Kai Ekholm: Minä olen myrsky

Ikean parkkipaikan tuntumasta löytyy linja-auto, jonka kaikki 31 eläkeläismatkustajaa ja kuljettaja ovat kuolleet. Kuka uhrit on ottanut hengiltä ja miksi? Miten joukkomurha on toteutettu ja miksi se on tapahtunut juuri Ikea-käynnin jälkeen? Entä keitä ovat bussin hiljenneet matkustajat? Onko yksi matkustajista päässyt livahtamaan murhaajan kynsistä? Kuka hän on ja missä hän on nyt?

Vantaan poliisissa on vakava hetkellinen resurssipula, joten poikkeuksellista tapausta kutsutaan tutkimaan yksi maan kuuluisimmista poliiseista eli ylikomisario Reinikka Helsingistä. Reinikka on yrmeä, onhan ansaitulle eläkkeelle matkaa enää runsaat kaksi kuukautta

.

Etsivätoimisto Kalju & Kiharan toiminta on lamaantunut. Kalju rypee itsesäälissä, ryypiskelee ja kuuntelee jazzlevyjään kaoottisella toimistolla. Toimeksiantoja ei ole, joten välillä on ajettava taksikeikkaa hengissä pysyäkseen. Kihara on kotiutettu sairaalasta tukevan lääkearsenaalin kera. Muistista on kadonnut melkoisia mötiköitä eikä hetkellisen kuoleman ja sitä seuranneen kooman jälkeen oikein saa elämisestä tolkkua.

Asunnoltaan livahtanutta kissaansa etisiessään Kihara tapaa vanhan sokean miehen, joka on löytänyt Kiharan kissan mutta kadottanut oman vaimonsa. Kadonneen vaimon arvoitus saa Kiharassa aikaan odottamatonta virkoamista.

Sitten kaupungin liepeillä sijaitsevan automarketin kierrätyspisteen kartonkipuristimesta löytyy litistetty ja silvottu vanhan miehen ruumis. Kuka tappaa vanhuksia ja miksi? Onko irrallaan yksi vai kaksi murhaajaa? Tutkimukset tuntuvat junnaavan paikallaan, vaikka Reinikka äksyilee minkä osaa ja uskollinen alainen Päkki raataa vuorokaudet ympäri toteuttaessaan esimiehensä komentoja.

Kai Ekholmin dekkarisarja Kalju & Kihara on ilmestynyt maltillisessa tahdissa, sillä avausosa Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava julkaistiin vuonna 2013 ja kakkososa Tähtisilmä vuonna 2016. Kolmas osa eli Minä olen myrsky on nähnyt päivänvalon aivan hiljattain eli nelisen vuotta edellisen osan jälkeen.

Olen Tähtisilmästä kirjoittaessani harmitellut, että en ole aloitusosaa lukenut, koska siihen kuitenkin aika monesti romaanissa viitataan. Minä olen myrsky -teoksessa toki joudutaan edellisen tarinan joistakin käänteistä kuten loppuhuipennuksesta mainitsemaan, johtuuhan päähenkilökolmikon nykytila suoraan niistä tapahtumista. Silti olen sitä mieltä, että kirjat voi mainiosti lukea myös muussa kuin julkaisujärjestyksessä.

Vaikka sarja on nimetty Kaljun ja Kiharan mukaan, ainakin Minä olen myrsky -kirjassa päähenkilö on ennemminkin ylikomisario Reinikka. Omintakeinen mies on ollut vuoroin kansallissankari ja vuoroin iltapäivälehdistön ilkkuma syntipukki. Nyt hän ottanut tehtäväkseen Kharonin tavoin johdattaa bussilastillisen kuolleita yli Tuonelan virran tai ainakin säälliseen hautaan.

Teoksen takakannessa on varoitus: Kirja on kielletty tosikoilta. Syytä varoitteluun kenties onkin, mutta minun dekkari- ja lukumakuuni sekä huumorintajuuni Ekholmin hyvin persoonallinen kirjoitustyyli iskee oivallisesti. Teksti on napakkaa, paikoin jopa aforistista. Parhaimmat oivalluksensa Reinikka kirjaakin ylös ritsikirjaansa. Edelleen Ekholm myös sivaltelee yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ilmiötä purevan kielellisen huumorin säestyksellä, mutta lempeä pilke silmäkulmassaan.

Juoni on punottu pirulliseksi. Osa käänteistä on kuin parhaista (tai pahimmista, miten vain) pohjoismaisista dekkareista, ja otteet ovat kovat puolin ja toisin. Murhaaja ei tunne sääliä, mutta turha sitä on toisaalta odottaa Reinikaltakaan. Loppuhuipennus hipoo absurdin rajoja ollen samalla jännittävä ja hulvattoman komediallinen. Kokonaisuus on hiottu ja napakka. Minä olen myrsky on nopeasti luettu mutta pitkän jälkimaun jättävä nautinto.

Kai Ekholm: Minä olen myrsky
CrimeTime 2020. 250 s.

Arvostelukappale.

Outi Hongisto: Veljet – Amir

Outi Hongiston esikoisdekkarin nimi Veljet – Amir on kutkuttavan monitulkintainen. Tarinan päähenkilöt ovat lapsesta asti Suomessa asuneet pakistanilaisveljekset Younas ja Amir, jotka ovat nyt aikuisia nuoria miehiä. Perheen isä on murhattu poliittisista syistä Pakistanissa, minkä jälkeen pojat ovat äitinsä kanssa paenneet maasta ja päätyneet Suomeen, ensin Joensuuhun ja myöhemmin Helsinkiin.

Perheen äiti on harras muslimi, joka toivoisi poikiensakin kunnioittavan perinteitä. Hän on esimerkiksi löytänyt vanhemmalle pojalle Younasille sopivan morsiamen, jonka perhekin vaikuttaa myötämieliseltä tulevaa liittoa kohtaan.

Veljekset ovat olleet aikanaan läheiset, mutta vähitellen heidän luonteidensa erot ovat vieneet heitä kauemmas toisistaan. Younasille oppiminen on ollut aina helppoa, ja hän on aikanaan valinnut ammatikseen poliisin. Hän muistaa vielä kotimaansa poliisin, jonka arvaamatonta ja usein väkivaltaista toimintaa piti pelätä. Suomessa poliisi on aivan toisenlainen, hyvän puolella. Siihen joukkoon hän itsekin haluaa kuulua.

Younasin toive on toteutunut, ja hänelle on avautunut työpaikka KRP:n tutkijana. Maahanmuuttajapoliisit kun ovat kovin kysyttyjä. Samaan aikaan muutamaa vuotta nuorempi veli Amir on hukkaamassa elämänsä. Kirjaimet eivät ole koskaan asettuneet hänen silmissään samalla tavoin järkeviksi siisteiksi sanoiksi kuin Younasilla. Opinnot ovat jääneet, eikä töitä sen paremmin kuin omaa asuntoakaan ole. Nuorukainen majailee nolosti äidin olohuoneen nurkassa.

Sitten Amir tapaa pitkästä aikaa lapsuudenystävänsä Saeedin, joka vie hänet tapaamaan jengiä, jonka jäsenet ovat keskenään veljiä. Epävarma, huomiota ja mielekästä tekemistä kipeästi kaipaava Amir on oitis myyty. Maahanmuuttajista muodostuva miesjoukko on organisoitunut ja kurinalainen, hierarkkinen järjestö, johon hän haluaa ehdottomasti päästä mukaan, hinnalla millä hyvänsä. Tosin kun hinta alkaa hänelle vähitellen valjeta, hän tulee toisiin ajatuksiin. Mutta silloin on jo aivan liian myöhäistä.

Samaan aikaan kun Amir pesee kerhohuoneella jengiläisten tiskejä, ratkoo Younas alaistensa kanssa virolaista paritusvyyhtiä. Pitkään tutkinnan alla ollut rikossarja alkaa yllättäen ratketa Younasin mielestä epäilyttävän siistisi. Kuka haluaa heidän pääsevän toivottuun lopputulokseen mahdollisimman nopeasti? Joku poliisiorganisaation sisältäkö? Younasilla on omat epäilynsä, mutta näyttöä puuttuu.

Poliisin korviin alkaa myös kantautua huhua uudesta rikollisorganisaatiosta, jengistä, jonka jäsenet ovat kaikki nuorehkoja maahanmuuttajia ja jotka mitä ilmeisimmin tehtailevat erilaisia omaisuusrikoksia. Jengi pitää majaansa Espoon puolella, mutta tukikohdan löytyminen ottaa tuskastuttavan kauan paikalliselta poliisilta. Samaan aikaan Younas alkaa huomata Amirin käytöksessä piirteitä, jotka saavat hänen hälytyskellonsa soimaan. Ei kai Amir ole sotkeutunut johonkin valonarkaan?

Hongistoa on Veljien ensimmäisen osan (tulossa on siis ainakin yksi osa tämän jatkoksi, ehkä enemmänkin?) perusteella vähän vaikea uskoa esikoisdekkaristiksi. Muutaman vähän tahmeahkosti käynnistyvän sivun jälkeen huomasin pian ahmivani tekstiä. 

Hongisto vaihtaa näkökulmaa tiheään tahtiin ja lyhyet luvut on lukijaystävällisesti nimetty kulloisenkin näkökulmahenkilön nimellä. Eniten tarinaa katsotaan Younasin ja Amirin näkövinkkeleistä, mutta myös Younasin alainen Antti Riikonen on keskeinen henkilö. Lisäksi on koko joukko henkilöitä, kuten Antin vaimo, poikien äiti ja Amirin tyttöystävä, jotka myös valottavat pian armotonta rataansa vyöryviä tapahtumia. Jossain vaiheessa suhtauduin tähän näkökulmatekniikkaan epäillen, mutta Hongisto saa kyllä paletin toimimaan loistavasti.

Juoni on vangitseva. Lukija näkee ennalta selvästi, että Amirin valinnat ovat auttamatta vääriä. Hän tietää sen osin itsekin, mutta ei voi enää perääntyäkään. Jengin menetelmät on hiottu virheettömiksi. Kerran sille pikkurillinkyntensä annettuaan se ahmaisee koko ihmisen ruumiineen ja sieluineen, eikä se edes riitä.

Samaan aikaan Younas ja Antti hapuilevat rikostutkinnoissaan osin pimeässä, mutta tulevat vahingossa osuneeksi oikeaan. Tai heidän kannaltaan ehkä sittenkin väärään? Kuka oikein ohjailee kaikkea taustalla? Onko ohjaksissa jengin johtaja Ali? Vai sittenkin joku vieläkin paljon vaarallisempi vastustaja?

Hongisto syventää henkilöitään taitavasti ja kuin huomaamatta lukija kiintyy niin Younasiin, Anttiin kuin Amiriinkin. Mutta Hongisto on myös julma. Kaikki eivät ole elävien kirjoissa, kun lukija kääntää auki viimeisen sivun… Veljet – Amir päättyy piinaavalla tavalla täysin kesken. Jatkoa on luvassa, mutta miten malttaa odottaa siihen asti? Auki jää nimen arvoituskin. Onko seuraavan kirjan alaotsikko Younas vai joku jengin jäsenistä?

Veljet – Amir ei ole pelkästään koukuttavaa viihdettä, vaan se avaa myös vaikuttavasti maahanmuuttajien ja muidenkin yhteiskunnan reunalle sysättyjen nuorten haavoittuvuutta, jota monet tahot ovat valmiita häikäilemättä hyödyntämään.

Outi Hongisto: Veljet – Amir
Myllylahti 2020. 336 s.

Arvostelukappale.

Teija Veijola: Ei sellaista voi menettää

Kirjat päättyvät luettaviksi välillä vähän erikoisia reittejä. Seuraan Facebookissa lukuisien kustantajien sivuja, kuten turkulaista Kovasanaa. Niinpä seinäni uutisvirrassa vilahti uutuuskirjapäivitys teoksesta, jonka kannessa komeilee Turun tuomiokirkko. Painoin tietysti oitis tykkää-nappia, tykkäänhän julmetusti sekä kirjoista että Turusta.

Facebook-päivitys liittyi Kovasanan tänä keväänä ilmestyneeseen Teija Veijolan esikoisromaaniin Ei sellaista voi menettää. Kansilieve esittelee tekijän lyhyesti muusikoksi ja filologiksi.

Ei sellaista voi menettää on historiallinen romaani, joka sijoittuu 1900-luvun alkuvuosiin ja Turkuun. Tuomiokirkko seisoo kukkulallaan juurellaan ravintola Pinella. Lähituntumassa on myös Auran kylpylä, josta nuori Johan Malmström on saanut aikanaan ensimmäisen työpaikkansa ja jonka vahtimestariksi hän on sittemmin kohonnut. Johanin tavoitteena on kuitenkin ryhtyä ammattilaulajaksi, sillä kanttori Pahlman on järjestellyt lupaavalle suojatilleen lauluopintoja.

Johan on herkkä nuorukainen, joka on kokenut lapsena kovia. Näitä lapsuuden ja varhaisnuoruuden kokemuksia avautuu lukijalle vähitellen tarinan edetessä. Nykyhetkessä Johan tutustuu nuoreen venäläissotilaaseen Ivanin elin Iivanaan, josta tulee hänelle tärkeä ystävä ja myös rakastaja. Miesten välinen rakkaus on kuitenkin ankarasti kiellettyä, joten suhde on pidettävä visusti salassa.

Sitten tapahtuu käänne, joka paljastetaan kirjan takakannessakin: Johan pakotetaan naimisiin juopon apteekkarin tyttären kanssa. Kyseessä on ilmiselvä huijaus, jonka uhriksi Johan päätyy. Hän on itse täysin lamaantunut syytösten edessä, eikä ketään auttajaa ole.

Johanin elämä tuntuu olevan jatkuvaa painajaista. Lauluopinnot haihtuvat usvaan avioliiton myötä. Perhe-elämän ainoa valopilkku on syntyvä lapsi, Maria. Mutta Johanin mieli alkaa vähitellen murtua. Veijola kuvaa tämän prosessin taiturimaisesti Johanin omasta näkökulmasta. Reaalimaailma alkaa saada outoja sävyjä, mutta ne eivät ole outoja Johanin mielestä. Pelottavia ja ahdistavia kyllä, mutta sitäkin todellisempia.

Valitettavasti kukaan ympärillä olevista ihmisistä ei tunnu ymmärtävän, mikä on vialla. Virkavalta suhtautuu Johanin tekemisiin epäluuloisesti ja vihamielisesti, samoin työnantaja ja vaimo. Jotkut taas vainuavat tilaisuuden hyötyä Johanista. Tapahtumat lähtevät vyörymään yhä kiihtyvää vauhtia kohti tuhoa siinä vaiheessa, kun kylpylän pannuhuoneen kellarista tehdään pelottava löytö.

Korona-ajan lukemiseksi Ei sellaista voi menettää ei ollut itselleni ihan paras mahdollinen valinta, sillä se on tunnelmaltaan synkeä ja ahdistava, jollain lailla toivoton. Johanin kohtalo on koskettava, ja ainakin itse tunsin epätoivoa hänen puolestaan. Eikö nyt mitään hyvää voisi tapahtua tälle miehelle, joka ei itse koskaan halua pahaa kenellekään? Hyville ihmisille ei tapahdu hyviä asioita Veijolan kuvaamassa maailmassa.

Vaikka tarina ei itsessään onnistunut nostamaan tunnelmiani, ihailin lukiessani Veijolan taitoa kuvata Johanin mielenliikkeitä ja tunteita. Muutenkin romaanin rakenne on hallittu valaisevine takaumavälähdyksineen. Veijola myös malttaa jättää osan aukoista lukijan itsensä paikkailtavaksi.

Ei sellaista voi menettää on historiallinen romaani, mutta Veijola ei mitenkään alleviivaa historiaa vaan aikakausi on luonteva osa teoksen miljöötä. Esimerkiksi Auran kylpylästä nousi mieleeni lukuisia kysymyksiä, mutta tarkentavaa tietoa on etsittävä muualta. Veijola ei luennoi, vain näyttää.

Teija Veijola: Ei sellaista voi menettää
Kovasana 2020. 205 s.

Arvostelukappale.

Tuomas Marjamäki: Myöhäistä katua

Lähes satavuotias Kauno Brandt viettää hiljaista ja rauhaisaa leskimiehen elämää Helsingin Kruununhaassa. Vaimo Annikki on sairastanut pitkään muistisairautta, mutta nyt Kauno on yksin muistoineen. Takana on vuosikymmenten mittainen ura VR:n virkamiehenä. Mutta 1950-luvulla Kaunon on ollut yksi Suomen Filmiteollisuuden kuumimmista miesnäyttelijänimistä. Yhdessä Eeva Havun kanssa hän näytteli useissa sen ajan menestyselokuvassa.

Parikymppinen Ella Pöyhönen on muuttanut Hölsyältä Helsinkiin parempien työmahdollisuuksien perässä ja pois entisen miesystävänsä läheltä. Ella haluaa kiihkeästi toimittajaksi, ja lopulta onni potkaiseekin. Nuori nainen pääsee Kevyt-Uutisten tarvittaessa töihin tulevaksi toimittajaksi! Työ ei tosin ole aivan sitä, mitä Ella on toivonut, mutta alku kuitenkin.

Kevyt-Uutisten vakiokalustoon kuuluu juorutoimittaja Esko Kärkkäinen. Esko pitää itseään melkoisena starana ja viljelee puheessaan jatkuvasti tunnettujen ’tuttujensa’ nimiä. Tosiasiassa keski-iän loppupuolta uhkaavasti lähenevä ylimielinen ja sikaileva reliikki saa pitää työpaikkansa lehdessä vain, koska hänen kuohukermajuorupalstansa myy edelleen printtilehteä ainakin kohtalaisesti. Eskon pitkäaikainen projekti on ollut saada haastattelu Suomen tunnetuimmalta mutta samalla salaperäisimmältä kirjailijatähdeltä Regina Kaarisillalta.

Näiden kolmen henkilön tarinat alkavat kietoutua yhteen, kun Kauno tekee pahan virheen pelastamalla pikkujulkkiksen hengen. Harkitsematon uroteko nostaa Kaunon nimen Kevyt-Uutisten lööppeihin, kun Ella tekee hänestä haastattelun. Ellan onnistuminen sapettaa Esko Kärkkäistä, mutta sitten hänen uutisnenänsä saa kaikkien aikojen vainun. Mikään ei voi enää estää tapahtumien kiihtyvää vyöryä. Mitä ikivanha filmitähti oikein salailee?

Kauno, Ella ja Esko ovat Tuomas Marjamäen romaanin Myöhäistä katua minäkertojapäähenkilöt, joiden kautta vähitellen keritään auki filmitähti Kauno Brandtin elämää ja paljastetaan hänen huolella kätkemänsä salaisuus. Tarinaa ryydittävät herkullisesti kuvattu 1950-luvun Suomen elokuvabisnes sekä satiirisella otteella käsitelty nykyisen keltaisen median klikkijournalismin värittämä alennustila.

Marjamäki tuntee aiheensa kuin omat taskunsa, onhan hän ammatiltaan toimittaja ja suomalaisesta viihteestä lukuisia teoksia kirjoittanut tietokirjailija. Myös fiktiivinen teksti syntyy hänen näppäimistöltään ilmeisen onnistuneesti. Myöhäistä katua on viihdyttävä, hauska ja hippusen nostalginenkin teos. Marjamäki käyttää värikästä ja nokkelilla kielikuvilla höystettyä kieltä, ja henkilökuvaus on paikoin ronskin liioittelevaa. Ainakin toivoisin, että Esko Kärkkäisellä ei ole jotakuta selkeää esikuvaa tosielämässä. Se olisi kyllä jo liikaa mille tahansa työpaikalle!

Kauno Brandt sen sijaan on sympaattinen aito gentleman, vaikka hänen kaikki ratkaisunsa eivät ehkä ole menneet ihan käsikirjoituksen mukaan. Mutta tärkeät valinnat eivät ole aina helppoja eikä oikeita ratkaisuja välttämättä edes ole. Sitkeä ja päättäväinen mutta hyväsydäminen Ella taas vaikuttaa nuorelta naiselta, josta voi olla ylpeä. Kuten eräs romaanin henkilöistä toteaa, hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Se on oivallinen motto mille tahansa teokselle näinäkin aikoina.

Tuomas Marjamäki: Myöhäistä katua
Docendo 2020. 285 s.

Arvostelukappale.

Veit Heinichen: Karstin kuolleet

Vielä kymmenisen vuotta sitten laskin itseni innokkaaksi Donna Leonin Guido Brunetti -dekkareiden faniksi ja odotin aina uutta suomennosta innokkaasti. Jossain vaiheessa olen kuitenkin passiivisesti tullut luovuttaneeksi massiiviseksi venyneen sarjan seuraamisesta. Laskujeni mukaan tämän vuoden suomennos Anteeksiannon houkutus on jo 27. osa sarjaa.

Parikymmentä Brunetti-dekkaria lukeneelle sarjan päähenkilö lähipiireineen on käynyt tutuksi, samoin Venetsian tienoot tapahtumien miljöönä. Brunetti on korkeamoraalinen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivä hyvä poliisi, jolla on hillityt käytöstavat ja valikoiva kirjallinen maku. Ruumiinliikuntaan hän suhtautuu vieroksuen, mutta hyvä italialainen ruoka ja laadukkaat juomat saavat hänet sulamaan. Loistavan aterian kahdesti päivässä pöytään loihtii vaimo Paola, joka jossain välissä ehtii myös opettaa ja tutkia kirjallisuutta yliopistossa.

Guido Brunetti työtiimeineen ja perheineen tuli mieleeni, kun luin ensimmäisen Proteo Laurenti -dekkarini eli uunituoreen suomennoksen Karstin kuolleet. Triesten rikospoliisin komisario Laurenti nimittäin tuntuu olevan monessa mielessä herkullisen täydellinen vastakohta Leonin moitteettomalle Brunettille.

Komisario Proteo Laurenti on saksalaissyntyisen mutta triesteläistyneen Veit Heinichenin dekkarisarjan päähenkilö. Palkintoja kahmineessa sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kymmenen osaa, ja suomalainen pienkustantaja Kustantamo Huippu on ottanut sen käännökset julkaisuohjelmaansa. Suomennoksia on tähän mennessä ilmestynyt kaksi eli viime vuonna sarjan aloitusosa Kullekin suo kuolemansa ja nyt toinen osa Karstin kuolleet.

Aloitin sarjaan ja komisario Laurentiin tutustumisen tästä kakkososasta, ja tuntumani on, että se oli aivan käypä tapa. Kohtalaisen luontevaa oli sujahtaa Triesteen seuraamaan rikosten ratkaisemista, vaikka kaikki olikin uutta. Oletan, että lähes yhtä tuntemattomaan olisin joutunut hyppäämään, vaikka olisin aloittanut järjestyksessäkin. Luonnollisesti Laurentin perhe- ja työelämän käänteitä seurataan, mutta niin verkkaisesti, että vallan mainiosti voin sen puolesta palata aikanaan taaksepäinkin.

Trieste dekkarimiljöönä on vertaansa vailla! Kaupungilla on pitkä ja monipolvinen historia, ja 1900-luvullakin se on ollut monenlaisen kipeiden myllerryksen näyttämönä. Rajan pinnassa sijaitseva kaupunki on etnisestikin kirjava, ja sijainti rautaesiripun pinnassa on jättänyt jälkensä monin tavoin. Vuonna 2000, joka on Karstin kuolleiden tapahtuma-aikaa, rajat ovat auki ja viranomaisyhteistyö kroatialaisten kanssa on jo hyvin vireillä.

Myös luonnonolosuhteiltaan alue on mielenkiintoinen. Jo dekkarin nimi viittaa yhteen alueen erikoisuuteen, eli Karst-vuoristoon, jonka geologiset ominaisuudet ovat antaneet yleisnimen koko maisemamuodolle. Eroosion syömä kallio kätkee sisäänsä rotkoja ja luolia, ja Karstin vuoristoalueella on satoja ellei tuhansia erilaisia luolamuodostelmia. Triesten liepeillä niitä on aikojen saatossa hyödynnetty erilaisen todistusaineiston hävittämiseen, ja kaupungin lähituntumassa on ainakin yksi toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin liittyvä iso joukkohauta

.

Näihin joukkohautoihin ja niihin kätkettyihin uhreihin tuntuu liittyvän myös poikkeuksellinen rikos, jota Triesten rikospoliisi joutuu Laurentin johdolla selvittelemään. Pimeänä ja lumisateisena marraskuun yönä vuoriston kätköissä olevan joukkohaudan muistomerkillä on tapahtunut murha. Puolialaston mies on ripustettu metallipalkeista kyhätylle ristille riippumaan. Ruumis on kiinnitetty paikalleen jaloista, käsivarsista ja kaulasta metallilangalla. Pää on peitetty kankaisella kahvisäkillä. Kuoleman on aiheuttanut sydämen läpi ammuttu harppuunan nuoli. Murhapaikalla on pienen henkilöauton renkaanjäljet ja kahdet jalanjäljet, joista toiset kuuluvat uhrille. Miten ihmeessä murha oikein on tehty ja mikä on motiivi?

Ruumiin henkilöys selviää poliisille kohtalaisen nopeasti. Käy ilmi, että kyseessä on seitsenkymppinen kalastusaluksen päällikkö Ugo Marasi, jonka miehistöstä yksi mies sai aiemmin samana päivänä surmansa myrskyävällä merellä. Marasin nimi on noussut esiin myös erikoisessa pommi-iskussa, jossa on vuoristokylässä menehtynyt kokonainen nuori perhe. Liittyvätkö tapahtumat jotenkin toisiinsa? Jos liittyvät, miten? Entä miksi murha on tehty juuri joukkohaudan muistomerkillä ja tavalla, joka herättää vanhemmassa polvessa epämieluisia muistoja?

Kysymyksiä on ilmassa paljon, ja tutkittavaa poliisilla riittää. Kovin vähän Heinichen kuitenkaan keskittyy rikostutkinnan kuvaamiseen, vaan pääpaino on enemmänkin Laurentin elämän kaoottisuudessa. Dekkarin alussa Laurenti nimittäin havahtuu karuun todellisuuteen: hänen vaimonsa on lähtenyt äitinsä luo kerrottuaan, että on mahdollisesti rakastunut toiseen mieheen. 

Laurenti on raivoissaan ja epätoivoinen. Hänen ja lukioikäisen Marco-pojan taloudenpito romahduttaa yleensä moitteettoman siistin kodin nopeasti kammottavaan kuntoon. Poika ajautuu omalla tahollaan huolestuttaviin tilanteisiin, ja Laurenti itse alkaa uudelleen tupakoida kosteiden ravintolailtojen venyessä aina vain pidemmiksi.

Poliisi saa yllättäen virka-apua Kroatian puolelta, ja Laurenti iskee oitis silmänsä kauniiseen syyttäjään. Miksi hän ei voisi käydä ulkona kauniin naisen seurassa, kun vaimo kerran on jättänyt hänet toisen miehen takia?

Laurentin ja hänen tiiminsä työskentely ei vakuuta pikkutarkalla ammattimaisuudellaan, vaan toiminta vaikuttaa jokseenkin impulsiiviselta. Lukija tietää enemmän kuin poliisi, sillä näkökulma vaihtuu välillä pois Laurentista. Kerronta ei ole aivan kronologista, sillä joitakin kohtauksia kuvataan useammastakin näkökulmasta. Välillä tämä vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta, jotta aikajana tulee hahmotettua oikein.

Komisario Proteo Laurenti on mielenkiintoinen ja mukava uusi tuttavuus yhä laajenevalla dekkarikentällä. Miljöökuvaus on tämän dekkarin suola, samoin tapahtumien pitkälle historiaan juontuvat motiivit. Ja jos Guido Brunetti on herkkusuu, ei Proteo Laurenti jää toiseksi.

Veit Heinrichen: Karstin kuolleet (Die Toten vom Karst)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2020. 451 s.

Arvostelukappale.