattelussa, että sarjassa on tarkoitus olla viihdyttävyyden lisäksi myös vakavampia ulottuvuuksia, ja ainakin tässä kakkososassa nuo tavoitteet täyttyvät loistavasti. Harvoin olen lukenut yhtä sydäntä särkevää mutta samalla jännittävää kuvausta kuin Magdeburgin ryöstelyn osuus tässä kirjassa.

Toistan itseäni, mutta minkäs teet. Kuninkaan rakuunat -sarja jatkaa loistavalla tavalla historiallisen romanttissävyisen seikkailuromaanin perinteitä. Sarja on huolellisesti kirjoitettua, laadukasta viihdettä, aivan mainiota siis kaikin puolin meidän kaikkien genreä mielellään lukevien kannalta! Jään tyytyväisenä odottamaan jatkoa, jota on luvassa ymmärtääkseni vielä ainakin kolmen romaanin verran.

M. & U. Susimetsä: Kuriirin viitta. Kuninkaan rakuunat 2.
Otava 2019. 620 s.

Ostettu.

Lue Marko ja Ulla Susimetsän haastattelu Upseerin miekasta kirjoittamani jutun lopusta!

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille

Miten määritellä Briitta Hepo-ojan romaani Suomea lohikäärmeille? Näkökulma- ja painotusvaihtoehtoja on tarjolla monta. Se on YA-romaani, koska sen päähenkilöt ovat noin 16 – 20-vuotiaita nuoria aikuisia tai ainakin aikuisuuden kynnyksellä keikkuvia nuoria. Se on fantasiaromaani, koska siinä on lohikäärmeitä, haltioita ja noitia. Se on vaihtoehtohistoria, koska se sijoittuu nykypäivän Suomeen, joka on tiukan säätyjakoinen kuningaskunta ja jonka pinta-ala on vain murto-osa reaalimaailman Suomesta. Pohjoisena naapurina on Botnia-niminen laaja itsehallintoalue, eikä rajan yli ole juuri menemistä.

Kirjan takakannessa luvataan kaiken edellä luetellun lisäksi vielä trillerimäisyyttäkin, mitä kyllä ihmettelin melkoisesti aina viimeisiin pariin kymmeneen sivuun asti. Vasta silloin tämä puoli tarinasta yllättäen murtautuu esiin, ja loppu onkin ennalta-arvaamattomasti melkoista trilleriä.

Sen sijaan takakannessa ei kerrottu, että kyseessä on sarjan aloitusosa. Sekin valkeni minulle vasta aivan loppumetreillä, kun aloin tajuta, että jäljellä olevilla sivuilla ei nyt kyllä mitenkään enää saada kaikkia juonisotkuja selväksi ja nippuun! Kuten ei siis saadakaan, vaan nyt on kiltisti odotettava lisää kirjoja. Kuinka pitkästä sarjasta lieneekään lopulta kyse?

Eniten minua kirjassa kutkutti nimenomaan vaihtoehtohistoriallisuus, joka tekee tarinan miljööstä mielenkiintoisen ja kiehtovan. Maailma tuntuu Suomen rajojen ulkopuolella olevan nykyisellään ilmastokriiseineen päivineen, ja esimerkiksi tekniikka on kehittynyt kuten meidän maailmassammekin. Kaikilla kirjan nuorilla on esimerkiksi älypuhelimet ja netti käytössään. Sitten taas monet asiat ovat kuin muinaisajalla, kuten esimerkiksi tavallisen kansan lääkehoito, joka on lähinnä yrttipohjaista uskomushoitoa.

Suomi on kuningaskunta, jossa säätyrajat ovat jyrkkiä ja aatelisilla on voimassa lukuisia privilegioita. Romaanin alussa Helsingissä vietetään kuninkaallisia häitä, kun kruununprinsessa Freija vihitään tavallisesta kansasta peräisin olevan sulhasensa kanssa. Turvajärjestelyt ovat tiukat, sillä TASAn eli tasavaltalaisen anarkistijärjestön pelätään häiritsevän hääjuhlintaa.

Tarinaa kuljetetaan vuoron perään kahden henkilön eli Timin ja Lynxin kautta. Tim eli Timjami Leivonen on roihuvuorelainen lyseolaispoika, joka on menettänyt ensirakkautensa traagisesti vuotta aiemmin. Lynx af Bjarmia kuuluu Herttoniemessä asuvaan ritariperheeseen. Ritarit ovat alinta aatelia, mutta heitä sitovat ankarat ritarisäännöt eli koodi, jonka rikkominen on erittäin vaarallista (tosin kukaan ei tunnu tietävän, mitä rikkeestä seuraa). Lynx ja Tim tapaavat rikkaan Magdalenan järjestämillä hääjatkoilla ja ihastuvat. Suhde tuntuu olevan kuitenkin tuhoon tuomittu ajatus, sillä säätyrajojen ylittämistä ei katsota hyvällä Freijan esimerkistä huolimatta.

Tim saa enoltaan syntymäpäivälahjaksi oman lohikäärmeen. Nykylohikäärmeet ovat kaukana tarujen tultasyöksevistä jättiläisistä. Timin lohikäärme mahtuu taskuun ja se hönkii pieniä sadepilviä. Lohikäärmeen kesyttäminen tai hoito on hankalaa, ja vielä hankalampaa on opettaa se puhumaan suomea. Tim päättää kuitenkin yrittää parhaansa ja kokeilee kaikkia mahdollisia menetelmiä, vaikka lohikäärmelemmikit ovatkin poissa muodista.

Juoni etenee hitaasti, sillä paljon aikaa käytetään nuorten ihastumis- ja seurustelukuvioiden setvintään. Tarinan maailman kuvaus on hyvin aukkoista, ja monet keskeisiltä vaikuttavat asiat jäävät hämärän peittoon. Tämä harmitti minua kirjaa lukiessani, mutta tajuttuani lukevani sarjan aloitusosaa ymmärsin ratkaisua paremmin. Monet asiat saanevat lisävalaisua jatkossa, jota jään odottelemaan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille
Otava 2019. 308 s.

Arvostelukappale.

Briitta Hepo-oja nappasi Suomea lohikäärmeille -teoksella vuoden 2020 Topelius-palkinnon.

Harriet Tyce: Veriappelsiini

”Karsea ja koukuttava!” Näillä sanoilla kuvasin Harriet Tycen psykologista jännäriä Veriappelsiini, kun kirjabloggaajakollegani kysyi jossain Facen keskustelussa mielipidettäni silloin vielä kesken olleesta kirjasta. Ihan samoilla sanoilla kuvailen kirjaa myös nyt, kun olen sen jo tovi sitten lukenut loppuun.

Karseaksi kirjan tekee sen päähenkilö eli lontoolainen oikeudenkäyntiasianajaja Alison Bailey, josta on aika vaikea pitää. Alison on työnarkomaani, alkoholisti ja jonkin sortin seksiaddikti, vaikka hänen pakkomielteensä keskittyykin pääasiassa vain yhteen mieheen. Komea, ylimielinen ja hellyydenosoituksissaan kovaotteinen Patrick on Alisonille kuin huume, josta hän haluaisi pyristellä irti, mutta jonka seuraavaa annosta hän pian kuollakseen janoaa. Sortuminen on väistämätöntä kerta toisensa jälkeen.

Alisonilla on siis mielenkiintoinen ja antoisa työ. Hänellä on myös ihana kuusivuotias tytär Matilda ja osa-aikaisena terapeuttiyrittäjänä työskentelevä aviomies Carl. Perhe-elämä alkaa yhä enemmän kärsiä Alisonin vaativan työn ja henkilökohtaisten ongelmien takia. Vaikka hän rakastaa Matildaa yli kaiken, perinteinen äidin rooli on hänelle kauhistus ja arkisten velvollisuuksien täyttäminen miltei mahdotonta. Se taas kiristää entisestään välejä aviomieheen. Onneksi suhde Patrickin kanssa on pysynyt visusti salassa.

Pitkän ja määrätietoisen työskentelyn tuloksena Alison on saanut hoidettavakseen ensimmäisen murhajuttunsa. Tehtävän toimeksiantajana on Patrick. Alisonin tehtävänä on rakentaa puolustus hienostorouva Madeleine Smithille, joka on puukottanut oman aviomiehensä pariskunnan aviovuoteeseen. Madeleine on löytynyt ruumiin viereltä verissään veitsi kädessään ja puoliksi tyhjennetty ginipullo viereltään. Yön tapahtumista hänellä ei ole tarkkaa käsitystä, mutta hän haluaa mahdollisimman nopeasti tunnustaa tekonsa ja kärsiä rangaistuksensa.

Murhatutkinta on siis loistava ja hartaasti odotettu harppaus Alisonin uralla. Ilo on kuitenkin ennenaikaista, jos asiakas jo valmistelevassa istunnossa tunnustaa tekonsa. Se Alisonin on estettävä ensimmäiseksi, sillä vain siten hän ja Patrick saavat aikaa selvittää, miten Alisonin puolustus on rakennettava. Löytyykö veriteolle sittenkin jokin looginen ja lieventävä selitys? Alison on saatava avautumaan pariskunnan ja perheen elämästä ja ennen kaikkea murhaviikonlopun tapahtumista.

Alisonin keskittymistä haittaavat kuitenkin tuntemattomasta numerosta tulevat uhkaavat viestit, joista ei ole vaikea päätellä jonkun saaneen selville hänen ja Patrickin suhteen. Kuka uhkailija voi olla ja miten hän voi tietää niin tarkasti, missä ja milloin Alison ja Patrick tapaavat?

Psykologisia trillereitä kirjoitetaan ja julkaistaan runsaasti, joten ihan helppo ei ole erottautua edukseen kirjatulvasta. Veriappelsiini on Harriet Tycen esikoisteos, mutta siitä huolimatta varsin onnistunut lajityyppinsä edustaja. Tyce rakentaa huolella piinaavaa tunnelmaa kieputtamalla eri juonilinjoja samanaikaisesti yhä kiihtyvillä kierroksilla. Samaan aikaan kun Baileyn perheen elämä suistuu aina vain enemmän radaltaan, yhä rankempia asioita alkaa paljastua Smithin perheestä ja murhan motiiveista.

Tyce ripottelee tarinaan sekä aitoja että harhautusvinkkejä lukijalle. Kokenut lajityypin lukija huomaa kyllä ainakin osan vihjeistä ja arvaa joitakin keskeisiä juonenkäänteitä melko varhaisessa vaiheessa, mutta silti tarinassa on myös yllätyskäänteitä. Loppu on tyrmäävä, eikä kovinkaan kummoisia selittelyjä sen jälkeen enää tarvita. Tätä arvostan, sillä paraskin jännityskirja kyllä latistuu, jos lopuksi pitää vielä avata juonenkäänteet lukijalle Poirot-tyyliin.

Kansiliepeessä kerrotaan, että Tyce on työskennellyt kymmenisen vuotta Lontoossa asianajajana. Tämä näkyy kirjassa myönteisesti, sillä Alisonin työtä kuvataan mielestäni realistisen oloisesti ja mielenkiintoisesti. Brittiläinen oikeuskäytäntö poikkeaa melko lailla suomalaisesta, ja sen asiantunteva kuvaus tuo mukavan lisän teokseen. Ja Lontoo nyt on Lontoo, eli aina positiivinen asia.

Harriet Tyce: Veriappelsiini (Blood Orange)
Suom. Oona Nyström.
Otava 2020. 334 s.

Arvostelukappale.

Riikka Suominen: Suhteellisen vapaata

”Tinderistäkin on vaikea löytää seksiä.
Miesten kiihkeimmät fantasiat kohdistuvat perhokalastukseen.
Kaikki ovat savuttomia vuoroviikkoisiä, jotka etsivät seuraa Ikeaan.”

Lakanpunaisena kiiltelevä kansi ja kirjan nimi Suhteellisen vapaata eivät varsinaisesti houkutelleet minua tarttumaan Riikka Suomisen esikoisteokseen. Chick lit kun ei oikein ole sitä kaikkein ominta kirjallisuuttani. Takakansitekstikään ei oikein napannut:

Klaara rakastaa Ilmaria, mutta seitsemän vuoden jälkeen parisängyn toiselle puolelle jaksaa könytä kerran kvartaalissa. Asiantuntijat neuvovat piristämään seksiä, mutta työn ja lapsen nukuttamisen jälkeen voimat eivät riitä sirkustemppuihin.

Saamani arvostelukappaleen välissä oli kirjailijan saatekirje, jossa Suominen kertoo kiinnostuneensa siitä ilmeisestä epäsuhdasta, joka vallitsee pitkän parisuhteen ihannoinnin ja arjen todellisuuden välillä. On kirjoitettu hyllymetreittäin oppaita siitä, miten parisuhde saadaan toimimaan ja pysymään koossa tekemällä työtä sen eteen. Ei kuulosta kovin hauskalta saati romanttiselta.

Nelikymppisten Klaaran ja Ilmarin aviovuoteesta hauskuus, romantiikka ja intohimo ovat kadonneet seitsemässä vuodessa, itse asiassa jo kahdessa, kun Klaara asiaa tarkemmin miettii. Silloin syntyi pariskunnan tytär Alma. Mutta tyttären syntymä ei oikeastaan ole syy Klaaran seksihaluttomuuteen. Hän on omasta mielestään ollut aina samanlainen: kahden vuoden seurustelun jälkeen häntä ei enää seksi oman kumppanin kanssa kiinnosta.

Ilmarin kanssa kaiken piti olla toisin, tietenkin. Mutta nyt Klaara huomaa ajattelevansa seksiä koko ajan, tosin aivan toisesta syystä kuin hän haluaisi. Avioseksistä on tullut velvoite, ikävä rutiini, joka pitää hoitaa alta pois. Kuinka kauan onkaan jo edellisestä kerrasta? Haluaisiko Ilmari tänään ja miten voisi kiemurrella irti suorituksesta? Ajatteleeko Ilmari, että Klaara on pihtari? Miksi Klaara ei saa itseään haluamaan seksiä Ilmarin kanssa, vaikka tämä on muuten edelleen kaikin puolin ihana ja rakastettava? Miksi sen sijaan työpaikan Ihana-Niklas kyllä kelpaisi vaikka heti siinä toimiston pöydällä?

Kirjan takakannessa jo paljastetaan keskeinen juonenkäänne, joten kerron sen nyt myös tässä. Klaara ja Ilmari saavat lopulta puhuttua ongelmastaan ja päätyvät yhdessä käytännölliseen ratkaisuun. Jos kerran pariskunta ei enää nauti seksistä toistensa kanssa mutta molemmat haluavat kuitenkin seksiä elämäänsä mutta ei avioeroa, kumpikin saa luvan kanssa etsiä seksikumppaneita suhteen ulkopuolelta. On vain sovittava reunaehdoista, ja sitten voikin antaa palaa.

Voiko tällainen suhde toimia? Miten Klaaran ja Ilmarin käy?

Klaara on Suhteellisen vapaata -romaanin näkökulmahenkilö, jonka kautta Suominen ruotii perusteellisesti teoksensa teemaa. Klaaran ja Ilmarin suhteen lisäksi materiaalia ovat heidän ystävänsä ja näiden parisuhdekuviot. Klaaran paras ystävä Rita on muuttanut Tanskaan tyttöystävänsä luokse ja nyt pariskunta toivoo toista lasta. Helsinkiläiset Helena ja Rikke ovat onnellisen pariskunnan prototyyppi. Klaaran vanhemmat ovat aikanaan rakastuneet ja menneet yhteen erottuaan ensin aiemmista puolisoistaan.  Klaara on ammatiltaan freelance-valokuvaaja, joka tekee myös hääkuvauskeikkoja. Niillä hänellä on mainioita tilaisuuksia tarkkailla ihmisiä ja tehdä päätelmiä rakkaudesta.

Henkilöiden lomaan tarinaan livahtaa aina välillä myös hankala kaveri nimeltä Parisuhde. Klaarasta tuntuu, että on juuri Parisuhteen vika, että seksielämästä katoaa hohto. Hän pohdiskelee ja tutkii aihetta monelta kantilta ihan vakavissaan. Tekstissä on välillä pitkähköjäkin jaksoja, joissa ihan nimeltä mainitaan alan teoreetikkoja ja esitellään heidän näkemyksiään asioista, jotka Klaaraakin askarruttavat. Kirjan lopussa on lyhyt lähdekirjallisuusluettelo.

Suhteellisen vapaata on hankalasti luokiteltava. Siinä on ainakin päällisin puolin chick lit -aineksia, mutta luettuani kirjan kyllä tulkitsin nämä viittaukset lähinnä ironisiksi silmäniskuiksi. Se on vetävä romaani, jossa on sujuvaa kieltä, hyvää henkilö- ja ajankuvausta sekä kiinnostava joskin aika löyhä juoni. Siinä on kuumia seksikohtauksia ja huumoria, välillä jopa näitä molempia samaan aikaan (!). Lisäksi siinä on esseemäisyyttä ja yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Miksi yhteiskunta edelleenkin median ja viihteen suosiollisella avustuksella runnoo läpi ajatusta pitkän (hetero)parisuhteen paremmuudesta muihin elämäntyyleihin verrattuna?

Alan selvästikin toistaa itseäni, sillä taas on todettava, että onneksi tulin kuitenkin kaikista ennakkoluuloistani huolimatta avanneeksi tämän teoksen kannet. Tykkäsin nimittäin kovasti, mikä näin jälkikäteenkin vielä tuntuu vähän kummalliselta. Mutta niin nyt vain kävi. Klaara ei alkuun vaikuttanut ihan sellaiselta ihmiseltä, josta välttämättä pitäisin, mutta paremmin tutustuttuamme aloin ihailla hänen määrätietoista pyrkimystään aidosti ratkaista ongelmat niin, että kaikki osapuolet hyötyisivät. Hän rakastaa Almaa ja Ilmaria ja haluaa heille kaikille vain hyvää. Halusin tietää, miten heidän lopulta käy.

Luin teosta viihdyttävänä romaanina, mutta Suomisen tarinaan leipomat väitteet, huomiot ja pohdinnat saivat kyllä omatkin ajatukseni liikkeelle. Hymähtelin muun muassa huomiolle, että naistenlehtien kansissa parisuhdeonneaan hehkuvat pariskunnat mitä todennäköisimmin eroavat pikapuoliin. Olen itse pannut aivan saman merkille! Klaaran mutkaton tapa suhtautua omaan seksuaalisuuteensa ja partnerin etsintään oli virkistävää luettavaa. Vaikka en kaikkia Klaaran mielipiteitä allekirjoitakaan, asioihin voi tosiaan suhtautua myös hänen tavallaan!

Riikka Suominen: Suhteellisen vapaata
Otava 2020. 380 s.

Arvostelukappale.

Itse luin painetun kirjan, mutta tämä varmasti toimii hyvin myös äänikirjana.

Matti Laine: Pelon liekit

Kun viimeksi erosimme Elias Vitikan kanssa, tunnelmat olivat surumieliset. Olin vähän itkenytkin. Ei ollut lainkaan sanottu, että tapaisimme enää koskaan. Elias oli muuttanut perheensä kanssa Tallinnaan, luovuttanut Suomen puolen bisneksensä nuorille alaisilleen ja ryhtynyt koti-isäksi. Alamaailman luksusvenekauppaa pyörittävän bisnespomon ura näytti olevan ainakin pitkällä tauolla, jos ei lopullisesti telakalla.

Ilokseni tapasin Eliaksen ja kumppanit kuitenkin jälleen työn parista Matti Laineen viidennessä Elias Vitikka -dekkarissa Pelon liekit. Koti-isävaihe on jäänyt lopulta lyhyehköksi, mutta jakso on ollut välttämätön, jotta Elias on pystynyt edes jotenkuten toipumaan kokemastaan raskaasta henkilökohtaisesta menetyksestä.

Palatessaan taas aktiivitehtäviin Elias huomaa, että bisnekset ovat hänen poissa ollessaan liukuneet huolestuttavan kehnoon kuntoon. Kaiken lisäksi ruotsalaiset liikekumppanit alkavat periä kohtuutonta velkasummaa, joka upottaisi Eliaksen yritystoiminnan kerralla. On käärittävä hihat ja ratkottava ongelmat. Nopeasti Eliaksella ja kumppaneilla onkin hiottuna melkoinen keikka, joka onnistuessaan pyyhkäisisi kaikki taloushuolet ainakin hetkeksi sivuun.

Mutta juuri kun viritetty ansa on laukeamassa Taalintehtaan tienoilla, pyyhältävät rajavartioston partioveneet paikalle. Onko joku Eliaksen lähipiiristä vuotanut suunnitelman virkavallalle? Kuka ja miksi? Vai liittyikö rajavartiolaitoksen aktiivisuus sittenkin Helsingissä sattuneeseen palopommi-iskuun, jossa vaarassa oli myös tunnettu populistinen kansanedustaja?

Jotta huolet eivät loppuisi, käy ilmi, että Eliaksen entinen jääkiekkojoukkuekaveri ja lempinimensä mukainen vaarallinen alamaailman toimija Hullu-Rami Seiro on siirretty avovankilaan. Kaksikon kohtaaminen ei ole Eliakselle mikään ilo, mutta Hullu-Ramilla on Eliakselle melkoisen yllättäviä uutisia sekä pyyntö. Hullu-Rami haluaa palkata Eliaksen etsimään hänen toimittajatyttärensä, joka on kummallisesti kadonnut maisemista.

Rikosromaanigenren konventioiden mukaisesti lopulta kaikki irrallisiltakin tuntuvat juonet kietoutuvat yhteen siistiksi nipuksi. Sitä ennen Elias joutuu kuitenkin sukeltamaan hyvinkin syviin vesiin ja luotaamaan elämänsä perustuksia monessa mielessä, eikä hengenlähtökään ole kaukana. Kehen Elias voi lopulta tiukan paikan tullen luottaa?

Hullu-Ramin kadonneen toimittajatyttären tapaus näyttää linkittyvän pommi-iskun kohteeksi joutuneeseen kansanedustajaan ja tämän puuhiin. Poliitikko on maalittanut toimittajan, ja puolueen rakkikoirat ovat käyneet raa’asti uhrin kimppuun. Onko joku mennyt liian pitkälle? Laine kirjoittaa siis mitä ajankohtaisimmasta yhteiskunnallisesta aiheesta.

Kun loppurähinät vielä rymistellään Lohjansaaressa, onkin oivallinen paketti koossa. Olen jo useamman aiemman Elias Vitikka -dekkarin äärellä huokaillut, että Matti Laine on ehdotonta kotimaista dekkaristikermaamme. Miehen monipuolinen lahjakkuus ei rajoitu suinkaan tähän, mistä on erinomaisena esimerkkinä juuri Yle Areenassa julkaistu kansainvälinen rikosdraamasarja Paratiisi, jonka pääkäsikirjoittaja Laine on.

Kaksi jaksoa Paratiisin kahdeksasta jaksosta nyt katsoneena tykkään kyllä. Vähän riskillä sarjan ensimmäinen jakso käynnistyy hieman liiankin suomalaisittain eli synkistelevän vähäpuheisesti ja hitaasti. Mutta kun Riitta Havukaisen esittämä Oulun rikospoliisin vanhempi tutkija Hilkka Mäntymäki on saatu Fuengirolaan, alkaa juttu käynnistyä ja toinen osa on jo oikein hyvä. Loput jaksot tulee varmasti katsottua kohtuullisen pikaisesti.

Mutta entä Elias Vitikka? Vieläkö me tapaamme? Toivottavasti.

Matti Laine: Pelon liekit
Bazar 2020.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 8 h 39 min.

Storytelin mediakuunteluoikeus.
Elias Vitikka -sarja:

Pahojen miesten seura
Merkitty mies
Pahuuden hinta
Tappajan vaisto
Pelon liekit

Juha-Pekka Koskinen: Ystäväni Rasputin

Vuonna 2013 Finlandia-palkinnon voitti Riikka Pelon hengästyttävä romaani Jokapäiväinen elämäni. Olin voitosta riemuissani, olinhan lukenut kirjan tuoreeltaan jo keväällä, itse asiassa pikkuisen etuajassakin, sillä siitä oli tilattu minulta arvio paikallislehteen mieluiten heti kirjan ilmestyessä. Riikka Pelolla ja hänen perheellään on nimittäin siteitä kotiseudullemme, ja seudun lehti luonnollisesti haluaa olla paikkakuntaa sivuavissa aiheissa ajan hermolla.

Mutta muistatteko, mitkä muut teokset olivat tuona vuonna ehdolla? Muut viisi teosta olivat Juha-Pekka Koskisen Ystäväni Rasputin, Leena Krohnin Hotel Sapiens, Hannu Raittilan Terminaali, Asko Sahlbergin Herodes ja Kjell Westön Kangastus 38. Melkoinen joukko siis! En pidä mitenkään olennaisena lukea erityisesti Finlandia-ehdokkaita, vaikka viime vuosina olen melko tiiviisti palkinnon jakoa seurannutkin. Edes kaikkia viimeisen kymmenenkään vuoden voittajia en vielä ole lukenut enkä todennäköisesti luekaan.

Tästä kuuden joukosta olin ennen Koskisen teokseen tarttumista lukenut vain kaksi, Pelon teoksen ja Westön Kangastus 38:n. Molemmat ovat suuria kirjallisia rakkauksiani ja Kangastus 38:n olen nähnyt myös näytelmänä. Näppituntumalta kuitenkin tiedän, etteivät loputkaan mitään kehnoja romaaneja ole ja saatan ne vielä joskus lukeakin. Sahlbergin Herodes on jo hankittuna ja se ainakin kiinnostaa kovasti.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen lukenut ainakin kahdeksantoista Juha-Pekka JP Koskisen kirjoittamaa kirjaa ja pitänyt kaikista. Muutamat niistä, kuten Kuinka sydän pysäytetään ja Tulisiipi, kuuluvat kiistämättä kaikkien aikojen parhaimpiin lukuelämyksiini, ja kaikista kirjoista olen siis vähintäänkin pitänyt. Mutta jostain käsittämättömästä syystä en ole tullut aikaisemmin lukeneeksi Koskisen ensimmäistä Finlandia-ehdokasromaania. Aikomus on kyllä ollut vakaa, olenhan hankkinut kirjan hyllyihini sekä painettuna että äänikirjana.

Hyvä kirja ei onneksi muutamassa vuodessa vanhene, vaan on aivan yhtä kuranttia tavaraa edelleen, ellei jopa parempaa. Sen ainakin Ystäväni Rasputin todisti, vaikka alkuun pääseminen olikin vähän takkuista. Yritin aloittaa kirjan ensin äänikirjana, mutta en päässyt oikein kärryille ja luovutin alkumetreillä. Muutaman viikon päästä päätin yrittää uudelleen ja tartuin nyt ihan rauhassa painettuun versioon. Ja johan lähti! Tarina imaisi jälleen mukaansa niin vahvasti, että en malttanut olla kuuntelematta sitä silloin, kun lukeminen ei tullut kyseeseen. (Tämä on muuten uusi ahmimistapani.)

Ystäväni Rasputin kertoo nimensä mukaisesti legendaarisesta munkki Grigori Rasputinista. Minäkertoja on nuori Vasili, poika, jonka Rasputin ottaa hoiviinsa eräänlaiseksi kasvatti- tai oppipojakseen tämän jäätyä orvoksi vuoden 1910 tienoilla noin kymmenvuotiaana. 

Näkökulmavalinta on nerokas. Vasili on ulkopuolinen tarkkailija, mutta samalla hän on aivan tapahtumien polttopisteessä jonkinlaisena huomaamattomana silmänä tai korvana. Rasputin itse antaa hänelle vihon käteen ja käskee merkitä muistiin hänen puheitaan ja opetuksiaan. Samantapaisen vihon ja tehtävän poika saa myös tsaariperheen lähituntumasta.

Rasputin ottaa Vasilin mukaansa, kun hänet kutsutaan tapaamaan tsaariperhettä. Vasili rakastuu koko pienen orpopojan sydämensä voimin itseään vain pari vuotta vanhempaan Anastasiaan, joka hemmoteltuna villikkona nauttii osakseen saamasta ihailusta ja myöhemmin myös turvautuu pojan uskolliseen ystävyyteen. Rasputinin ja Anastasian ansiosta Vasili myös vihkiytyy tsaariperheen huolellisesti varjeltuun salaisuuteen.

Ystäväni Rasputin on tunnistettavaa Koskista. Jälleen hän on perehtynyt huolella ja antaumuksella kuvaamaansa aikakauteen, sen tapoihin ja tunnelmiin, joita hän myös kuvaa mukaansa tempaavasti ja eloisasti niin, että lukijan on helppo heittäytyä Vasilin kerronnan vietäväksi ensimmäisen maailmansodan kurimuksiin ja vallankumouksen kuohuihin, jotka ankarasti ravistelivat mahtavaa Venäjää.

Kyseessä ovat oikeasti eläneet historialliset henkilöt ja heidän kohtalonsa, jotka ovat lukijalle pääpiirteissään jo tuttuja. Mutta Koskisen käsissä näihin henkilöihin ja tapahtumiin tulee mukaan jotain uutta ja yllättävää. Hän on kirjoittanut historian tapahtumille uudet mahdolliset versiot. Lukemalla kirjan esimerkiksi paljastuu, miksi Rasputin ei ollut tietääkseenkään kumoamistaan myrkkymaljoista, vaan murhaajien oli pakko turvautua konkreettisempiin menetelmiin. Ihan mainiosti tapahtumat ovat voineet kulkea Koskisen kertomalla tavalla!

Tsaariperheen lohduttomasta kohtalosta on kirjoitettu pinoittain tutkimusta ja fiktiota. Muistan jo lapsena lukeneeni aikakauslehdistä pitkiä artikkeleja aiheesta. 1970-luvulla spekuloitiin paljon juuri Anastasian kohtalosta. Kuoliko hän yhdessä perheensä kanssa Jekaterinburgissa vai pääsikö hän kuin ihmeen kautta jotenkin pakenemaan? Muistaakseni joku keskieurooppalainen nainen ilmoitti olevansa Anastasia ja hänestä kirjoitettiin paljon. Tämä tuntui jo silloin kiehtovalta arvoitukselta kaikessa karmeudessaan. Koskisella on esittää tähänkin arvoitukseen luonnollisesti oma mahdollinen tapahtumakulkuversionsa, ja olisin sen valmis melkein ostamaankin…ehkä!

Vasili on älykäs ja oppivainen poika ja nuorukainen. Hän osaa lukea ja kirjoittaa, ja lisäksi kielten oppiminen käy häneltä helposti. Hovin liepeillä pyöriessään hän oppii englantia ja saksaa, joista on hänelle myöhemmin arvaamatonta hyötyä. Vasili myös miettii maailman menoa ja puntaroi monenlaisia kysymyksiä nuoressa mielessään. Verkostoituminen käy häneltä myös kuin huomaamatta, ja perin hyödylliseksi osoittautuu muun muassa nuorena solmittu ystävyyssuhde lehdenmyyjäpojan kanssa.

Ystäväni Rasputin on oivallinen lukunautinto. Se on viihdyttävä mutta samalla ajatteluttava historiallinen romaani, jonka tarinan yksityiskohdat niksauttavat kiehtovasti faktat pikkuisen uuteen asentoon ja saavat miettimään tapahtumia uudesta näkökulmasta. Lisään tämän suosikki-Koskisteni listaan, ehdottomasti!

Juha-Pekka Koskinen: Ystäväni Rasputin
WSOY 2013. 355 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 10 t 19 min.

Ostettu.

Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru

Lokakuussa 2019 silmiini osui Helsingin Sanomista juttu Tehtävä pohjoisessa (Pekka Juntti, 12.10.2019, tilaajille), jossa haastateltiin kirjailija Seppo Saraspäätä. Kirjailija oli minulle entuudestaan aivan outo nimi, vaikka jutussa kerrotaan hänen julkaisseen yli kolmikymmenvuotisella kirjailijanurallaan parikymmentä teosta. Viimeisin, jota kirjailija itse kutsuu lopputyökseen, on syyskuussa 2019 ilmestynyt historiallinen seikkailuromaani Kaulahopeiden taru.

Jo kirjailijan oma elämänkulku on kutkuttavaa luettavaa. Saraspää kertoo jo järvenpääläisenä koulupoikana unelmoineensa, että muuttavaa aikuisena Lappiin ja kirjoittaa siellä kirjoja. Elämä kuitenkin meni pitkään eri latua kuin haaveet. Saraspäästä tuli poliisi ja hän työskenteli vuosia ensin Helsingissä ja sittemmin Kemijärvellä poliisina ja erävartijana. Ensimmäiset teokset syntyivät toisen työn ohessa, mutta lopulta mies teki ratkaisunsa ja heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Nyt yli 70-vuotias kirjailija asuu vaimonsa kanssa Inarinjärven Nanguvuonon rannalla.

Vielä monin verroin kiehtovampi on tarina, miten Seppo Saraspää vahingossa, kuin kohtalon oikusta, sattui löytämään sensaatiomaisen upean muinaisen hopea-aarteen Nanguvuonon sataman tuntumassa sijaitsevan vanhan seidan läheltä. Hopeinen kaulakääty oli pudonnut vähän ylempänä sijaitsevasta kallionkolosta jäkälikköön. Kun Saraspää tunnusteli koloa, sieltä löytyi lisää koruja. ” Hän työnsi kätensä pimeään. Juuri sillä etäisyydellä, johon ihmisen käsi luonnollisesti yltää, hän tunsi kädessään aarteen, ja kosketuksen. Tuntui kuin käsi olisi osunut vieraaseen käteen. Sen kulkijan, joka kerran piilotti omaisuutensa tänne.”

Tutkimuksissa paljastui, että korut oli asteltu kolon pohjalle tuohenpalalle, mikä helpotti löydön ajoittamista. Radiohiiliajoitus kertoo, että puu on kasvanut vuosien 1160 – 1280 välillä. Kuka aarteen kallionkoloon kätki ja miksi? Mikä on korujen alkuperä? Kysymykset alkoivat muhia kirjailijan mielikuvituksessa. Oli kirjoitettava tarina.

Melkoinen tarina siitä vain syntyikin. Kaulahopeiden taru lukeutuu kokonsa puolesta kevyesti tiiliskiviluokkaan, eli siinä on yli viisisataa sivua. Mietin lukiessani ja erityisesti loppuun päästyäni, että nimen olisi voinut vaikka vaihtaakin. Kaulakoruaarteella on oma osuutensa tarinassa, mutta lopulta korut eivät ole sen ydin.

Sen sijaan ytimessä on Karri Laurilainen, kainuulaisen mahtisuvun nuorempi vesa, joka sotaretkellä norjalaisia vastaan joutuu vanhemman veljensä juonittelun tuloksena sotavangiksi eli orjaksi Hrurt Vuononvartijan hallitsemaan kalastajakylään. 16-vuotias nuorukainen on koulittu soturi ja ehtinyt jo surmata yhden vihollisensa ennen orjuuteen joutumistaan, joten alistuminen on kova pala nieltäväksi, vaikka tietysti ainoa keino selvitä hengissä.

Karri ystävystyy toisen orjan, gotlantilaisen kauppiaan pojan Hylje-Harppin kanssa. Pahimmaksi viholliseksi osoittautuu Torstein, Hrurt Vuononvartijan äpäräpoika, josta on tehty orjatalon isäntä. Kohtalostaan katkeroitunut Torstein on mestari kiusaamaan kontollaan olevia puolustuskyvyttömiä orjia, ja Karri päätyy hänen silmätikukseen. Karrin kolmantena orjavuotena vuononsuulle purjehtii alus, jonka päällikkö on islantilainen Olofr Musta.

Kun Karri ja Harpp päätyvät islantilaisten matkaan, alkaa matka kohti – niin, mitä? Sitä Karri ei itsekään tiedä. Kotiin hänellä ei tunnu olevan sen paremmin pääsyä kuin asiaakaan, ja jos hän joskus palaa, hänellä on oltava näyttöä omasta mahdistaan ja onnistumisestaan maailmalla. Sen parempaa päämäärää ei tunnu olevan helposti synkkyyteen vaipuvalla mutta tarvittaessa mielipuolisella raivolla vihollisensa kimppuun käyvällä Olofr Mustalla. Jonnekin, eteenpäin. Se tuntuu riittävän.

Kohtalo heittää seurueen monenlaisiin tilanteisiin, kuten Nidarosiin keskelle norjalaisten valtakamppailuja ja Itämaan rannikolle piispa Henrikin seurueen jatkeena. Vähitellen lukijalle tarjoillaan myös vinkkejä siitä, miten hopeakorut ja Karrin tarina voisivat aikanaan ristetä. Bolgariassa ruhtinas on iskenyt silmänsä varakkaan kauppiaan nuoreen tyttäreen Faizahiin. Tämä ylennetään ruhtinattareksi, kun on sovittu myöhemmin tapahtuvasta avioitumisesta. Faizah kuitenkin rakastuu ja ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Aikanaan nainen lähetetään kauas pohjoiseen kaulakäädyt myötäjäisinään.

Lukija tietää, että jossain vaiheessa hopeiset korut päätyvät Inarijärven rannalla sijaitsevan kalliojyrkänteen koloon. Sinne on kuitenkin pitkä, vaivalloinen ja vaarallinen matka kuljettavana. Karri kokee monenlaisia vastuksia ja joutuu äärimmäisten kysymysten äärelle. Onko entistä soturi-Karria enää olemassakaan?

Uusi ja vanha törmäävät tarinan nykyhetkessä, eikä se aina tapahdu kivuttomasti. Olofr murisee linnoitettuja satamakaupunkeja katsellessaan, miten ryöstelykin on nykyään tehty niin vaikeaksi. Missä on kohta enää tilaa hänen kaltaisilleen ihmisille?

Ihastuin Saraspään kerrontatapaan. Hän kirjoittaa sujuvasti niin kielen kuin rakenteenkin puolesta. Sanastossa on mukavaa vanhahtavaa makua tarinaa ryydittämässä. Karri on tarinan minäkertoja, mutta aina välillä näkökulma vaihtuu hetkeksi toisaalle satunnaisen tuntuisesti. Nämä välähdykset avaavat tarinaa mukavasti. Pisin näistä välähdyksistä on Olofrin tarina, jonka hän kertoo lukijalle kirjan loppupuolella.

Tarinan sujuvuuden ja mukaansatempaavuuden lisäksi vaikutuksen tekee Saraspään valtava tietomäärä. Romaani on tulvillaan kiinnostavia ja kiehtovia yksityiskohtia menneiden aikojen tavoista ja erilaisista kulttuureista. Tieto on kuitenkin kudottu osaksi tarinaa niin, ettei hetkeäkään tuntenut lukevansa tietoteosta vaan nimenomaan kutkuttavaa tarinaa siitä, miten kaikki olisi voinut tapahtua. Lisäksi Karri ja hänen kasvunsa on kuvattu mielenkiintoisesti. Halusin tietää, miten hänen käy.

Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru
Karisto 2019. 527 s.

Ostettu.

Vinkiksi linkitän Satunnaisen retkuilijan blogin, jossa on hyviä kuvia hopea-aarteen löytöpaikasta ja muutakin lisätietoa aiheesta.

Karrin liittyminen piispa Henrikin ristiretkeen hymyilytti myös, koska mitä ilmeisimmin Karri oli samoilla taistelukentillä kuin JP Koskisen Kalevanpoikien kronikan sankaritkin. Maailma on pieni!