L. K. Valmu: Ystävä - Katoaminen yhdeksännellä luokalla

Hege Kujala on jo yhdeksäsluokkalainen L. K. Valmun nuortendekkarissa Ystävä – Katoaminen yhdeksännellä luokalla. Lukuvuosi on niin pitkällä, että ysiluokkalaisilla on menossa TET- eli työelämään tutustumisen jakso. Hegellä on käynyt mieletön tuuri, sillä hän on saanut himoitsemansa harjoittelupaikan Keskusrikospoliisin rikosteknisestä laboratoriosta. Ihan omin voimin se ei onnistunut, mutta hieman suhteita hyödyntämällä Hege pääsi tavoitteeseensa.

Hege on tuttu niille lukijoille, jotka ovat lukeneet Valmun aiempia hänestä kertovia nuortendekkareita. Hege on vähän sulkeutunut, kuvataiteellisesti lahjakas tyttö, joka on koko elämänsä elänyt yksinhuoltajaäitinsä Outin kanssa. Isästään Hege ei tiedä mitään. Jonkinlaisena isänkorvikkeena on Ola-eno, joka on helsinkiläinen rikospoliisi.

Sarjan ensimmäisessä osassa Poika Hege aloitti seitsemännen luokan uudessa koulussa. Lukijalle vihjataan, että alakoulussa on tapahtunut jotain, jonka takia on päätetty, että Hege vaihtaa eri yläkouluun kuin oli alunperin tarkoitus. Mitä tuo ikävä on ollut, selviää vasta nyt tässä kolmannessa osassa.

Kuten nimen alaotsikkokin kertoo, kirjassa selvitetään nuoren pojan katoamistapausta. Asiaan mennään suoraan, sillä heti ensimmäisessä luvussa Ola on työparinsa kanssa käymässä perheessä, jonka ysiluokkalainen poika Valtteri on ilmoitettu kadonneeksi. Valtterin äiti on samassa paikassa töissä kuin Hegenkin, eli Helsingin yliopiston biokeskuksessa. Siellä myös Valtteri oli ollut suorittamassa omaa TET-jaksoaan viikkoa aikaisemmin.

Valtterin perhe ei ole aivan tavanomainen, sillä hänen isäpuolensa on tunnettu karismaattinen saarnaaja Uuskristillisessä herätysliikkeessä, jossa on ankarat säännöt niin nuorille kuin aikuisillekin. Onko Valtteri karannut kotoa isäpuolensa takia?

Hege saa kuulla Valtterin katoamisesta, kun pojan tutkittavaksi lähetetty puhelin osuu hänen eteensä rikosteknisessä laboratoriossa. Hän tunnistaa Valtterin nimen oitis, onhan tämä ollut hänen paras ja ainoa lapsuudenystävänsä. Mitä Valtterille on voinut tapahtua? Koska Hege on ollut mukana jo kahdessa henkirikoksen selvittelyssä, hän reagoi vahvasti uutiseen.

Valmu jatkaa Ystävässä hyvin samantapaiseen tyyliin kuin aiemmissakin osissa. Rikoksen selvittely etenee hyvin verkkaisesti. Aloin jo menettää uskoani, mutta puolenvälin jälkeen tunnelma alkaa tiivistyä, ja loppu onkin tyrmäävä.

Hegen aktiivinen osuus ratkaisuun pääsemisessä on aiempiakin osia vaisumpi. Oikeastaan se on oikein hienoa, sillä Valmu kirjoittaa mielestäni hyvin realistisesti siitä, miten rikosten ja ikätovereiden kuolemien läheltä kokeminen ovat vaikuttaneet Hegen psyykeen. Ote on myös myönteinen, sillä Hege saa oikeasti ammattiapua, josta on hänelle myös hyötyä. Puhuminen on hänelle normaalistikin vaikeaa, mutta hyvä terapeutti saa lukot lopulta aukenemaan.

Ystävän juoni siis etenee edeltävien osien tavoin hyvin hitaasti. Samalla Valmu vähän hukkaa muutamiakin teemoja, joita jo lupaavasti hipaisee mutta sitten päästää irti. Yksi tällainen on uskonnollisen liikkeen toiminta, joka on juonen kannalta tärkeä ja olisi muutenkin oivallista ainesta myös nuortenkirjassa.

Samoin vähän harmittavaa on, että Ystävässä ei juurikaan käsitellä koulua tai käytetä koulua miljöönä. Kolmessa romaanissa vain ensimmäisessä koululla fyysisenä paikkana ja yhteisönä on tärkeä osuus. Olen kaipaillut kouluun sijoittuvia nuortenkirjoja aiemminkin. Lapset ja nuoret viettävät arjestaan ison siivun kouluympäristössä, mutta jostain syystä se on liian mielenkiinnoton kirjojen miljööksi.

Aikaisemmista osista olen todennut, että ne ovat melko vaativia luettavia ja edellyttävät lukijalta joltistakin lukijakokemusta. Niin vaatii Ystäväkin, koska sen henkilögalleria on lähes uuvuttavan laaja. Tämän on huomannut kirjailijakin, koska alkusivulla on piirroskuva helpottamassa henkilöviidakossa tarpomista. Ihan helppoa se ei ole siltikään!

Hege kumppaneineen on nyt suorittanut peruskoulun. Mitähän seuraavaksi, L. K. Valmu?

L. K. Valmu: Ystävä – Katoaminen yhdeksännellä luokalla
Karisto 2020. 242 s.

Arvostelukappale.

L. K. Valmu: Poika – Murha seitsemännellä luokalla

L. K. Valmu: Lappilainen – Kuolema kahdeksannella luokalla
L. K. Valmu: Ystävä – Katoaminen yhdeksännellä luokalla

Christina Larsson: M-ryhmä I - III

Christina Larsson on ruotsalainen Göteborgissa asuva dekkaristi, jonka teokset ovat menestyneet erityisesti äänikirjoina. Rikoskomisario Ingrid Bergmanista kertovasta sarjasta on ilmestynyt jo kuusi suomennosta, ja M-ryhmä-trilogian osien käännökset on juuri julkaistu. Televisio- ja elokuvakäsikirjoittamista opiskelleen Larssonin dekkareita on suomen lisäksi käännetty muun maussa norjaksi ja tšekiksi.

M-ryhmä-trilogian päähenkilö on katrineholmilainen poliisi Nora Feller. Nora ei ole mitenkään erikoisen pätevä tai lahjakas poliisi, mutta tunnollinen ja riittävän hyvä työssään kuitenkin. M-ryhmä I:n alussa Nora on joutunut vaihtamaan työpaikkaa. Katrineholmissa on tapahtunut asioita, jotka ovat pakottaneet hänet lähtemään. Kuin taivaan lahjana hänelle tarjoutuu satumainen tilaisuus liittyä Göteborgissa toimivaan poliisin erikoisryhmään eli M-ryhmään. M tarkoittaa murhaa, eli kyseessä on murharyhmä.

M-ryhmä on eräänlainen rikospoliisin kommandojoukko, joka lähetetään nopeasti paikalle, kun jossakin tapahtuu vähänkin erikoinen kuolemantapaus. Paikalle saavuttuaan ryhmä ottaa välittömästi tutkinnan haltuunsa ja paikalliselle poliisille jää vain statistin rooli. Arvatenkin M-ryhmän tutkintabussin saapuminen on paikallisille toimijoille ikävä yllätys.

Ryhmän muodostavat johtaja Luka Petrovic, profiloija Charlotte Victorin, Alba Svensson, Simon Bauer ja Carl Aston. Työyhteisö ottaa uuden jäsenen vastaan harvinaisen tympeästi. Esimies Petrovic suhtautuu Noraan avoimen vihamielisesti, eivätkä muut ryhmän jäsenet vaikuta sen miellyttävämmiltä kenties Charlottea lukuun ottamatta.

Minkäänlaisesta perehdytyksestä ei ole puhettakaan, eikä Noralle järjesty edes työpuhelinta ensimmäisen tutkinnan aikana. Miksi ihmeessä Nora on valittu mukaan ryhmään? Miksi kaikki muut ryhmäläiset tuntuvat inhoavan häntä mutta mitä ilmeisimmin myös toinen toisiaan? Miten kummassa tällainen joukko pystyy ratkaisemaan kaikki rikokset ja yleensä vielä ennätysnopeasti? Mietin useampaan otteeseen, että Noran kannattaisi häipyä M-ryhmästä välittömästi!

Lukijalle raotetaan kulissien takaista toimintaa aina vähän kerrallaan. Myös Noran menneisyydestä paljastuu asioita, kuten esimerkiksi, että hän on Katrineholmissa seurustellut kollegansa Kristianin kanssa. Suhde on kuitenkin päättynyt, ja nyt väkivaltainen ja mustasukkainen mies vainoaa Noraa. Siksikin uusi työpaikka Göteborgissa tuntui niin hienolta idealta.

M-ryhmä on siis äänikirjaksi kirjoitettu trilogia. Oikeastaan kyse on pikemminkin yhdestä tarinasta, joka vain on pilkottu kolmeksi melko lyhyeksi kirjaksi (kunkin osan kesto noin kuusi tuntia). Jokaisessa osassa ratkaistaan itsenäinen rikosvyyhti, mutta varsinainen pääjuoni eli M-ryhmän salaisuudet ja se, miten Nora liittyy ryhmään, jatkuu saumattomasti osasta toiseen ja ratkeaa vasta kolmannen osan lopussa. Suosittelen siis lämpimästi kuuntelemaan tai lukemaan (sarja on ilmestynyt myös e-kirjana) koko trilogian yhteen menoon.

M-ryhmän ratkaistaviksi päätyvät rikokset ovat järjestään yhteiskunnallisesti merkittäviä, vaikka alkuun ei välttämättä siltä näytäkään. Ensimmäisessä osassa pienen Varbergin kunnanjohtaja löydetään raa’asti surmattuna Varbergin linnoituksen bastionista. Ruumis on aseteltu erikoisesti löytöpaikalle, mikä kiinnittää tutkijoiden huomion. Paikalta löytyy onnekkaasti myös johtolankoja, joiden avulla ryhmä pääsee pian poikkeuksellisen inhottavan rikosvyyhdin jäljille.

Toisessa osassa Louise Brobacke -niminen liikenainen löydetään kuolleena uima-altaastaan jalat ja kädet sidottuina nippusiteillä.  Käy ilmi, että Louise oli mukana useassa suuressa liiketoimintaprojektissa, joilla saattaa olla yhteys myös hänen murhaansa. Epäily saa vahvistusta, kun muitakin Louisen liiketoimintaan liittyviä ihmisiä murhataan. Jälleen M-ryhmä paljastaa laajan ja erittäin vastenmielisen rikosvyyhdin.

Tarinan edetessä alkaa yhä vahvemmin käydä selväksi, että Noran aikanaan Katrineholmissa tutkima ja hänelle potkut aiheuttanut tapaus liittyy jotenkin siihen, miksi hänet otettiin mukaan M-ryhmään. Jo kakkososassa hänen entinen työtoverinsa ottaa häneen yhteyttä ja vaatii saada tavata hänet salaa. Kolmannessa osassa M-ryhmä sitten saakin tehtäväkseen selvittää Katrineholmin oikeuspatologi Nils Sachsin kammottavaa murhaa. Sachsin toiminta on ollut keskeinen syy siihen, että Nora aikanaan joutui lähtemään Katrineholmista

.

M-ryhmä-trilogia on nopeatempoinen sarja. Sen yleistunnelma on synkän painostava, sillä kaikki ihmiset tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän ikäviä tai jopa vastenmielisiä. Noran ei kannattaisi luottaa kehenkään. Huumoria tai romantiikkaa sarjassa ei ole hitustakaan. Tiiviys ja nopeatempoisuus selittynevät ainakin osittain sillä, että sarja on alun perin kirjoitettu nimenomaan äänikirjoina julkaistavaksi.

Christina Larsson: M-ryhmä I – III (Sektion M I – III)
Suom. Pirjo Lintuniemi.
Word Audio Publishing 2020.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi. Kesto 5 h 31 min, 5 h 57 min, 6 h 10 min.

Mediakuunteluoikeus äänitiedostoihin.

Arne Dahl: Äkkisyvä

Olen nyt lukenut kolme Arne Dahlin Berger & Blom -trillerisarjan osaa eli Rajamaat, Sydänmaa ja uusimman eli Äkkisyvä. Vahvasti uskon, joskaan en silti varmaksi tiedä, että Äkkisyvä on tämän tarinan päätösosa. Ainakin loppuun päästyäni olin siinä käsityksessä, että kaikki murhaajat ja muut rikolliset saatiin hengiltä tai ainakin kiinni. Saattaa Berger & Blom -sarja silti vielä saada jatkoa, mutta ainakin tämä tarina päättyi. (Ehkä.)

Täytyy tunnustaa, että tämän trilogian lukeminen kirja vuodessa -vauhdilla on ollut lievästi sanoen haastavaa! Olen jo aikaisemmista osista kirjoittaessani todennut, että Dahl ei tosiaankaan päästä Berger &  Blom -sarjansa lukijoita helpolla. 

Aloitusosassa Rajamaat lukija paiskataan kylmiltään keskelle tarinaa, jossa sitten pitää yrittää koota palasia samalla kun juttu suorastaan laukkaa eteenpäin. Lisäksi Dahl keikauttaa kuviot uuteen uskoon kerta toisensa jälkeen ja jättää lopulta kaiken aivan levälleen.

Kakkososan eli Sydänmaan kanssa ei tilanne ollut helpompi. Epäonninen lukija (= minä!) oli tietysti unohtanut osan aiemmista tapahtumista, mutta vaikka ei olisi kuukausia kirjojen lukemisen välillä kulunutkaan, eksyksissä olisi oltu silti.

Vuoden 2018 Dekkarifestivaalilla Helsingissä joku yleisöstä kysyi, miten kirjailija oikein kuvitteli, että lukija voisi muistaa tarpeeksi aiemmasta osasta päästäkseen juoneen mukaan kakkososassa. Dahl kertoi kirjoittaneensa Sydänmaan niin, ettei Rajamaitten lukeminen sen ymmärtämiseksi olisi välttämätöntä. Niin, ainahan sitä voi sanoa!  

Nyt kolmannen osan jälkeen on todettava, että kadehdin niitä lukijoita, jotka voivat varata koko trilogian käden ulottuville ja aloittaa sarjan alusta tietäen, että he voivat lukea sen yhteen menoon. Tietysti olisin voinut itsekin lukea kirjat uudelleen ennen päätösosaan tarttumista, mutta siihen nyt vain ei tuntunut olevan aikaa.

Äkkisyvä jatkuu Sydänmaan tapaan suoraan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Molly Blom makaa tajuttomana teho-osastolla selviydyttyään vain niukasti murhaajan (?) kynsistä. Sam Berger on virallisesti Ruotsin etsityin rikollinen, koska häntä epäillään poliisin raa’asta murhasta. Säpon huippusalaisella sisäpiirillä on kuitenkin toisenlainen käsitys tapahtumista.

Säpn saatua vihjeen oikeasta murhaajaksi epäillystä Säpoon soluttautuneesta myyrästä ja tämän piilopaikasta Berger osallistuu Säpon tiedusteluosaston johtajan August Steenin vetämään iskuun myyrän vangitsemiseksi. Isku päättyy kuitenkin katastrofiin, ja Steen päättää siirtää Bergerin turvaan syrjäiselle pikkusaarelle Ruotsin rannikon edustalle. Bergerin on tarkoitus odottaa siellä tilanteen selkeytymistä.

Koska myyrää ei saatu eliminoitua, kissa-hiiri-leikki jatkuu yhä kiihtyvin kierroksin. Vähitellen alkaa myös keriytyä auki, kuinka laajasta ja kauas taaksepäinkin ulottuvasta juonesta oikein on lopulta kaikessa ollut kysymys. Pelottavalla tavalla Sam Berger alkaa tajuta, että perimmältään hyvin monella tavalla on kyse hänestä ja Molly Blomista ihmisinä. Ällistyttävän moni heidän lähellään olleista ja olevista ihmisistä on tavalla tai toisella kietoutunut vyyhteen.

Dahl jatkaa aiemmista osista tutulla tyylillä. Tapahtumat etenevät hurjalla vauhdilla ja yllätyskäänteet seuraavat toisiaan. Väkivaltaa ei kaihdeta, mutta ei sen yksityiskohdilla toisaalta mässäilläkään. Juonen uskottavuutta ei kannattane jäädä pohdiskelemaan sen kummemmin, sillä melkoisen harva yksityiskohta kestäisi lähempää tarkastelua. Tosin tunnettuahan on, että fiktio kalpenee reaalimaailman rinnalla mennen tullen. Mutta tällä kertaa Dahl turvautuu kyllä melkoisiin jumala koneesta -ratkaisuihinkin, joita muutamia ylimalkaisesti lopussa selitetään.

Suosittelen siis varaamaan koko sarjan kerralla luettavaksi, niin mutkikkaaksi kudotuista juonikuvioista saa kaiken irti. Sarja on tyyliltään jotain tykittävän toimintatrillerin ja kovaksi keitetyn sarjamurhaajajahdin välimaastosta. Se ei tosiaankaan pure kaikkiin dekkarien ja jännityskirjallisuuden ystäviin, mutta on kyllä myös erittäin koukuttava, kunhan sen imuun kunnolla malttaa heittäytyä.

Arne Dahl: Äkkisyvä (Mittvatten)
Suom. Kari Koski
Into 2019. 349 s.

Arvostelukappale.

Eppu Nuotio: Elämänlanka

Antti Hyyrysen vähintäänkin ahdistavan dystopian Viimeinen Atlantis jälkeen oli ihanaa sukeltaa keväisen aurinkoiseen Berliiniin leppoisan Ellen Lähteen kanssa. Eppu Nuotion Ellen Lähteen tutkimuksia -pehmodekkarisarjan odotettu kolmas osa Elämänlanka ilmestyi kuin tilauksesta kaiken koronatuskailun keskelle. Olin totisesti skumppalasillisen ja muhkean suklaakakkupalan tarpeessa!

Eläkeläisleski ja aktiivinen martta Ellen Lähde on epätodennäköinen dekkarisarjan päähenkilö. Pian 60-vuotias entinen Turun kaupungin kartanpiirtäjä asuu idyllisellä Portsan puutaloalueella. Ellenillä ovat jalat tukevasti maassa ja sormetkin mieluusti mullassa, sillä puutarhanhoito on hänen lempiharrastuksensa.

Myös keittiössä Ellen on melkoinen velho, ja kuppi kuumaa sitruunainkivääriteetä sopii helpotukseksi vaivaan kuin vaivaan. Rakkauselämään tuo sopivaa lämpöä espanjalainen puutarhuri Carlos, jonka kanssa etäsuhde on toiminut kohtuullisen miellyttävästi jo vuoden päivät.

Nuotion sarjassa on aiemmin ilmestynyt kaksi osaa eli sarjan aloittanut Myrkkykeiso ja kakkososa Anopinhammas. Valitun nimilinjan mukaisesti on siis nimetty myös uunituore kolmososa Elämänlanka. Nimi viittaa tunnetun suomalaisen elokuvaohjaaja Johannes Svärdin viimeisimpään elokuvaan, joka kuvaa kolmiodraamaa. Triangelin muodostavat myös elokuvan ohjaaja itse sekä sen naistähdet, Johanneksen nykyinen nuori turkulaistaustainen vaimo Aino Tiuramäki ja saksalainen supertähti Elke Schwartz, Johanneksen ex-vaimo.

Sattumalta Ellen on Berliinissä hoitamassa poikansa Leon kaksosia samaan aikaan kun kaupungissa ovat meneillään Berlinale-elokuvajuhlat, joiden ohjelmaan kuuluu myös Svärdin elokuvan ensi-ilta. Svärd Aino-vaimoineen vieläpä vuokraa Leon entisen asunnon elokuvajuhlien ajaksi. Ellen saa vapaalipun Elämänlangan ennakkonäytökseen ja on haltioissaan. Suomalainen Aino Tiuramäki on kovassa nosteessa, mikä tuntuu Ellenistäkin mukavalta. Hän tosin toivoisi, että Johannes Svärd palaisi vielä yhteen lumoavan Elken kanssa.

Berlinalen gaalaillan aikaan tapahtuu rikos, joka liittyy Svärdiin ja hänen lähipiiriinsä. Siitä ei kuitenkaan tehdä rikosilmoitusta, mutta kun Ellen saa siitä vihiä, se alkaa askarruttaa häntä. Kotona Turussa Samuel saa tehdä vähän tiedusteluja, ja lopulta Ellen voi huokaista tyytyväisenä ratkaistuaan ainakin omasta mielestään mysteerin.

Ellen Lähteen tutkimuksia -sarja edustaa erittäin pehmoa dekkarityyliä, joten rikosromaaniodotukset kannattaa säätää hyvin alhaiselle tasolle, kenties jopa nollaan. Näin tehtyään voikin sitten huoleti heittäytyä kultturellin Ellenin matkassa nauttimaan turistikierroksesta Berliinin nähtävyyksien parissa, kiertelemään museoissa ja shoppailemaan putiikeissa ja toreilla välillä kahviloissa virkistäytyen. Ellen kokkaa, hoitaa parvekekasveja ja ihmissuhteitaan antaumuksella.

Sarjan aiemmat osat lukeneena oli mukavaa päivittää myös Ellenin suomalaisten ystävien kuulumiset. Nuotio on parhaimmillaan kuvatessaan leppoisaa kotoilua, jota Ellenkin arvostaa.

Harmillisesti tekstiin oli jäänyt pari katalaa oikolukuvirhettä. Korjaakohan jokin ohjelma automaattisesti taimen taimeneksi? Hyvä, ettei kahvi pärskähtänyt sivuille, kun Ellen ostaa puutarhaliikkeestä ties kuinka monen kukan ’taimenia’! Entä miksi oikolukuohjelma tai ihmisoikolukija ei nappaa milleniumia tekstistä ja korjaa sitä millenniumiksi? Mutta nämä annettakoon anteeksi, koska Elämänlanka kokonaisuutena viihdytti ankeatunnelmaista viikonloppua niin oivallisesti!

Eppu Nuotio: Elämänlanka
Otava 2020. 285 s.

Arvostelukappale.

Antti Hyyrynen: Viimeinen Atlantis

Kun reaalimaailmassa ovat ilmassa kaikki maailmanlopun merkit, ei ehkä ollut ihan paras mahdollinen hetki lukea Antti Hyyrysen apokalyptista dystopiaromaania Viimeinen Atlantis. Tai kenties tämä oli juuri oikea hetki tälle kirjalle? Mene ja tiedä. Minua ainakin ahdisti, mutta on vaikea eritellä, mikä tuntemukset lopulta aiheutti, uutisten ja somen seuraaminen vai romaanin lukeminen.

Joka tapauksessa Viimeinen Atlantis on pelottavan ajankohtainen teos. Suomalais-virolaistaustainen mainosguru Tobeas Seinur saa houkuttelevan tarjouksen globaalilta pullovesifirmalta ja suostuu lähtemään ystävänsä ja liikekumppaninsa Junion kanssa Tokiosta Suomeen neuvotteluihin. Sää on oikkuillut jo pitkään, ja Japania piiskaa seonnut monsuunisade kuin vedenpaisumuksen edellä.

Lennolla Japanista Suomeen tapahtuu jotain odottamatonta. Huippukehittyneet tietoliikenneyhteydet katkeavat ja futuristiset älylaitteet mykistyvät. Niistä täysin riippuvaiset ihmiset luonnollisesti hätääntyvät, eivätkä tilannetta helpota nopeasti liikkeelle lähtevät huhut, joiden mukaan Venäjä ja Suomi ovat sulkeneet ilmatilansa ja katkaisseet kaikki yhteydet ulkomaailmaan. Mitä oikein on tekeillä?

Lentomatkasta alkaa päättymätön painajainen. Kone saa lopulta laskeutumisluvan Islantiin, jossa matkustajat ja henkilökunta otetaan vastaan kuin laittomat, saastuneet maahantulijat. Koko maailma tuntuu olevan hätätilassa. Valta on niillä, joilla on aseita. Tobeas haluaisi palata Suomeen ja Ouluun tapaamaan isäänsä, jonka kanssa välit ovat olleet poikki vuosia. Mutta kukaan ei tunnut tietävän Suomen tilanteesta mitään. Vain huhuja Dorringtonin taudin holtittomasta leviämisestä liikkuu. Mikä tauti on? Tobeas ei ole koskaan sellaisesta kuullutkaan, mutta oikeaa tietoa ei ole saatavana. Kaikki yhteydet on pakolaisilta katkaistu.

Tobeas onnistuu pääsemään pois Islannista kuubalaissyntyisen lentoemäntä Athinan kanssa. Helpotuksen tunne on kuitenkin valheellinen, sillä painajainen jatkuu yhä paheten hyytävän kylmässä Madridissa. Pakolaislaumoista on tullut Euroopan sisällissodan panttivankeja, ja Tobeas ja Athina ovat tämän pelin arvottomia nappuloita.

Tobeaksen ja Athinan amokin lomassa lukija sujahtaa hetkeksi nimeämättömän minäkertojan sekaviin ajatuksiin. Kertoja tuntuu olevan pahasti loukkaantunut, ja hän harhailee yksin silmänkantamattomiin ulottuvalla kaatopaikalla. Kuka hän on ja miten hänen tarinansa liittyy kokonaisuuteen?

Hyyrysen kirjoittamassa tarinassa ihmiskunnan tulevaisuus on lohduton. Pahinta on, että ihmiskunta on itse syyllinen tuhoonsa. Syynä on luonnonvarojen loppuun kuluttaminen ja hillitön kulutusvimma. Luonto ja maailmankaikkeus lopulta kostavat ja pyyhkäisevät voimalla ylitsemme. Eikä siihen ole enää edes kovin pitkä aika…

Viimeinen Atlantis ei siis ole mitään leppoisaa luettavaa. Se on kuitenkin hyvin, jopa erinomaisesti kirjoitettu dystopia, jossa on ripaus scifiä ja aavistus yliluonnollistakin ainesta. Loppu on piinaavan arvoituksellinen. Tämän tyyppiset teokset eivät yleensä ole varsinaisia kassamagneetteja, mutta Hyyrysen romaani oli alkuvuoden Mitä Suomi lukee -listalla sijalla 6, mikä on loistava tulos.

Menestyksessä lienee osuutensa sillä, että Antti Hyyrynen on ’metalliyhtye Stam1nan keulakuva’, kuten hänet kirjan kansiliepeessä esitellään. Alaa harrastavat ovat osanneet valaista, että Viimeistä Atlantista kannattaa lukea peilaten sitä Stam1nan samannimiseen albumiin ja muuhunkin tuotantoon. Itse luin kirjan kuitenkin täydellisenä Stam1na-ummikkona (yritin sitä albumiakin kuunnella).

Antti Hyyrynen: Viimeinen Atlantis
Like 2020. 345 s.

Arvostelukappale.

Pekka Hyyti: Musta talvi

Koko talven aikana ei ole kertaakaan ollut lunta useampana päivänä perätysten, eikä ikkunasta näkyvä järvi ole saanut miehen kantavaa jääpeitettä edes hetkeksi. On ollut märkää ja pimeää. Mustaa. Samaan aikaan poliittiset äänenpainot tuntuvat kiristyvän kiristymistään. Äärioikeisto ei enää purista kättään nyrkkiin taskun suojissa vaan heristää sitä julkisesti.

Mahtoikohan Pekka Hyyti osata aavistaakaan, kuinka ajankohtainen hänen toinen dekkarinsa Musta talvi tulisi ilmestyessään olemaan? Se nimittäin sijoittuu talveen 1930 Tampereelle, johon ei oikeaa talvea tullut tuona vuonna oikeastaan lainkaan. Maa pysyi miltei jatkuvasti mustana, eivätkä järvetkään kunnolla jäätyneet kuin korkeintaan hetkeksi. Samaan aikaan maassa tuntui vahvana äärioikeiston rivien tiivistyminen ja otteiden koveneminen. Kuulostaako tutulta!?

Helmikuun alkupäivinä on kuitenkin sen verran pakkasta, että Mältinrannassa on talviuimareiden avanto. Tehtaan uimariporukkaa kohtaa yhtenä aamuna kammottava näky. Umpeen jäätyneen avannon reunalla könöttää jäätynyt ruumis. Miestä on pahoinpidelty ja sitten pakotettu avantoon, missä tämä on nopeasti paleltunut kuoliaaksi.

Kuka mies on ja miksi hänet on tapettu? Ketkä häntä ovat kiduttaneet? Näitä kysymyksiä ryhtyy selvittämään rikostarkastaja Kuusniemi miehistöineen, johon nyt kuuluu myös Voitto Karhu. Samaan aikaan vasemmistolaisen Kansan Lehden toimitus yritetään polttaa. Tuhopolttoa yrittäneet miehet kuitenkin yllätetään, mutta heiltä jää jälkeen avainnippu, johtolanka, joka johdattaa poliisin tekijöiden jäljille. Tuhotyön yrityksestä on kiinnostunut myös Etsivä Keskuspoliisi, jonka sympatiat ovat selvästi kallellaan oikealle päin.

Vaikka murhatun miehen henkilöys paljastuukin suhteellisen nopeasti, ei murhatutkimus silti lähde kunnolla vauhtiin. Miehen liike- ja yksityiselämässä tuntuu olevan paljon epämääräisiä ja omituisia piirteitä. Lisäksi tutkintaa yritetään selvästi hämmentää eri suunnista. Mistä uhri oikein on saanut rahansa ja mihin hän niitä on käyttänyt? Moni tuntuu tietävän jotain uhrista, mutta kukaan ei tunnusta tuntevansa tätä. Edes vaimo ei myönnä tietävänsä mitään miehensä taustoista tai työstä.

Kaiken muun ohella Tamperetta riivaa vielä arvoituksellinen murtoja tehtaileva rikollinen, joka tunkeutuu asuntoihin ikkunan kautta kerroksesta piittaamatta ja jättää usein jälkeensä vain pari punaista hiusta. Poliisilla ei ole resursseja enää murtojen selvittelyyn, joten Kuusniemi tarjoaa Ina Djurlingille niitä jutunaiheeksi. Ina on muutenkin mukana tutkimuksissa, vaikkakin epävirallisesti, onhan hänen miesystävänsä Voitto Karhu. Voitto arvostaa Inan kirkasta ajatuksenjuoksua ja jakaa tämän kanssa tietonsa saadakseen apua visaisten arvoitusten ratkaisemiseen.

Pekka Hyyti sai edellisestä Voitto Karhusta ja Ina Djurlingista kertovasta kirjastaan Tummat pilvet eilisen Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan. Itsekin pidin siitä kovasti, ja ilokseni voin sanoa, että Musta taivas on vielä edeltäjäänsä sujuvampi teos. Juoni on herkullisen monisäikeinen ja kutkuttavasti Hyyti tuo esille, miten eri tahot joutuvat salailun keskellä toimimaan osittain arvailujen varassa, jolloin ne myös päätyvät virhearvioihin. Väkeä tuntuu olevan liikkeellä runsaasti ja vaihtelevin motiivein.

Hyyti on selvästi parantanut kertojanotettaan, ja insinöörimäiset selostukset ovat muisto vain. Tarina etenee luistavasti, ja henkilö- ja eritoten miljöökuvaus on onnistunutta. Vaikka poliittinen ilmapiiri on Tampereellakin erittäin kireä, on silti nautinto päästä sujahtamaan kolmekymmentäluvun tamperelaisten arkeen.

Mustan talven voi huoletta lukea täysin itsenäisenä teoksena ja ennen kuin tarttuu Hyytin palkittuun esikoiseen. Minä jään nyt odottelemaan jatkoa!

Pekka Hyyti: Musta talvi
Myllylahti 2020. 382 s.

Arvostelukappale.

Antti Leikas: Tonttu - Matka pimeyteen

Mitä ilmeisimmin pitää asettaa itselleni kirjastossakäyntikielto, sillä jo lyhytkin ajantappohaahuilukierros työkaupungin pääkirjastossa seuraavaa kokousta odotellessa koitui kohtalokkaaksi. Kesken oli sillä hetkellä viisi eri kirjaa, mutta niin vain lainasin kuudennen, jota myös ehdin sen verran aloittaa kirjastossa, että se kiilasikin sitten saman tien lukulistallani ns. paalupaikalle.

Vahinko ei ollut kummoinenkaan, sillä Antti Leikkaan tonttutrilleri Tonttu – Matka pimeyteen on ollut luettavien listallani heti ilmestymisestään asti eli parisen vuotta. Nyt bongasin sen kirjaston kieltämättä muhkealta dekkariosastolta suoraan hyllystä. Olihan tämä jo miltei johdatusta, joten kirja lukuun ilman muita mutinoita.

Asiaan päästäänkin heti ensi sivuilta, sillä kirja alkaa kohtauksella, jossa kirjailija Antti Leikas ja Suomen Kulttuurirahaston asiamies Pamela Raatikainen (nimi muutettu) tunkeutuvat Punavuoressa sijaitsevaan tontun asuntoon. Tyrmistyksekseen he löytävät asunnon haltijan makaamasta sohvansa takaa ilman jalkojaan, jotka on leikattu irti ruumiista ja kuljetettu pois.

Koska kirjailija Antti Leikas on meneillään olevan kirjaprojektinsa takia perehtynyt tonttutietoon ja on siten yksi maailman johtavia tonttuasiantuntijoita, hän tietää, että tilanne on vakava, ellei jopa kriittinen. Selvästi havaittavasta hajoamisprosessista huolimatta tonttu ei suinkaan ole ainakaan vielä kuollut. Jos kadonneet jalat onnistuttaisiin liittämään takaisin ruumiiseen kahden vuorokauden kuluessa, tonttu tokenisi entiselleen tuota pikaa.

Kun Leikas ja Raatikainen vielä pohtivat, mitä pitäisi tehdä, saa Leikas kiristyspuhelun. Hänen on viiden tunnin kuluttua luovutettava soittajalle kaikki kokoamansa aineisto tontuista. Vastineeksi Leikas saisi tontun jalat. Vaihto tapahtuu Prahassa, joten päätökset on tehtävä salamannopeasti. Leikas ei oikeastaan edes mieti, vaan pakkaa vuoden työnsä kassiin ja syöksyy Raatikaisen kanssa kohti lentokenttää ja Prahaa. Tilanne lähtee luonnollisesti eskaloitumaan jo taksimatkalla kohti Helsinki-Vantaata.

Kirjailija Leikas saa nopeasti huomata, että hänen tonttuasiantuntemuksensa on nolottavan heikkoa. Koponen, Leikkaan jo aiemmin tapaama tonttu, suhtautuu miehen ohueen sivistykseen tuskastuneen ylimielisesti. Eihän Leikas tunne edes niitä yhdeksää maailmankirjallisuuden teosta, jotka ovat tonttujen kirjoittamia ja sisältävät kaiken olennaisen tiedon universuminen rakenteesta (joka muuten koostuu yhdeksästä säikeestä, joista neljä on keriytynyt auki ja loput viisi ovat tiukalla sykkyrällä ja sijaitsevat samanaikaisesti kaikkialla… tai jotain).

Valitettavasti tontuilla on ominaisuuksia, jotka kiinnostavat suuria kansainvälisiä lääketeollisuusfirmoja. Ja kun kyseessä ovat todella isot rahat ja korkeat panokset, peli on kovaa ja erittäin likaista. Ihan sellaiseen menoon humanistisempaa elämäntapaa viettänyt kirjailija Leikas ei ole oikein tottunut. ’Järeä käsiase’ on esimerkiksi tarkin määritelmä, minkä hän pystyy pyssylle antamaan ja sekin on nolosti peräisin tv-sarjoista.

Myös kustannusala on kiinnostunut meneillään olevista tapahtumista, sillä lista yhdeksästä tonttujen kirjoittamasta kirjasta tulee paljastuessaan mullistamaan koko alan. Kukaan ei sen jälkeen halunne enää muita kirjoja lukea, joten se, joka ensiksi ehtii nappaamaan itselleen oikeudet näihin teoksiin, on todellinen voittaja. Siksi ei ole ihme, että Jouko Siltalakaan ei kaihda äärimmäisiä keinoja saadakseen kaiken irti kirjailija Leikkaan aikaansaannoksista.

Tonttu – Matka pimeyteen on aivan hulvaton! Se lienee todellakin maailman ensimmäinen tonttutrilleri, ja kaltaiselleni dekkareita ja spefiä rakastavalle lukijalle se on suoranainen herkkupala. Juoni on paitsi absurdi myös jännittävä nopeine ja yllättävine käänteineen. Kaiken lisäksi kirja on myös hauska juuri sopivalla tavalla. Huumori liittyy päähenkilö kirjailija Antti Leikkaan samaan aikaan hienoisen omahyväiseen mutta viiltävän itseironiseen hahmoon. Kerrontatapa ja kieli kutkuttavat ainakin minun huumorihermoani mukavasti.

Hauska on myös tapa, jolla Leikas leikittelee eri genreillä. Tontussa on mukana ainakin trilleriä, fantasiaromaania ja scifiä, ja lukija voi herkutella niiden konventioita tarinasta poimimalla. Lisämausteena on koko joukko suoria viittauksia kirjallisuuden klassikkoteoksiin.

Jäin harmittelemaan ainoastaan sitä, että tulin vasta nyt tarttuneeksi tähän helmeen. Toisaalta saan sen nyt mukaan tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseeni, jota täyttelen lukemalla jännityskirjallisuutta. Lisään tämän kohtaan 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö.

Antti Leikas: Tonttu – Matka pimeyteen
Siltala 2018. 251 s.

Kirjasto.

Christian Rönnbacka: Majakka

Majakka on Christian Rönnbackan seitsemäs porvoolaistuneesta pohjalaiskomisario Antti Hautalehdosta ja hänen alaisistaan kertova dekkari. Aiemmat osat ovat ilmestyneet tasaisesti vuoden välein, mutta tätä viimeisintä jouduttiin odottelemaan tupla-aika eli pari vuotta. On myönnettävä, että rehvakkaan komeaa ja perikunnollista Anttia olikin jo vähän ikävä, ja mukavaa oli kuulla muidenkin Porvoon poliisin väen kuulumisia pitkästä aikaa.

Valitettavasti pitkä kypsyttelyaika ei ole tehnyt Majakalle pelkästään hyvää. Edellinen osa Tuonen korppi on kirvoittanut minulta estottomia kehuja erityisesti napakasta ja terävästä aloituksesta. Harmillisesti Majakan perusteella näyttäisi siltä, että Rönnbacka on palannut aiempaan hitaaseen käynnistelyyn. Muutenkin tätä seitsemättä Hautalehtoa tuntuu vaivaavan jonkinlainen tilkitseminen. Sinänsä näppärä juoni on lopulta liian simppeli täyttääkseen kokonaisen kirjan, joten sekaan on ollut pakko kirjoittaa täytteeksi mitä nyt on käsiin osunut.

Kolmisataasivuisen dekkarin ensimmäinen juoneen liittyvä oikeasti mielenkiintoinen tapahtuma tulee vastaan sivulla 79, kun Antti ystävänsä Larsin kanssa kirjaimellisesti törmää ajelehtivaan ruumiiseen Porvoon ulkosaaristossa pilkkopimeänä syysyönä. Siihen asti on otettu vauhtia seuraamalla kolmen teekkarikaveruksen valmisteluja, jotka tähtäävät Storskärin majakan lampun uudelleen sytyttämiseen, ja Antin työstressin kirvoittamia painajaisunia sekä niiden seurauksena aloitettua kosteaa saunailtaa Larsin mökillä Bodössä.

Ruumiin löytyminen terhakoittaa tunnelmaa hetkeksi, mutta valitettavasti meno hidastuu pian uudelleen. Ruumiin tunnistaminen vie aikansa. Lukija tietää, että miehen metsästyskaveri on pulassa ulkoluodolla, mutta kukaan ei tunnu miestä kaipaavan. Löydetäänkö hänet ajoissa? Miten toinen miehistä päätyi mereen hengettömänä? Miten majakalla touhunneet nuoret liittyvät kuvioon, vai liittyvätkö mitenkään?

Poliisi penkoo aikansa yksityiskohtia, kyselee ja kuuntelee, seuloo haaviin jääviä juorunpalasia ja sitoo johtolanganpätkiä yhteen. Lukijan tehtäväksi jää lähinnä sen tuskailu, missä vaiheessa lamput syttyvät tutkijoiden päiden yläpuolelle. Tuleeko vielä lisää ruumiita ennen sitä? Muutama kiperämpikin tilanne joudutaan selvittämään, ennen kuin Hautalehto saa houkuteltua syyllisen avautumaan ja kertomaan motiivinsa virkavallalle.

Onko aika heittää hyvästit komisario Antti Hautalehdolle ja kumppaneille? Haikealta tuntuu, jos näin on. Mutta jos porvoolaiset rikostutkijat vielä jatkavat hommiaan, toivon, että he saavat seuraavaksi tutkittavakseen muutamaa astetta hankalamman rikosvyyhdin, sellaisen, jossa on useampia kiperiä solmuja tasaisesti alusta loppuun. Lopussa saisi olla vähän sellainen tavallista pahempikin sotku, sellainen, jossa Antti joutuu kenties käyttämään niitä vähän kovempia otteita vanhaan hyvän ajan malliin.

Christian Rönnbacka: Majakka
CrimeTime2019. 300 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 7 h 49 min.

Arvostelukappale.

Antti Hautalehto -sarja:

Operaatio Troijalainen
Julma
Rakennus 31
Kylmä syli
Kaikki mikä kiiltää
Tuonen korppi
Majakka