Suvi Vaarla: Westend

Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1984 ja aloitin humanistisen alan yliopisto-opintoni syksyllä 1985. Suomi eli voimakasta nousukautta, mutta juppielämä ei tuntunut oikein mitenkään koskettavan niukkaa opiskelijaelämää viettävien humanistiopiskelijoiden todellisuutta soluasunnoissa ja ankeissa luentosaleissa. Sain ensimmäisen pitkän opettajansijaisuuteni ennen graduni valmistumista vuonna 1990. Puursin gradun kesällä 1991 loppuun ja paperit saatuani minut vakinaistettiin.

Samaan aikaan kun ahersin pitkiä päiviä aloittelevana aineenopettajana Suomi ympärillä tuntui romahtavan. Työmatkalla kuuntelin radiosta uutisia yhä synkkenevistä työttömyystilastoista ja rahamarkkinoiden sekasorrosta. Ivallisesti hymyilevä valtionvarainministeri kehotti kansaa säästämään. Markka laskettiin kellumaan ja sitten se devalvoitiin kaikista lupauksista huolimatta.

Markkinakorkolainalla asuntonsa rahoittaneen työkaverin asuntolainan korko alkoi hipoa kahtakymmentä prosenttia. Suunniteltiin, että kunnallisilta työntekijöiltä poistetaan ikä- ja kokemuslisät. Opettajia lomautettiin ensimmäistä kertaa milloinkaan, meillä pääluottamusmies neuvotteli lomarahojen vaihdon ’vapaiksi’. Olin parikymppinen pitkään opiskellut nainen kunnallisella alalla, siis yhteiskunnan silloisin silmin syypää kaikkeen, tuottamaton kuluerä tuottamattomalla alalla nauttimassa ansaitsemattomista eduista.

Nämä ja monet muut muistot nousivat hyökynä pintaan, kun luin Suvi Vaarlan romaania Westend. Lukukokemus oli ravisteleva. Vaarlan kertoma tarina on tuttu mutta kuitenkin – onneksi – kaukainen. Lähipiiriänikin lama koetteli ankarasti, vaikka näin jälkikäteen voidaan varmasti todeta, että selvittiin sitten kuitenkin vähällä.

Westendissä minäkertoja Elina muistelee ja kertoo elämästään lukijalle. Kronologia on rikottu, ja tarinan palaset sijoittuvat vuosien 1984 ja 2007 välille. Sinä aikana lapsesta kasvaa aikuinen nainen. Sinä aikana maailma muuttuu moneen kertaan, ja lopussa Elina huomaa taas uuden muutoksen pelottavan tuttujen merkkien olevan ilmassa.

Elinan isä on rakennusalalla ja perustaa 1980-luvun alussa pienen espoolaisen rakennusfirman. Äiti on opiskellut kääntäjäksi, mutta opinnot ovat kesken. Elinan varhaislapsuuden perhe asuu Tapiolassa, mutta kun rakennusala alkaa tosissaan vetää, ostetaan Westendistä hulppea omakotitalo.

Muutto ei ole Elinalle epämieluisaa, sillä hän on yksinäinen lapsi. Westendissä hän saa pian ensimmäisen ja ainoan ystävän, naapurissa asuvan Sandran. Myös perheiden aikuiset tutustuvat ja ystävystyvät keskenään, ja isillä on yhteisiä bisneksiäkin. Elinan ja Sandran ystävyys on poikkeuksellisen tiivis ja läheinen, mutta lukija tietää, että aikuisen Elinan elämässä ei Sandraa ole. 1990-luvun keskivaiheella tapahtuu kohtalokas käänne, joka muuttaa kaiken.

Tätä käännekohtaa, josta lukijalle annetaan ennakoivia vihjeitä heti alkusivuilla, lähestytään sekä edestä että takaa, Elinan lapsuusmuistoista ja nuoren aikuisen vaiheista käsin. Tunnelman voisi kuvitella painostavaksi, mutta raskaasta aiheestaan huolimatta Westendiä on yllättävän miellyttävää lukea. Vaarla kertoo ja kirjoittaa sujuvasti ja hallitusti, kauniisti. Menneet vuosikymmenet ovat samaan aikaan kuin utuista unta ja terävästi piirtyvää painajaista. Erityisesti Vaarla onnistuu kuvatessaan tapahtumia lapsen silmin. Lapsi ymmärtää paljon, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Mielialojen aistimisessa lapset ovat myös taitavia, niin Elinakin.

Perheen isän kohtalo ja kohtelu saa lukijan kiristelemään hampaitaan ja toteamaan, että 1990-luvun laman tapahtumiin sisältyy paljon sellaista, mikä ei täysin kestä päivänvaloa. Viattomat, hyvää tarkoittavat ihmiset uhrattiin. Häpeä konkursseista ja hävityistä omaisuuksista oli monille liian raskas kantaa. Moni olisi tarvinnut apua, mutta sitä ei ollut saatavana.

Laman vaikutuksista lapsiin muistan kyllä puhutun paljon, mutta saivatko edes konkreettisimmin kaiken kokeneet ja läheltä nähneet oikeasti apua? Elina selviytyy, mutta vain niukin naukin ja vain omin voimin raivoisasti pinnistäen. Hinta hänenkin on maksettava ja moneen kertaan. Toipuminen vie vuosikymmeniä, mutta on kuitenkin mahdollista. Se on Westendin lohdullinen sanoma.

Suvi Vaarla: Westend
WSOY 2019. 328 s.

Ennakkokappale.