Seppo Jokinen: Pisara veressä

Seppo Jokisen ensimmäinen tamperelaisesta rikospoliisi Sakari Koskisesta kertova dekkari Koskinen ja siimamies (Karisto) ilmestyi vuonna 1996. Siitä pitäen Jokinen on julkaissut uuden Koskis-dekkarin säntillisesti joka vuosi, joten nyt käsissä oleva uunituore Pisara veressä on jo 25. osa sarjaa. Vuonna 2009 ilmestynyt Lyöty mies (Karisto) on tosin novellikokoelma, mutta sekin liittyy saumattomasti sarjaan.

Muistiinpanojeni mukaan olen lukenut ensimmäisen Koskiseni vuonna 1999 ja aloittanut väärästä päästä eli silloin ilmestyneestä uunituoreesta Koskinen ja taikashow -dekkarista. Seuraavan vuoden aikana olen lukenut aiemmat osat ja uusimman eli Koskinen ja kreikkalainen kolmio (Karisto, 2000).

Olen uudelleen lukemisen jälkeenkin sitä mieltä, että sekä Taikashow että Kreikkalainen kolmio ovat Koskis-sarjan heikoimpia lenkkejä. Jotain Jokisen kerronnan lumovoimasta siis kertoo, että siitä huolimatta, että olen näistä aloittanut, olen jäänyt tukevasti koukkuun. Uusi Koskis-dekkari on joka vuosi tavalla tai toisella hankittu kotiimme ja myös luettu. Suurimman osan olen lisäksi kerrannut kuuntelemalla ne äänikirjoina.

Olen aiemmissakin jutuissani miettinyt, mikä Jokisen kirjoitustyylissä oikein kiehtoo. Enkä tosiaankaan ole ainoa fani, sillä Seppo Jokisen dekkarit ovat vuodesta toiseen kevään Mitä Suomi lukee -listan TOP10:ssä.

Jokisen kerrontatapa on konstailematon ja lämmin. Sakari Koskinen on mukava mies, jonka kanssa varmasti suurin osa lukijoista istuisi mielihyvin iltaa oluttuopin äärellä tamperelaisessa pubissa. Koskinen ei ole miesmallimaisen komea, mutta raamia on sen verran, että naiskollegat kuvailevat häntä karhumaiseksi, jopa nallemaiseksi turvalliseksi mieheksi.

Koskisella ei ole luurankoja kaapeissa eikä isoja henkilökohtaisia ongelmiakaan, jos ei nyt välillä pahaksi äityvää pyöräilyhimoa sellaiseksi voi laskea. Vähän hänessä on yllytyshullunkin vikaa, mistä todistaa taannoinen maratonjuoksureissu Australiaan. Mutta enää eivät päälle kuusikymppisen miehen polvet kestä maratoneja, joten on tyydyttävä pyöräilyyn.

Vuosikymmenten mittaan lukija on päässyt seuraamaan Sakari Koskisen perhe-elämän käänteitä, joihin on mahtunut niin avioero, avoleskeytyminen, ukkiutuminen kuin yhteen muutto pitkäaikaisen kollegan kanssa. Naisasioissa Koskinen on hellyttävän mutta paikoin myös raivostuttavan kömpelö. Mutta varmasti moni lukija tuntee minun tavallani sympatiaa tätä hyvin tavallisen oloista miestä kohtaan. Jokinen myös todistaa Koskisen avulla, että sydämen asiat ovat kiemuraisia vielä varttuneemmallakin iällä.

Vuosikymmenten mittaan Koskinen on myös edennyt urallaan rikoskomisarioksi. Se on ollut paperitöitä ja byrokratiaa kaihtavalle toiminnan miehelle osittain kova pala, eivätkä esimiehet aina ole olleet kovin ymmärtäväisiä, kun Koskinen on osallistunut ryhmänsä mukana kenttätutkimuksiin. Omien pitkäaikaisten työtoverien esimieheksi päätyminen on sekin ollut paikoin ongelmallista, varsinkin, kun Koskisen vuorovaikutustaidoissa olisi petraamisen varaa.

Toisaalta Koskisen tutkintaryhmä ei ole muutenkaan helpoimmasta päästä, mitä johdettavuuteen tulee. Asia korostuu tässä uusimmassa kirjassa, kun Koskisen ryhmään tulee kauan kaivattua vahvistusta kajaanilaisesta Karri Kurjenahosta. Uuden työntekijän ei ole kovin helppoa päästä sisään vanhojen konkarien, kuten Pekin, Kaation ja VP:n muodostamaan tiiviiseen yhteisöön. Koskisen on jälleen terästäydyttävä, jotta esimiestyö tulee edes jotenkuten säällisesti hoidettua.

Jokisen poliisit ovat perin tavallisia ihmisiä arkisine iloineen ja suruineen. Samalla ymmärtävällä lämmöllä hän kirjoittaa usein myös rikollisista. Inhottavienkin rikosten takaa löytyy usein rikki menneitä ihmisiä, joiden paha olo purkautuu väärinä tekoina.

Pisara veressä on Koskis-sarjan 25-vuotisjuhlaosa, ja kenties juuri juhlan kunniaksi palataan osin yli kolmenkymmenen vuoden taakse muistelemaan aikaa, jolloin Koskinen vielä palveli järjestyspoliisin konstaapelina. Koskinen törmää menneisyyteensä kollegansa Siiri Peipon kirjoittamassa dekkarissa, jossa on selvästi käytetty vanhaa reaalimaailman rikostapausta pohjana. Kuka on vuotanut vanhan tutkinnan tietoja Peipolle?

Yllättäen käy ilmi, että Peipon romaani sysää liikkeelle vanhaan selvittämättä jääneeseen rikokseen liittyviä väkivaltaisia tapahtumia. Niiden selvittelyssä poliisi haparoi pitkään pimeässä, mutta Koskisen alitajunta, pitkä kokemus ja vanha kunnon jalkatyö tuottavat jälleen kerran toivottua hedelmää. Sitä ennen on asianmukainen kuuma tilanne kunnon poliisiromaanin perinteiden mukaisesti.

Edellisen kirjan eli Rottasankarin (CrimeTime, 2019) tapauksen langanpäistä osa jäi roikkumaan ja niitä sivutaan tässä osassa sen verran, että lukija voi kohtalaisen tyynin mielin jäädä odottamaan 26. osan ilmestymistä ensi keväänä. Silloin Komisario Koskinen -sarja saavuttaa Päätalon Iijoki-sarjan mitan ainakin, mitä teoslukumäärään tulee.

Seppo Jokinen: Pisara veressä
CrimeTime 2020. 368 s.
Arvostelukappale.

Komisario Koskisesta kertovan sarjan kaikki kirjat:

Koskinen ja siimamies. Karisto, 1996. 

Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto, 1997. 

Koskinen ja pudotuspeli. Karisto, 1998. 

Koskinen ja taikashow. Karisto, 1999. 

Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Karisto, 2000.

Hukan enkelit. Karisto, 2001. 

Piripolkka. Karisto, 2002. 

Vilpittömässä mielessä. Karisto, 2003.

Suurta pahaa. Karisto, 2004. 

Sana sanaa vastaan. Karisto, 2005. 

Hiirileikki. Karisto, 2006. 

Viha on paha vieras. Karisto, 2007. 

Kuka sellaista tekisi. Karisto, 2008. 

Lyöty mies. Karisto, 2009. 

Räätälöity ratkaisu. Karisto, 2010. 

Ajomies. Crime Time, 2011. 

Hervantalainen. Crime Time, 2012.

Vihan sukua. Crime Time, 2013. 

Mustat sydämet. Crime Time, 2014. 

Kuolevaksi julistettu. Crime Time, 2015. 

Rahtari. Crime Time, 2016. 

Vakaasti harkiten. Crime Time, 2017. 

Lyödyn laki. Crime Time, 2018. 

Rottasankari. Crime Time, 2019. 

Pisara veressä. Crime Time, 2020.