Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru

Lokakuussa 2019 silmiini osui Helsingin Sanomista juttu Tehtävä pohjoisessa (Pekka Juntti, 12.10.2019, tilaajille), jossa haastateltiin kirjailija Seppo Saraspäätä. Kirjailija oli minulle entuudestaan aivan outo nimi, vaikka jutussa kerrotaan hänen julkaisseen yli kolmikymmenvuotisella kirjailijanurallaan parikymmentä teosta. Viimeisin, jota kirjailija itse kutsuu lopputyökseen, on syyskuussa 2019 ilmestynyt historiallinen seikkailuromaani Kaulahopeiden taru.

Jo kirjailijan oma elämänkulku on kutkuttavaa luettavaa. Saraspää kertoo jo järvenpääläisenä koulupoikana unelmoineensa, että muuttavaa aikuisena Lappiin ja kirjoittaa siellä kirjoja. Elämä kuitenkin meni pitkään eri latua kuin haaveet. Saraspäästä tuli poliisi ja hän työskenteli vuosia ensin Helsingissä ja sittemmin Kemijärvellä poliisina ja erävartijana. Ensimmäiset teokset syntyivät toisen työn ohessa, mutta lopulta mies teki ratkaisunsa ja heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Nyt yli 70-vuotias kirjailija asuu vaimonsa kanssa Inarinjärven Nanguvuonon rannalla.

Vielä monin verroin kiehtovampi on tarina, miten Seppo Saraspää vahingossa, kuin kohtalon oikusta, sattui löytämään sensaatiomaisen upean muinaisen hopea-aarteen Nanguvuonon sataman tuntumassa sijaitsevan vanhan seidan läheltä. Hopeinen kaulakääty oli pudonnut vähän ylempänä sijaitsevasta kallionkolosta jäkälikköön. Kun Saraspää tunnusteli koloa, sieltä löytyi lisää koruja. ” Hän työnsi kätensä pimeään. Juuri sillä etäisyydellä, johon ihmisen käsi luonnollisesti yltää, hän tunsi kädessään aarteen, ja kosketuksen. Tuntui kuin käsi olisi osunut vieraaseen käteen. Sen kulkijan, joka kerran piilotti omaisuutensa tänne.”

Tutkimuksissa paljastui, että korut oli asteltu kolon pohjalle tuohenpalalle, mikä helpotti löydön ajoittamista. Radiohiiliajoitus kertoo, että puu on kasvanut vuosien 1160 – 1280 välillä. Kuka aarteen kallionkoloon kätki ja miksi? Mikä on korujen alkuperä? Kysymykset alkoivat muhia kirjailijan mielikuvituksessa. Oli kirjoitettava tarina.

Melkoinen tarina siitä vain syntyikin. Kaulahopeiden taru lukeutuu kokonsa puolesta kevyesti tiiliskiviluokkaan, eli siinä on yli viisisataa sivua. Mietin lukiessani ja erityisesti loppuun päästyäni, että nimen olisi voinut vaikka vaihtaakin. Kaulakoruaarteella on oma osuutensa tarinassa, mutta lopulta korut eivät ole sen ydin.

Sen sijaan ytimessä on Karri Laurilainen, kainuulaisen mahtisuvun nuorempi vesa, joka sotaretkellä norjalaisia vastaan joutuu vanhemman veljensä juonittelun tuloksena sotavangiksi eli orjaksi Hrurt Vuononvartijan hallitsemaan kalastajakylään. 16-vuotias nuorukainen on koulittu soturi ja ehtinyt jo surmata yhden vihollisensa ennen orjuuteen joutumistaan, joten alistuminen on kova pala nieltäväksi, vaikka tietysti ainoa keino selvitä hengissä.

Karri ystävystyy toisen orjan, gotlantilaisen kauppiaan pojan Hylje-Harppin kanssa. Pahimmaksi viholliseksi osoittautuu Torstein, Hrurt Vuononvartijan äpäräpoika, josta on tehty orjatalon isäntä. Kohtalostaan katkeroitunut Torstein on mestari kiusaamaan kontollaan olevia puolustuskyvyttömiä orjia, ja Karri päätyy hänen silmätikukseen. Karrin kolmantena orjavuotena vuononsuulle purjehtii alus, jonka päällikkö on islantilainen Olofr Musta.

Kun Karri ja Harpp päätyvät islantilaisten matkaan, alkaa matka kohti – niin, mitä? Sitä Karri ei itsekään tiedä. Kotiin hänellä ei tunnu olevan sen paremmin pääsyä kuin asiaakaan, ja jos hän joskus palaa, hänellä on oltava näyttöä omasta mahdistaan ja onnistumisestaan maailmalla. Sen parempaa päämäärää ei tunnu olevan helposti synkkyyteen vaipuvalla mutta tarvittaessa mielipuolisella raivolla vihollisensa kimppuun käyvällä Olofr Mustalla. Jonnekin, eteenpäin. Se tuntuu riittävän.

Kohtalo heittää seurueen monenlaisiin tilanteisiin, kuten Nidarosiin keskelle norjalaisten valtakamppailuja ja Itämaan rannikolle piispa Henrikin seurueen jatkeena. Vähitellen lukijalle tarjoillaan myös vinkkejä siitä, miten hopeakorut ja Karrin tarina voisivat aikanaan ristetä. Bolgariassa ruhtinas on iskenyt silmänsä varakkaan kauppiaan nuoreen tyttäreen Faizahiin. Tämä ylennetään ruhtinattareksi, kun on sovittu myöhemmin tapahtuvasta avioitumisesta. Faizah kuitenkin rakastuu ja ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Aikanaan nainen lähetetään kauas pohjoiseen kaulakäädyt myötäjäisinään.

Lukija tietää, että jossain vaiheessa hopeiset korut päätyvät Inarijärven rannalla sijaitsevan kalliojyrkänteen koloon. Sinne on kuitenkin pitkä, vaivalloinen ja vaarallinen matka kuljettavana. Karri kokee monenlaisia vastuksia ja joutuu äärimmäisten kysymysten äärelle. Onko entistä soturi-Karria enää olemassakaan?

Uusi ja vanha törmäävät tarinan nykyhetkessä, eikä se aina tapahdu kivuttomasti. Olofr murisee linnoitettuja satamakaupunkeja katsellessaan, miten ryöstelykin on nykyään tehty niin vaikeaksi. Missä on kohta enää tilaa hänen kaltaisilleen ihmisille?

Ihastuin Saraspään kerrontatapaan. Hän kirjoittaa sujuvasti niin kielen kuin rakenteenkin puolesta. Sanastossa on mukavaa vanhahtavaa makua tarinaa ryydittämässä. Karri on tarinan minäkertoja, mutta aina välillä näkökulma vaihtuu hetkeksi toisaalle satunnaisen tuntuisesti. Nämä välähdykset avaavat tarinaa mukavasti. Pisin näistä välähdyksistä on Olofrin tarina, jonka hän kertoo lukijalle kirjan loppupuolella.

Tarinan sujuvuuden ja mukaansatempaavuuden lisäksi vaikutuksen tekee Saraspään valtava tietomäärä. Romaani on tulvillaan kiinnostavia ja kiehtovia yksityiskohtia menneiden aikojen tavoista ja erilaisista kulttuureista. Tieto on kuitenkin kudottu osaksi tarinaa niin, ettei hetkeäkään tuntenut lukevansa tietoteosta vaan nimenomaan kutkuttavaa tarinaa siitä, miten kaikki olisi voinut tapahtua. Lisäksi Karri ja hänen kasvunsa on kuvattu mielenkiintoisesti. Halusin tietää, miten hänen käy.

Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru
Karisto 2019. 527 s.

Ostettu.

Vinkiksi linkitän Satunnaisen retkuilijan blogin, jossa on hyviä kuvia hopea-aarteen löytöpaikasta ja muutakin lisätietoa aiheesta.

Karrin liittyminen piispa Henrikin ristiretkeen hymyilytti myös, koska mitä ilmeisimmin Karri oli samoilla taistelukentillä kuin JP Koskisen Kalevanpoikien kronikan sankaritkin. Maailma on pieni!