Vielä kymmenisen vuotta sitten laskin itseni innokkaaksi Donna
Leonin Guido Brunetti -dekkareiden faniksi ja odotin aina
uutta suomennosta innokkaasti. Jossain vaiheessa olen kuitenkin passiivisesti
tullut luovuttaneeksi massiiviseksi venyneen sarjan seuraamisesta. Laskujeni
mukaan tämän vuoden suomennos Anteeksiannon houkutus on jo 27. osa
sarjaa.
Parikymmentä Brunetti-dekkaria lukeneelle sarjan päähenkilö lähipiireineen
on käynyt tutuksi, samoin Venetsian tienoot tapahtumien miljöönä. Brunetti on
korkeamoraalinen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivä hyvä poliisi, jolla on hillityt
käytöstavat ja valikoiva kirjallinen maku. Ruumiinliikuntaan hän suhtautuu
vieroksuen, mutta hyvä italialainen ruoka ja laadukkaat juomat saavat hänet
sulamaan. Loistavan aterian kahdesti päivässä pöytään loihtii vaimo Paola, joka
jossain välissä ehtii myös opettaa ja tutkia kirjallisuutta yliopistossa.
Guido Brunetti työtiimeineen ja perheineen tuli mieleeni,
kun luin ensimmäisen Proteo Laurenti -dekkarini eli uunituoreen suomennoksen
Karstin kuolleet. Triesten rikospoliisin komisario Laurenti nimittäin
tuntuu olevan monessa mielessä herkullisen täydellinen vastakohta Leonin moitteettomalle
Brunettille.
Komisario Proteo Laurenti on saksalaissyntyisen mutta triesteläistyneen
Veit Heinichenin dekkarisarjan päähenkilö. Palkintoja kahmineessa sarjassa
on tähän mennessä ilmestynyt kymmenen osaa, ja suomalainen pienkustantaja Kustantamo Huippu on ottanut sen käännökset julkaisuohjelmaansa. Suomennoksia on tähän
mennessä ilmestynyt kaksi eli viime vuonna sarjan aloitusosa Kullekin suo
kuolemansa ja nyt toinen osa Karstin kuolleet.
Aloitin sarjaan ja komisario Laurentiin tutustumisen tästä
kakkososasta, ja tuntumani on, että se oli aivan käypä tapa. Kohtalaisen
luontevaa oli sujahtaa Triesteen seuraamaan rikosten ratkaisemista, vaikka
kaikki olikin uutta. Oletan, että lähes yhtä tuntemattomaan olisin joutunut
hyppäämään, vaikka olisin aloittanut järjestyksessäkin. Luonnollisesti Laurentin
perhe- ja työelämän käänteitä seurataan, mutta niin verkkaisesti, että vallan
mainiosti voin sen puolesta palata aikanaan taaksepäinkin.
Trieste dekkarimiljöönä on vertaansa vailla! Kaupungilla on
pitkä ja monipolvinen historia, ja 1900-luvullakin se on ollut monenlaisen kipeiden
myllerryksen näyttämönä. Rajan pinnassa sijaitseva kaupunki on etnisestikin kirjava,
ja sijainti rautaesiripun pinnassa on jättänyt jälkensä monin tavoin. Vuonna
2000, joka on Karstin kuolleiden tapahtuma-aikaa, rajat ovat auki ja viranomaisyhteistyö
kroatialaisten kanssa on jo hyvin vireillä.
Myös luonnonolosuhteiltaan alue on mielenkiintoinen. Jo
dekkarin nimi viittaa yhteen alueen erikoisuuteen, eli Karst-vuoristoon, jonka
geologiset ominaisuudet ovat antaneet yleisnimen koko maisemamuodolle. Eroosion
syömä kallio kätkee sisäänsä rotkoja ja luolia, ja Karstin vuoristoalueella on
satoja ellei tuhansia erilaisia luolamuodostelmia. Triesten liepeillä niitä on aikojen
saatossa hyödynnetty erilaisen todistusaineiston hävittämiseen, ja kaupungin
lähituntumassa on ainakin yksi toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin
liittyvä iso joukkohauta
.
Näihin joukkohautoihin ja niihin kätkettyihin uhreihin
tuntuu liittyvän myös poikkeuksellinen rikos, jota Triesten rikospoliisi joutuu
Laurentin johdolla selvittelemään. Pimeänä ja lumisateisena marraskuun yönä vuoriston
kätköissä olevan joukkohaudan muistomerkillä on tapahtunut murha. Puolialaston mies
on ripustettu metallipalkeista kyhätylle ristille riippumaan. Ruumis on
kiinnitetty paikalleen jaloista, käsivarsista ja kaulasta metallilangalla. Pää
on peitetty kankaisella kahvisäkillä. Kuoleman on aiheuttanut sydämen läpi
ammuttu harppuunan nuoli. Murhapaikalla on pienen henkilöauton renkaanjäljet ja
kahdet jalanjäljet, joista toiset kuuluvat uhrille. Miten ihmeessä murha oikein
on tehty ja mikä on motiivi?
Ruumiin henkilöys selviää poliisille kohtalaisen nopeasti.
Käy ilmi, että kyseessä on seitsenkymppinen kalastusaluksen päällikkö Ugo Marasi,
jonka miehistöstä yksi mies sai aiemmin samana päivänä surmansa myrskyävällä merellä.
Marasin nimi on noussut esiin myös erikoisessa pommi-iskussa, jossa on
vuoristokylässä menehtynyt kokonainen nuori perhe. Liittyvätkö tapahtumat
jotenkin toisiinsa? Jos liittyvät, miten? Entä miksi murha on tehty juuri joukkohaudan
muistomerkillä ja tavalla, joka herättää vanhemmassa polvessa epämieluisia muistoja?
Kysymyksiä on ilmassa paljon, ja tutkittavaa poliisilla
riittää. Kovin vähän Heinichen kuitenkaan keskittyy rikostutkinnan kuvaamiseen,
vaan pääpaino on enemmänkin Laurentin elämän kaoottisuudessa. Dekkarin alussa
Laurenti nimittäin havahtuu karuun todellisuuteen: hänen vaimonsa on lähtenyt
äitinsä luo kerrottuaan, että on mahdollisesti rakastunut toiseen mieheen.
Laurenti
on raivoissaan ja epätoivoinen. Hänen ja lukioikäisen Marco-pojan taloudenpito romahduttaa
yleensä moitteettoman siistin kodin nopeasti kammottavaan kuntoon. Poika ajautuu
omalla tahollaan huolestuttaviin tilanteisiin, ja Laurenti itse alkaa uudelleen
tupakoida kosteiden ravintolailtojen venyessä aina vain pidemmiksi.
Poliisi saa yllättäen virka-apua Kroatian puolelta, ja
Laurenti iskee oitis silmänsä kauniiseen syyttäjään. Miksi hän ei voisi käydä
ulkona kauniin naisen seurassa, kun vaimo kerran on jättänyt hänet toisen
miehen takia?
Laurentin ja hänen tiiminsä työskentely ei vakuuta pikkutarkalla
ammattimaisuudellaan, vaan toiminta vaikuttaa jokseenkin impulsiiviselta. Lukija
tietää enemmän kuin poliisi, sillä näkökulma vaihtuu välillä pois Laurentista.
Kerronta ei ole aivan kronologista, sillä joitakin kohtauksia kuvataan useammastakin
näkökulmasta. Välillä tämä vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta, jotta aikajana tulee
hahmotettua oikein.
Komisario Proteo Laurenti on mielenkiintoinen ja mukava uusi
tuttavuus yhä laajenevalla dekkarikentällä. Miljöökuvaus on tämän dekkarin
suola, samoin tapahtumien pitkälle historiaan juontuvat motiivit. Ja jos Guido
Brunetti on herkkusuu, ei Proteo Laurenti jää toiseksi.
Veit Heinrichen: Karstin kuolleet (Die Toten vom Karst)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2020. 451 s.
Arvostelukappale.
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2020. 451 s.
Arvostelukappale.
Brunetteja voi lukea yhden, korkeintaan kaksi kerrallaan. Sitten täytyy pitää ainakin vuoden mittainen tauko, mutta tällä tahdilla pidän niistä kovasti.
VastaaPoistaKomisario Proteo Laurenti kuulostaa myös mielenkiintoiselta tuttavuudelta. Täytyypä muistaa, jos tulee sopivasti vastaan.