Vuonna 2013 Finlandia-palkinnon voitti Riikka Pelon
hengästyttävä romaani Jokapäiväinen elämäni. Olin voitosta
riemuissani, olinhan lukenut kirjan tuoreeltaan jo keväällä,
itse asiassa pikkuisen etuajassakin, sillä siitä oli tilattu minulta arvio
paikallislehteen mieluiten heti kirjan ilmestyessä. Riikka Pelolla ja hänen
perheellään on nimittäin siteitä kotiseudullemme, ja seudun lehti
luonnollisesti haluaa olla paikkakuntaa sivuavissa aiheissa ajan hermolla.
Mutta muistatteko, mitkä muut teokset olivat tuona vuonna
ehdolla? Muut viisi teosta olivat Juha-Pekka Koskisen Ystäväni Rasputin, Leena
Krohnin Hotel Sapiens, Hannu Raittilan Terminaali, Asko
Sahlbergin Herodes ja Kjell Westön Kangastus 38. Melkoinen
joukko siis! En pidä mitenkään olennaisena lukea erityisesti
Finlandia-ehdokkaita, vaikka viime vuosina olen melko tiiviisti palkinnon jakoa
seurannutkin. Edes kaikkia viimeisen kymmenenkään vuoden voittajia en vielä ole
lukenut enkä todennäköisesti luekaan.
Tästä kuuden joukosta olin ennen Koskisen teokseen
tarttumista lukenut vain kaksi, Pelon teoksen ja Westön Kangastus 38:n.
Molemmat ovat suuria kirjallisia rakkauksiani ja Kangastus 38:n olen
nähnyt myös näytelmänä. Näppituntumalta kuitenkin tiedän, etteivät loputkaan
mitään kehnoja romaaneja ole ja saatan ne vielä joskus lukeakin. Sahlbergin Herodes
on jo hankittuna ja se ainakin kiinnostaa kovasti.
Viimeisten kymmenen vuoden aikana
olen lukenut ainakin kahdeksantoista Juha-Pekka JP Koskisen kirjoittamaa kirjaa
ja pitänyt kaikista. Muutamat niistä, kuten Kuinka sydän pysäytetään
ja Tulisiipi, kuuluvat kiistämättä kaikkien aikojen parhaimpiin
lukuelämyksiini, ja kaikista kirjoista olen siis vähintäänkin pitänyt. Mutta
jostain käsittämättömästä syystä en ole tullut aikaisemmin lukeneeksi Koskisen
ensimmäistä Finlandia-ehdokasromaania. Aikomus on kyllä ollut vakaa, olenhan
hankkinut kirjan hyllyihini sekä painettuna että äänikirjana.
Hyvä kirja ei onneksi muutamassa
vuodessa vanhene, vaan on aivan yhtä kuranttia tavaraa edelleen, ellei jopa
parempaa. Sen ainakin Ystäväni Rasputin todisti, vaikka alkuun
pääseminen olikin vähän takkuista. Yritin aloittaa kirjan ensin äänikirjana,
mutta en päässyt oikein kärryille ja luovutin alkumetreillä. Muutaman viikon
päästä päätin yrittää uudelleen ja tartuin nyt ihan rauhassa painettuun
versioon. Ja johan lähti! Tarina imaisi jälleen mukaansa niin vahvasti, että en
malttanut olla kuuntelematta sitä silloin, kun lukeminen ei tullut kyseeseen. (Tämä
on muuten uusi ahmimistapani.)
Ystäväni Rasputin kertoo nimensä
mukaisesti legendaarisesta munkki Grigori Rasputinista. Minäkertoja on nuori
Vasili, poika, jonka Rasputin ottaa hoiviinsa eräänlaiseksi kasvatti- tai
oppipojakseen tämän jäätyä orvoksi vuoden 1910 tienoilla noin kymmenvuotiaana.
Näkökulmavalinta
on nerokas. Vasili on ulkopuolinen tarkkailija, mutta samalla hän on aivan tapahtumien
polttopisteessä jonkinlaisena huomaamattomana silmänä tai korvana. Rasputin itse
antaa hänelle vihon käteen ja käskee merkitä muistiin hänen puheitaan ja
opetuksiaan. Samantapaisen vihon ja tehtävän poika saa myös tsaariperheen
lähituntumasta.
Rasputin ottaa Vasilin mukaansa,
kun hänet kutsutaan tapaamaan tsaariperhettä. Vasili rakastuu koko pienen orpopojan
sydämensä voimin itseään vain pari vuotta vanhempaan Anastasiaan, joka hemmoteltuna villikkona nauttii osakseen saamasta ihailusta ja myöhemmin myös turvautuu
pojan uskolliseen ystävyyteen. Rasputinin ja Anastasian ansiosta Vasili myös
vihkiytyy tsaariperheen huolellisesti varjeltuun salaisuuteen.
Ystäväni Rasputin on
tunnistettavaa Koskista. Jälleen hän on perehtynyt huolella ja antaumuksella
kuvaamaansa aikakauteen, sen tapoihin ja tunnelmiin, joita hän myös kuvaa mukaansa
tempaavasti ja eloisasti niin, että lukijan on helppo heittäytyä Vasilin kerronnan
vietäväksi ensimmäisen maailmansodan kurimuksiin ja vallankumouksen kuohuihin, jotka ankarasti ravistelivat mahtavaa Venäjää.
Kyseessä ovat oikeasti eläneet
historialliset henkilöt ja heidän kohtalonsa, jotka ovat lukijalle pääpiirteissään
jo tuttuja. Mutta Koskisen käsissä näihin henkilöihin ja tapahtumiin tulee
mukaan jotain uutta ja yllättävää. Hän on kirjoittanut historian tapahtumille
uudet mahdolliset versiot. Lukemalla kirjan esimerkiksi paljastuu, miksi Rasputin
ei ollut tietääkseenkään kumoamistaan myrkkymaljoista, vaan murhaajien oli
pakko turvautua konkreettisempiin menetelmiin. Ihan mainiosti tapahtumat ovat
voineet kulkea Koskisen kertomalla tavalla!
Tsaariperheen lohduttomasta
kohtalosta on kirjoitettu pinoittain tutkimusta ja fiktiota. Muistan jo lapsena
lukeneeni aikakauslehdistä pitkiä artikkeleja aiheesta. 1970-luvulla spekuloitiin
paljon juuri Anastasian kohtalosta. Kuoliko hän yhdessä perheensä kanssa Jekaterinburgissa
vai pääsikö hän kuin ihmeen kautta jotenkin pakenemaan? Muistaakseni joku
keskieurooppalainen nainen ilmoitti olevansa Anastasia ja hänestä kirjoitettiin
paljon. Tämä tuntui jo silloin kiehtovalta arvoitukselta kaikessa
karmeudessaan. Koskisella on esittää tähänkin arvoitukseen luonnollisesti oma mahdollinen
tapahtumakulkuversionsa, ja olisin sen valmis melkein ostamaankin…ehkä!
Vasili on älykäs ja oppivainen
poika ja nuorukainen. Hän osaa lukea ja kirjoittaa, ja lisäksi kielten
oppiminen käy häneltä helposti. Hovin liepeillä pyöriessään hän oppii englantia
ja saksaa, joista on hänelle myöhemmin arvaamatonta hyötyä. Vasili myös miettii
maailman menoa ja puntaroi monenlaisia kysymyksiä nuoressa mielessään. Verkostoituminen
käy häneltä myös kuin huomaamatta, ja perin hyödylliseksi osoittautuu muun muassa nuorena
solmittu ystävyyssuhde lehdenmyyjäpojan kanssa.
Ystäväni Rasputin on
oivallinen lukunautinto. Se on viihdyttävä mutta samalla ajatteluttava historiallinen
romaani, jonka tarinan yksityiskohdat niksauttavat kiehtovasti faktat pikkuisen
uuteen asentoon ja saavat miettimään tapahtumia uudesta näkökulmasta. Lisään
tämän suosikki-Koskisteni listaan, ehdottomasti!
Juha-Pekka Koskinen: Ystäväni
Rasputin
WSOY 2013. 355 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 10 t 19 min.
WSOY 2013. 355 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 10 t 19 min.
Ostettu.
Koko bloggausaikani onnenpäivä oli Riika Pelon Finlandia, vai voisiko sanoa, että päiväja yö, jolloin kirjaa luin.
VastaaPoistaKoin J.P.Koskisen kirjan kanssa ensin niin suuria vaikeuksia että ei tosikaan, mutta lopussa kiitos seisoi!
♥♥
Mitä ihmettä, nyt vasta luit tämän! Lienet ahkeroinut dekkarien parissa, kyseisen kirjailijan ja muiden. Mutta hyvä, että nyt myös sitä toisenlaista (tai kolmenlaista, lastenkirjoja ajatellen) Koskista. Josta Tulisiipikin kumpuaa. Taitava on tekijä, monella alalla.
VastaaPoista