Thomas Taylor: Malamanteri

”Tämä on outo kaupunki”, Orvokki sanoo hämmästyneellä äänellä. ”Outo mutta ihana.”

Kun viimeisetkin auringosta, hiekasta ja jäätelöstä nautiskelleet lomailijat ovat lähteneet matkoihinsa, Haaverannan vanhan kävelylaiturin kupeen kyltistä tipahtaa H-kirjain ensimmäisissä syysmyrskyissä. Laiturin edessä merellä makaa mahtavan sota-alus Leviatanin hylky, jolle pääsee kävellen kerran vuodessa talvipäivänseisauksen aikaan laskuveden ollessa matalimmillaan.

Laiturin rannanpuoleista päätä vartioi hotelli Vanha Nautilus, jonka tornihuoneesta rouva Kraken valvoo kaupunkia kameralunansa avulla. Hotelli Nautiluksen löytötavaratoimistoa hoitaa Herbert Sitrus, kaksitoistavuotias poika, joka löytyi viisivuotiaana Aaverannan kaupungin hiekkarannalta sitruunalaatikosta. Poika ei muistanut löydettäessä mitään, ei edes omaa nimeään, joten kaupunkilaiset nimesivät hänet ja alkoivat kutsua Herbieksi.

Herbien elämä mullistuu eräänä joulukuisena iltana, kun hänen toimistoonsa tupsahtaa tyttö. Hätääntynyt tyttö vetoaa Herbieen ja pyytää turvapaikkaa. Pian selviääkin, miksi. Tytön kannoilla on hirmuinen Puoshakamies, jonka toisen käden paikalle on istutettu puoshaka. Mies mylvii raivosta, kun kadoksissa olevaa tyttöä ei Herbienkään ällistykseksi löytötavaratoimiston uumenista löydy.

Tyttö kuitenkin näyttäytyy heti hirveän Puoshakamiehen lähdettyä ja esittäytyy Orvokki Parmaksi, tytöksi, joka kaksitoista vuotta aiemmin hylättiin Vanhaan Nautilukseen. Orvokin vanhemmat katosivat talvipäivänseisausyönä, ja vain heidän kenkänsä löytyivät rannalta. Nyt Orvokki on palannut Aaverantaan selvittämään, keitä hänen vanhempansa ovat ja mitä heille on tapahtunut.

Apua Orvokki tarvitsee Herbieltä, sillä mitä ilmeisimmin hänen vanhempiensa matkatavaroiden pitää olla hotellin löytötavaratoimistossa. Löytötavaroita säilytetään näet sata vuotta, jollei omistaja tai hänen sukulaisensa niitä sitä ennen nouda.

Orvokki ja Herbie ryhtyvät selvittelemään kadonneiden vanhempien arvoitusta oudossa mutta ihanassa Aaverannan kaupungissa. Puoshakamiestä on kuitenkin syytä varoa, eikä epämiellyttävä kirjailija Sebastian Ankeriastakaan liene syytä päästää turhan lähelle. Entä mikä otus käy ammattimaisen aarteenetsijä rouva Fossiilin kimppuun laskuveden aikaan? Onko otus kiinnostunut punaisesta munanmuotoisesta merilasinpalasta?

Kesävieraita on vuosikymmeniä viihdytetty tarinoilla malamanterista, myyttisestä kalaihmisestä, joka etsii kadonnutta puolisoaan. Malamanterin muna on tavoiteltu harvinaisuus, sillä tarinan mukaan se toteuttaa haltijansa toiveet. Näkyikö rouva Krakenin kameralunassa oikea malamanteri? Miksi kirja-apteekin mekaaninen apina määräsi Orvokille Kapteeni K:n kirjoittaman teoksen Malamanteri? Liittyykö malamanteri myös Orvokin vanhempien katoamiseen?

Sain brittiläisen Thomas Taylorin Malamanteri-teoksesta ennakkokappaleen alkutalvesta, mutta kirja hautautui muiden lukemista odottavien kirjojen pinoihin. Kevään mittaan huomasin siitä kuitenkin ihastuneita kommentteja eri somekanavissa, ja kun käytössäni olevan suoratoistopalvelun valikoimista löytyi Malamanteri äänikirjana, päätin ottaa sen kuunteluun.

Ihastuinkin pian ikihyviksi! Aivan mainio tarina, huippuhyvin luotu oma fantasiamaailma ja päähenkilöpari mitä raikkain. Orvokki on tomera ja huimapäinen seikkailijatar, joka ei vähästä hätkähdä, ja Herbie vähän arempana ja harkitsevampana tasapainottaa mukavasti. Tarinassa on sopivasti vanhaa tuttua ja uutta. Seikkailu etenee joutuisasti ja luvut on kirjoitettu napakan tiiviiksi. Lisäksi Orvokki ja Herbie päätyvät mitä kiperimpiin ja paikoin oikeasti jännittäviin tilanteisiin! Heillä ei ole mitään supervoimia tai yliluonnollisia kykyjä aikuisia ja taruolentoja vastaan, mutta kummasti he vain pärjäävät, vaikka välillä arveluttaa ja pelottaakin.

Tartuin Malamanteriin tietämättä sen tekijästä yhtään mitään. Monille muille aikuisille lukijoille Taylor on tuttu nimi, sillä hän on toiselta ammatiltaan kuvittaja ja hänen käsialaansa on ensimmäisen Harry Potter -kirjan Harry Potter ja viisasten kivi kannen kuvitus. Malamanterin on suomentanut legendaarinen Potter-kääntäjä Jaana Kapari-Jatta (todella mainiosti, muuten!), joten voinee jo puhua jonkinlaisesta Potter-painolastista. Minulla sellaista ei juurikaan aloittaessani ollut, ja pian sekin vähä katosi. Taylor on kirjoittanut jotain ihan omaa.

Kaltaisiani Malamanteriin ihastuneita ilahduttaa tieto, että kyseessä on trilogian aloitusosa. Seuraava osa Gargantis ilmestyy suomeksi jo tämän vuoden lokakuussa. Siinä Herbie ja Orvokki jatkavat tutkimuksiaan ja seikkailujaan Aaverannassa, jossa talvimyrskyt riehuvat ankarina, jopa niin ankarina, että niiden alkuperässä saattaa olla jotain epäluonnollista.

Malamanterin lukujen alussa on pieniä aiheeseen sopivia piirroksia, jotka ovat Taylorin omaan käsialaa, samoin kuin alun mainio kartta. Sarjan herkulliset kannet ovat Taylorin ja George Ermosin yhteistyötä.

Kustantajan sivuilla ikäsuositukseksi annetaan 9 – 99-vuotiaat, mutta se on toki vain viitteellinen. Haarukan puolivälin jo vähän ylittäneeseen ainakin upposi loistavasti!

Thomas Taylor: Malamanteri (Malamander)
Suom. Jaana Kapari-Jatta.
WSOY 2020. 298 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 6 h 51 min.

Ennakkokappale. Äänikirja Storytelin mediakuunteluoikeusjakso.

Lucinda Riley: Perhosten huone

Sivusilmällä olen jo jokin aika sitten pannut merkille, että Lucinda Riley -nimisen kirjailijan Seitsemän sisarta -sarja näyttää olevan ilmeisen suosittu. Kirjat nousevat nopeasti Mitä Suomi lukee -listoille sekä käännöskirjallisuuden että pokkareiden puolella, niitä on pinoittain tarjolla marketissa ja innostuneet fanit vinkkailevat niistä somessa.

Olen kuitenkin päätellyt, että sarja ei ole ominta luettavaani, vaan vaikuttaa liian hempeänromanttiselta. Ja seitsenosainen sarja tiiliskiviromaaneja! Monet ovat kyselleet Facebook-keskusteluissa, voiko sarjaa lukea satunnaisessa järjestyksessä, ja tosifanit ovat kauhistuneet ajatusta. Sekin siis vielä.

Riley on kuitenkin julkaissut myös yksittäisiä täysin itsenäisiä romaaneja. Ihastuin kuvien perusteella Perhosten huoneen kanteen ja kustantamon esittelytekstin perusteella ajattelin, että voisin kesän kunniaksi sen hankkia ja tutustua Rileyn tyyliin. Selvästikin Riley ainakin harrastaa tiiliskiviformaattia, sillä Perhosten huoneessa on sivuja reippaat 650.

Perhosten huoneen keskushenkilö on Posy Montague, jonka tarinaa seurataan kahdessa aikatasossa. Minämuotoisissa takaumissa kerrotaan Posyn lapsuus- ja nuoruusvuosista 1940-luvun alkupuoliskolta lähtien. Romaanin nykyhetki sijoittuu vuoteen 2006. Posy on nykyhetkessä 69-vuotias leski, jolla on kaksi aikuista poikaa. Vanhempi poika Sam on epäonninen yrittäjä, jonka perhe on kokenut kovia. Nuorempi poika Nick on menestynyt antiikkikauppias, joka on kymmenisen vuotta sitten muuttanut Australiaan.

Posyn ja hänen perheensä ohella romaanin keskiössä on suvulle kolmesataa vuotta kuulunut mahtipontinen talo Admiral House Suffolkissa. Jäätyään yllättäen leskeksi kaksikymmentä viisi vuotta aiemmin Posy on uppoutunut rakentamaan talon puutarhaa piirustusten perusteella, jotka hänen botanisti-isänsä oli aikanaan laatinut. Massiivinen talo on vähitellen rapistunut yhä pahemmin, eikä Posy näe edessään muuta mahdollisuutta kuin talon myyminen. Päätös on raskas mutta ainoa järkevä. Talosta luopuminen ja sen myynti kuitenkin osoittautuu pulmalliseksi.

Ollessaan veneretkellä Posy törmää yllätyksekseen Freddieen, suureen nuoruudenrakkauteensa, josta ei ole kuullut mitään vuosikymmeniin. Tapaaminen on Posylle järkytys, mutta itsekin leskeksi jäänyt Freddie onnistuu taivuttelemaan hänet kuitenkin lounaalle. Olisiko mahdollista vielä selvittää vanhat asiat ja ottaa takaisin menetetty aika? Freddie kuitenkin käyttäytyy omituisesti, eikä Posy käsitä, mitä mies oikein haluaa.

Posyn nuoruuden ja nykyhetken sydämenasioiden lisäksi keskiössä ovat tämän poikien ihmissuhdekuviot. Australiaan murskattua sydäntään paikkailemaan paennut Nick palaa yllättäen Englantiin. Samaan aikaan myös Nickin nuoruudenrakkaus Evie on palannut Suffolkiin Clemmie-tyttärensä kanssa. Nick tapaa Lontoossa kuvankauniin Tammyn, jonka kanssa tuntuu yllättäen löytyvän yhteinen sävel.

Samin asiat ovat yhä pahemmin sotkussa. Kärsimätön ja oikutteleva mies ei ole saanut ainuttakaan liikeideaansa toimimaan, ja nyt nelihenkinen perhe asuu vuokralla loma-asunnoksi tarkoitetussa mökissä. Perheen ainoat tulot hankkii vaimo Amy hotellin vastaanottoapulaisena. Avioliitto tuntuu natisevan liitoksissaan, vaikka Amy totisesti yrittää parhaansa. Sitten paikkakunnalle putkahtaa kuuluisa menetyskirjailija Sebastian Girault.

Romaanin nimi Perhosten huone liittyy Admiral Housen puutarhan huvimajaan, jonka tornissa Posyn jumaloimalla isällä oli aikanaan tarkoin varjeltu työhuone. Lapsuudessa Posy saa vahingossa selville, että isä ei päästänytkään keräämiään perhosia tutkimustensa jälkeen vapaaksi vaan kiinnitti niiden ruumiit vitriineihin työhuoneensa seinille. Herkkä pikkutyttö kauhistui, eikä Posy ole sen koommin avannut huvimajan ovea. Mutta isän työhuoneeseen liittyy eräs toinenkin kauhea salaisuus, joka paljastuu Posylle vuosikymmenten jälkeen.

Riley kirjoittaa dialogipainotteista ja vaivattomasti luettavaa, viihdyttävää tekstiä. Henkilöitä on runsaasti, mutta lukija pysyy kyllä helposti juonenkäänteissä mukana. Romaanin vahva brittitunnelma viehätti ainakin minua. Suffolkin maalaispikkukaupunki ja hulppea mutta rapistuva Admiral House sekä sykkivä Lontoo on kuvattu mukaansa tempaavasti. Lukiessani mietin monesti, että romaanista saisi herkullisen mini-tv-sarjan, jota mielelläni katsoisin.

Toisaalta omaa kärsivällisyyttäni koetteli, että romaanin keskeiset juonikuviot liittyivät klassisesti puhumattomuuteen ja siitä syntyneisiin vakaviin ja pitkällisiin väärinkäsityksiin. Varsinaissuomalaisena ymmärrän paremmin kuin hyvin, että vaikeneminen on kultaa, mutta ihan kaikki puhumattomuus ei sentään mene läpi.

Kulmiani kohottelin myös sille, miten keskeiset henkilöt ovat toinen toistaan kauniimpia ja komeampia niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Samin nääntynyt vaimokin on kuin valokuvamalli, kunhan vain saadaan oikea iltapuku ylle. Miesten vahvat leuat ja tuuheat hiuspehkot vain vilisevät lukijan silmissä. Vain roiston rooliin kirjoitettu Sam on arkisempi kaljuuntuvine päälakineen ja kaljamahanalkuineen.

Ensikosketukseni Lucinda Rileyn tuotantoon oli siis kohtalaisen positiivinen. Viihdyin kirjan parissa muutaman helteisen kesäpäivän mainiosti, ja nimenomaan rehelliseksi viihteeksi Perhosten huone on kirjoitettukin. Sen sijaan se ei vielä onnistunut vakuuttamaan minua siitä, että Seitsemän sisarta -sarja olisi minua varten. Tutustuin Kirsin Book Clubin hyvään kirjoitukseen Rileysta ja sarjasta, eikä sekään onnistunut mieltäni muuttamaan. Mutta ymmärrän kyllä mainiosti Rileyn suosion, se on ansaittua.

Lisäsin tämän jutun tunnisteisiin termin naisviihde. Karsastan sukupuolittavaa termiä, sillä kirjojahan voi vapaasti lukea ja toivottavasti lukeekin kuka tahansa ominaisuuksistaan huolimatta. Mutta kyllä Rileyn edustama tyylilaji on melkoisen suoraan suunnattu naisille ja tarkoitettu viihteeksi, eli miksipä ei siis olisi naisviihdettä. Ihan kelpo naisviihdettä.

Lucinda Riley: Perhosten huone (The Butterfly Room)
Suom. Tuukka Pekkanen.
Bazar 2020. 652 sivua.

Ostettu.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Maailma oli mahdollista vivuta uuteen asentoon vain väkivoimalla.

Ehkä koko kevään vaikuttavimpia lukukokemuksiani on ollut jo jokin aika sitten lukemani amerikkalaisen Colson Whiteheadin romaani Nickelin pojat. Romaani on itsessään mielettömän hienosti kerrottu äärimmäisen julma tarina, jonka julmuutta korostaa, että sen pohjalla on aitoja tapahtumia ja tapahtumapaikkoja. Lisäksi lukuhetki osui sattumalta samaan aikaan, kun George Floydin kohtelu ja kohtalo nostattivat Yhdysvalloissa ja maailmalla mittavia mielenilmauksia. Tuntui, että Floydin tapaus ei ollut sattuma vaan johdonmukainen seuraus sille, mitä olin juuri Nickelin pojista lukenut.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1960- ja -70-luvuille, joten ei ole ollenkaan yllättävää, että Floyd kuoli niin kuin kuoli. Paljon yllättävämpää olisi, jos rasismista olisi päästy eroon viidessä kymmenessä vuodessa ja kaikki amerikkalaiset olisivat tasa-arvoisia ihonväristään riippumatta.

Kovin yllättävää ei toisaalta ole sekään, että Nickelin pojat teki minuun niin suuren vaikutuksen. Juuri tarttuessani kirjaan tuli nimittäin tieto, että Whiteheadille oli myönnetty siitä Pulitzer-palkinto. Whiteheadista tuli samalla kaksinkertainen Pulitzer-voittaja, sillä hän sai saman palkinnon myös vaihtoehtohistoriallisesta romaanistaan The Underground Railroad, joka ilmestyi 2016. Tällä romaanillaan Whitehead sai myös National Book Award - ja Arthur C. Clarke -palkinnot. Valitettavasti tätä teosta ei vielä ole suomennettu.

Nickelin pojat -romaanin nimi viittaa Floridassa sijainneeseen Nickelin koulukotiin ja sen asukkaisiin. Koulukodin virallisena tarkoituksena oli kasvattaa pojista työn, kurin ja koulun avulla kunnon kansalaisia, mutta todellisuus oli aivan muuta. Rotuerottelun vuosikymmeninä toimineen koulun sisälläkin oli selvä kahtiajako. Mustilla ja valkoisilla pojilla oli omat asuntolansa, koulunsa ja työnsä.

Prologissa kerrotaan, miten 2010-luvulla entisen koulukodin alueella tehdään arkeologisia kaivauksia tulossa olevan rakennusprojektin takia. Boot Hill, koulukodin virallinen hautausmaa, tyhjennetään ruumiiden jäänteistä. Sitten yksi arkeologiopiskelijoista tekee löydön: Boot Hillin kupeessa on toinen, epävirallinen hautausmaa.

Osoittautuu, että sinne haudattujen ruumiit ovat olleet vieläkin huonommassa ja epäilyttävämmässä kunnossa kuin Boot Hillistä esiin kaivetut. New Yorkissa menestyvän muuttofirman omistaja Elwood Curtis kuulee löydöstä ja tekee päätöksensä: hänen on palattava Nickeliin ja kerrottava totuus.

Varsinainen tarina alkaa Elwoodin lapsuudesta. Vanhemmat ovat lähteneet etsimään onneaan ja jättäneet pojan isoäidin hoiviin. Hotellisiivoajana työskentelevä isoäiti on ylpeä tyttärenpojastaan, jolla on lukupäätä ja palava halu oppia. Pojan on tarkoitus mennä aikanaan collegeen. Sitä ennen Elwood raapii kokoon lisätienestejä tupakkakaupan apulaisena ja ihailee Martin Luther Kingiä, jonka äänilevylle talletettuja puheita hän kuuntelee vapaa-ajallaan.

Elwood on pikkuvanha, rehellinen ja aavistuksen naiivisti oikeudenmukaisuuteen uskova poika, jolla on valitettavan huono tuuri. Tosin mustalla pojalla ei kovin hyvä tuuri floridalaisessa pikkukaupungissa voinut 1960-luvulla ollakaan, mutta silti tuntuu käsittämättömältä, miten kunnollinen ja kiltti Elwood päätyy Nickelin koulukotiin. Niin kuitenkin käy.

Paikka on uskomattoman sitkeästi optimistisena pysyvälle Elwoodillekin kauhea järkytys. Sisäänajo laitoksen todellisuuteen on nopea ja perusteellinen. Lukija pidättelee henkeään miettiessään, miten kummassa Elwood ei päädy perunasäkissä salaiselle hautausmaalle monien kaltaistensa kanssa. Koulun arki ja harvinainen juhla ovat jatkuvaa alistamista, mielivaltaa ja väkivaltaa, silkkaa pahuutta. Elwood on kuitenkin päättänyt selviytyä mahdollisimman nopeasti pois Nickelistä ja palata isoäidin luo, kenties vielä collegeenkin.

Romaanin viimeisessä kolmanneksessa kerrotaan Elwoodin vaiheista Nickelin jälkeen ja lähestytään alun totuuden paljastumista, hetkeä, jolloin maailma saa tietää, mitä Nickelin koulukodissa oikeasti tapahtui. Lukijalle Whitehead on säästänyt aivan loppusivulle vielä yllätyksen.

Nickelin pojat ei oikein päästä rauhaan, vaikka sen kannet on sulkenut jo muutama viikko sitten. Tämä on myös niitä harvoja teoksia, jonka voisin lukea vielä uudelleenkin. Toivon sille runsaasti lukijoita meillä ja muualla. Toivon myös, että lisää Whiteheadin teoksia suomennettaisiin pikimmiten. Tämän seuraksi sopii myös hienosti keväällä ilmestynyt Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssija (Tammi, 2020). Itse luin sen jo aikaisemmin.

Jos lait muuttuivatkin, niin eivät ihmiset eikä se, miten he toisiaan kohtelivat.

Colson Whitehead: Nickelin pojat (The Nickel Boys)
Suom. Markku Päkkilä.
Otava 2020. 222 s.

Arvostelukappale.

Jenni Multisilta: Yksi teistä kuolee

Saaralla ei täydellisestä ulkokuoresta huolimatta pyyhi hyvin. 27-vuotias bikinifitneskisaaja jäi kisoissa mitalisijojen ulkopuolelle, koska alkoi taas pakonomaisesti vähentää syömistään ja omatoimisesti lisätä treeniään. Häviö harmittaa ja itseinho alkaa vyöryä yli äyräiden. Sitten tulee pikaero avopuolisosta. Kaiken kruunuksi äiti on mennyt lupaamaan, että Saara voi mennä tuuraamaan tätiään Tiinaa ja vetämään tämän puolesta suvun kotitalolle Lappiin sovittua ruskajoogakurssia.

Saara palaa lapsuudenmaisemiinsa todella vastahakoisesti. Hän ei ole käynyt Tiinan luona kymmeneen vuoteen. Viimeinen kesä pohjoisessa on päättynyt tragediaan, jota Saara ei ole pystynyt käsittelemään. Kolmen nuoren tytön, Annan, Elisen ja Saaran, muodostama tiivis porukka on hajonnut lopullisesti. Saara ei ole tavannut kolmikon yhteistä ihastusta Aleksiakaan tuon kesän jälkeen. Nyt menneisyys on pakko kohdata, mutta kestääkö Saara sitä? Mikä on lopulta totuus vuoden 2005 kesän omituisista tapahtumista?

Joogakurssi pyörähtää käyntiin melko mukavasti, vaikka yksi osallistujista onkin Saaran järkytykseksi Anna. Mukana on myös freelancetoimittaja Mikael, joka haluaa tehdä jutun joogakurssista ja sen paikasta, paholaisen majataloksi kutsutusta rakennuksesta sekä viereisestä Luuräme-nimisestä suosta. Mikael on myös kiusallisen kiinnostunut kymmenen vuoden takaisesta kuolemantapauksesta ja esittää Saaran mielestä epämukavia kysymyksiä.

Yksi teistä kuolee on Jenni Multisillan esikoisteos, jota luonnehditaan takakannessa ovelaksi psykologiseksi trilleriksi. Suostun mielihyvin allekirjoittamaan tuon luonnehdinnan. Lukija on Saaran kertojanäänen armoilla, eikä häneen taida lopulta olla paljon luottamista. Saaralla on hyvin hatara käsitys kesän 2005 tapahtumista, eikä hän tunnu saavan vastauksia irti kenestäkään.

Multisilta on rikkonut tarinan kronologian perusteellisesti. Nykyhetken tapahtumat etenevät pääpiirteissään joogaretriittiviikon tahdissa, mutta vuoteen 2005 sijoittuvat takaumat taas kulkevat pääosin takaperoisesti syyskesästä kohti kesän alkua. Lukijalle selviää kuitenkin nopeasti, että Saaran syömishäiriöllä ja siihen liittyvällä itseinholla on juurensa tuossa kesässä.

Tyttöporukka on sairastunut kummalliseen joukkoanoreksiaan, jossa kalorien laskemisesta, syömättömyydestä ja kuntoilusta on tehty sairas kilpailu sääntöineen ja rangaistuksineen. Palkintokin on asetettu. Mutta kuka lopulta on kontrolloinut ja manipuloinut ketä?

Kuvioon liittyy vielä yliluonnollisiakin aineksia, sillä Saaran suvun kotitalon rakentaneeseen isoisään liittyy legendoja, joiden mukaan talon rakentamisessa on avustanut itse Piru. Viereisellä Luurämeellä asuu väkeä, henkiä, joiden kanssa Tiina on koko elämänsä ajan pyrkinyt yhteyteen. Kesällä 2005 Tiina on tuonut väeltä viestin, jonka mukaan yksi Saaran ystäväporukasta kuolee.

Ennustus jää pahaenteisenä kaikumaan tyttöjen nälkiintyneisiin mieliin eikä jätä rauhaan. Kauhukseen Saara saa saman viestin myös joogaviikon aikana useampaan kertaan eri tavoin. Kuka uhkailee tai pelottelee häntä? Aleksi tai Anna? Joku muu ryhmästä? Joku, joka ei ole näyttäytynyt? Se, jonka talon kissat aistivat mutta jota ihmiset eivät näe?

Syömishäiriötä käsitellään romaanissa paljon ja perusteellisesti, jopa väsyttävyyteen asti. Ehkä vähän vähempikin olisi riittänyt? Toisaalta ilmiö liittyy kyllä kiinteästi juoneen ja selittää osaltaan tapahtumia ja esimerkiksi Saaran henkilöä. Mietin myös, kuinka olennaista lopulta väen ja muun yliluonnollisen aineksen mukaan ottaminen oli. Ne lisäävät kauhuelementtejä tarinaan, joka olisi kantanut kyllä ilmankin. Toisaalta ne paljastavat, kuinka vaikutuksille altis ihmismieli toimii paineistetuissa tilanteissa.

Mielenkiintoinen esikoisromaani siis taas. Multisillan nimi kannattaa pistää muistiin vastaisenkin varalle.

Jenni Multisilta: Yksi teistä kuolee
Like 2020. 423 s.
Äänikirjan lukija Outi Vuoriranta, kesto 10 h 14 min.

Arvostelukappale. Äänikirjan kuuntelin Nextoryn tutustumistarjousjaksolla.

Jenni Multisillan Yksi teistä kuolee on neljäs #dekkariviikko-juttuni. Osallistun sillä myös Helmet 2020 -lukuhaasteeseen kohtaan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.


#dekkariviikko kirjablogeissa 2020 -juttuni:

Nicci French: Murheellinen maanantai 

Kari Levola: Harju 

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Jenni Multisilta: Yksi teistä kuolee

Koko viikon ajan on siis luvassa dekkarijuttuja niin Kirsin kirjanurkassa kuin monissa muissakin kirjablogeissa. Listan mukaan ilmoittautuneista blogeista voit kurkatan Luetut.net-blogista.

Perinteinen kesän #dekkariviikko on Kirjakauppaliiton järjestämä tempaus.

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Kun kuningas kuolee on Elina Backmanin esikoisdekkari, ja se aloittaa myös dekkarisarjan. Esikoiskirja on muhkea, vain pari sivua vaille viisisataasivuinen järkäle. Backman on myös saanut esikoisensa julki Otavan kustantamana, joten odotukset oli ladattu kohtuullisen korkealle, kun tähän kirjaan tartuin.

Odotukset myös ihan mukavasti täyttyivät. Backman kirjoittaa sujuvasti ja kiinnostavasti, eikä juonenpunonnassa ole pahemmin moitittavaa. Tarina imaisi syövereihinsä ihan mukavasti, enkä lainkaan pahastu ajatusta, että päähenkilöiden pariin vielä palataan.

Jos minulta olisi kysytty, olisin kyllä karsinut jonkin verran päähenkilöiden parisuhdeasioihin paneutuvista osuuksista ja poistanut kokonaan ne muutamat kohdat, joissa sujahdetaan murhaajan pimeään mieleen. Temppu on kokenut melkoisen inflaation dekkarigenressä ja se vaatii onnistuakseen jotain uutta ja raikasta. Sitä ei Backmanilta vielä löytynyt.

Ensiksi tutustutaan Saanaan, joka on jäänyt työttömäksi, kun määräaikaista iltapäivälehden klikkiotsikkotoimittajan pestiä ei ole uusittu. Oikeastaan Saana ei ole siitä edes pahoillaan, sillä hän huomaa olevansa lopen uupunut ja oikean loman tarpeessa. Hän päättää lähteä kesäksi Hartolaan lapsuutensa kesäpaikkaan tätinsä hellään huomaan.

Toimittajanvaisto ei kuitenkaan niin vain suostu kytkeytymään loma-asentoon. Saana kiinnostuu paikkakunnalla kolmekymmentä vuotta aikaisemmin tapahtuneesta nuoren tytön kuolemasta, jonka syy ei ole koskaan kunnolla selvinnyt. Ottiko viisitoistavuotias Helena hengen itseltään vai tyrkkäsikö joku hänet Tainionvirtaan? Oliko Helena osallistunut Koskipään kartanon isännän salaperäisiin venetsialaisiin?

Helenan kohtalo alkaa kiehtoa Saanaa niin, että hän ryhtyy suunnittelemaan tapauksesta kirjaa tai ainakin artikkelia. Asian kaivelu vain ei miellytä kaikkia hartolalaisia. Lukija pääsee seuraamaan myös Helenan viimeistä kesää vuonna 1989. Tapahtumat etenevät vääjäämättä kohti kohtalokasta iltaa.

Samaan aikaan kun Saana viettää kesää Hartolassa, Helsingissä tehdään raaka murha. Lipevä yritysjohtaja on tapettu ja ruumis aseteltu Suomenlinnan Kuninkaanportin portaikolle. Inhottava yksityiskohta on miehen kivekseen painettu kruununmuotoinen polttomerkki. Murha on niin erikoinen, että se siirretään lähes välittömästi KRP:n rikosylikomisario Jan Leinon ja hänen tiiminsä tutkittavaksi. Pian tapahtuu toinen samankaltainen murha, ja tällä kertaa se liittyy kuningaskunnaksi itseään tituleeraavaan Hartolaan.

Lukija on tietysti osannut alusta asti aavistaa, että Saanan ja Janin polut aikanaan risteävät, mutta kieltämättä Backman on ratkaissut sen yksityiskohdat vähän yllättävällä tavalla. Mutta selvää on, että Helenan kuolema liittyy jotenkin myöhäiskeski-ikäisten ja vaikutusvaltaisten miesten murhiin. Mutta mikä miehiä yhdistää keskenään, montako heitä kaikkiaan on ja miten Helena on liittynyt heihin? Kysymyksiä on ilmassa runsaasti, ja joihinkin niihin lukija osaa vastata ennen poliiseja, mutta silti Backmanilla on takataskussaan vielä muutama yllätyskäännekin.

Hartola on minulle täysin tuntematon paikkakunta, mutta voin kuvitella sen maisemat mainiosti silmieni eteen Backmanin kuvauksen perusteella. Hartolaa tunteville on siis luvassa hyvä lisäbonus tutuista tapahtumapaikoista. Sen verran turvauduin Googleen, että tarkistin muun muassa, mistä kuningaskunta-ajatus on lähtenyt sekä sen, mikä osa Koskipään kartanon historiasta on totta ja mikä ei. Backman on mukavasti yhdistänyt fiktionsa faktoihin.

Kokonaisuus ei ole ollenkaan hassumpi, ja kuten sanottu, mielelläni luen lisääkin Saanan ja Janin tutkimuksia.

Elina Backman: Kun kuningas kuolee
Otava 2020. 494 s.

Arvostelukappale.

Nicci Frenchin Murheellinen maanantai aloitti kesän 2020 dekkariviikon blogissani maanantaina 8.6.2020. Kari Levolan Harju oli dekkariviikon toinen dekkarini ja tämä Elina Backmanin Kun kuningas kuolee kolmas. Koko viikon ajan on siis luvassa dekkarijuttuja niin Kirsin kirjanurkassa kuin monissa muissakin kirjablogeissa. Listan mukaan ilmoittautuneista blogeista voit kurkatan Luetut.net-blogista.

Perinteinen kesän #dekkariviikko on Kirjakauppaliiton järjestämä tempaus.

Kari Levola: Harju

Vuosi sitten tartuin kiinnostuneena kirjallisuuskonkari Kari Levolan esikoisdekkariin Live Evil, jossa tutustuttiin Raistola-nimiseen rikospoliisiin. Olen silloin kirjoittanut lukutunnelmistani kirjan äärellä muun muassa näin:

Levolan tyyli on leppoisan jutustelevaa ja kesti hetken päästä sinuiksi Raistolan kertojanäänen kanssa. Mutta ei kaveri lopulta hassumpi ole, vaikka esittääkin karskia mörökölliä. Liiasta realismista ei tarinaa voi syyttää, mutta jos antautuu tarinan vietäväksi, tulee kyllä viihdytetyksi. Lisäpinnat napakkuudesta. 

Minun piti lukea toinenkin Raistola-dekkari Harju, ennen kuin kunnolla tajusin, että Levolahan kirjoittaa lempeää poliisidekkarin ja toimintatrillerin parodiaa.

Harju-nimi viittaa Punkaharjuun, jonne Raistola on passitettu sydänkohtauksensa jälkeen kuntoutukseen kylpylähotelliin. Kuntoutusviikkoon osallistuu muitakin poliiseja ja poliisilaitosten henkilökuntaa eri puolilta Suomea. Joukossa on myös iloinen naisporukka Raistolan omalta poliisilaitokselta.

Läheisellä Kartanohotellilla järjestetään sattumoisin samaan aikaan korkean tason tapaaminen, kun presidentit Niinistö ja Putin kokoontuvat siellä esikuntineen ja pitävät medialle yhteisen tiedotustilaisuuden. Raistola on niittänyt mainetta kansainvälisten rikollisten nappaajana, joten hänen saapumisensa Punkaharjulle herättää heti eri tahoilla kiinnostusta ja huhuja. Raistolan kuntoutusta pidetään yleisesti vain heikkona peitetarinana.

Oikeasti Raistola on kuntoutuksen tarpeessa, sillä kunto ei ole kaksinen sairaalareissujen jäljitä. Pienikin fyysinen ponnistelu saa miehen hengästymään. Ongelmista on tietenkin yllättävän vaikea puhua kenellekään. Kuntoutus jää kuitenkin sivurooliin, kun heti Raistolan toisena kylpyläpäivänä hotellin lähistöltä löytyy murhan uhri tikkataulutelineeseen ripustettuna. Raistola huomaa yllätyksekseen tunnistavansa uhrin…

Lisääkin miestä kylmenee jo ennen presidenttien näyttävää saapumista Punkaharjun maisemiin. Mutta liittyvätkö murhat presidentteihin, venäläisiin hämäräbisneksiin vai kenties Raistolaan itseensä? Juoni on monipolvinen ja yllätyksellinen, mutta onneksi Raistola saa ratkaisuun vetoapua kauniilta Helenalta.

Levola jatkaa myös napakalla linjalla, sillä Harjussa on vain rapiat 150 sivua mittaa. Niistäkin Levola on halunnut käyttää merkittävän osan kertomalla yksityiskohtaisesti, miten junalla matkustetaan Punkaharjulle, mitä kuntoutuksessa syödään aamupalalla ja millainen on kylpylähotellin pohjaratkaisu. Murhatutkinnasta sen sijaan ei kerrota juuri mitään, mikä tietysti on linjassa sen kanssa, että Raistola on sairauslomalla eikä työkomennuksella. Mutta yhtä kaikki Raistola uusine ystävineen joutuu silmätysten tappajan kanssa ennen kuin tapaus on edes jotenkuten paketoitu.

Jos vanhenevan rikospoliisin aavistuksen kapinalliset aivoitukset kiinnostavat, Harju on ihan mukava välipala dekkarinälkään. Mutta kovin vakavasti sitä ei kannata ottaa.

Kari Levola: Harju
Robustos 2020. 153 s.

Arvostelukappale.

Nicci Frenchin Murheellinen maanantai aloitti kesän 2020 dekkariviikon blogissani eilen 8.6.2020. Kari Levolan Harju on dekkariviikon toinen dekkarini. Koko viikon ajan on siis luvassa dekkarijuttuja niin Kirsin kirjanurkassa kuin monissa muissakin kirjablogeissa. Listan mukaan ilmoittautuneista blogeista voit kurkatan Luetut.net-blogista.

Perinteinen kesän #dekkariviikko on Kirjakauppaliiton järjestämä tempaus.

Nicci French: Murheellinen maanantai

Kirjailijanimen Nicci French taakse kätkeytyy aviopari Nicci Gerrard ja Sean French. Kummallakin puolisolla on taskussaan tutkinto Oxfordin yliopistosta sekä takanaan mittava ura kirjallisuuden, kirjoittamisen ja journalismin parissa. Sean French on julkaissut elämäkertoja ja romaaneja ja Nicci Gerrard romaaneja. Yhdessä he ovat kirjoittaneet jo yli kaksikymmentä psykologiseksi jännitykseksi luettavaa teosta.

Nicci Frenchin läpimurtoteos oli vuonna 1999 ilmestynyt kolmas romaani Killing Me Soflty, jonka Otava julkaisi pari vuotta myöhemmin nimellä Pimeyden syli. Kaikkiaan Otava julkaisi suomennoksia viisi, ja viimeisin niistä on Syöksykierre vuodelta 2006. En ole näitä aiempia Nicci Frenchin teoksia lukenut, mutta löytämieni teosesittelyjen perusteella ne vaikuttavat itsenäisiltä teoksilta.

Vuonna 2011 Nicci French julkaisi ensimmäisen lontoolaisesta psykoterapeutti Frieda Kleinista kertovan niin sanotun Viikonpäivä-sarjan (kirjat on nimetty viikonpäivien mukaan) teoksen Blue Monday, joka on nyt ilmestynyt suomeksi dekkarikustantamo Blue Moonilta nimellä Murheellinen maanantai. Sarjassa on ainakin toistaiseksi ilmestynyt kahdeksan osaa, jotka toivottavasti saadaan kaikki myös suomeksi.

Murheellinen maanantai käynnistyy vähän verkkaisesti. Alkuun kerrotaan kaksikymmentä vuotta aiemmin tapahtuneesta viisivuotiaan Joanna-tytön sieppauksesta, joka on jäänyt poliisilta selvittämättä. Kymmenvuotiaan Rose-siskon tehtävänä oli pitää koulumatkalla huolta arasta ja kiltistä mutta isosiskon mielestä lähinnä rasittavasta pikkusiskostaan. Rose poikkeaa hetkeksi karkkikauppaan, ja sillä välillä sisko katoaa jäljettömiin.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Lontoossa katoaa viisivuotias Matthew. Tapauksen tutkintaa johtava rikosylikomisario Malcolm Karlsson kiinnostuu Joannan katoamisesta, koska tapauksilla tuntuu olevan yhteneväisiä piirteitä. Hän käy jututtamassa varhaisemman tapauksen jo eläköitynyttä tutkinnanjohtajaakin. Ratkaisevaa vihjettä ei kuitenkaan tule, ja Matthew’n katoaminen roikkuu pelottavasti avoimena.

Samaan aikaan psykoterapeutti Frieda Klein saa asiakkaakseen Alan Dekkerin. Mies kertoo Friedalle pakkomielteestä saada oma poika, jonka hän kuvailee yksityiskohtaisesti. Alanin mielikuva pojasta tutuu olevan identtinen kadonneen Matthew’n kanssa. Frieda ei näe muuta mahdollisuutta kuin kertoa tietonsa poliisille. Näin rikosylikomisario Karlssonin ja Friedan polut risteävät, vaikka vihje ei tuotakaan ratkaisevaa johtolankaa.

Koska kyseessä on sarjan aloitusosa, sekä Malcolm Karlssoniin että Frieda Kleiniin tutustutaan vasta pintapuolisesti. Frieda kärsii kroonisesta unettomuudesta, jota hän hoitaa tekemällä pitkiä öisiä kävelyretkiä Lontoon kaduilla ja kujilla. Hän tuntuu myös kärsivän pahalaatuisesta sitoutumiskammosta. Mielenkiintoinen hahmo on Friedan elämään dramaattisesti tupsahtava ukrainalainen rakennusmies Josef, jonka kanssa Frieda huomaa yllätyksekseen ystävystyvänsä.

Verkkaisen alkupuoliskon jälkeen tarina saa vauhtia, kun Frieda muutamien onnekkaiden johtopäätösten ja uskaliaidenkin tutkimusten jälkeen tuntuu pääsevän kiinni tukevasta johtolangasta. Ratkaisut ovat kieltämättä yllättäviä ja vähän karmiviakin. Lisäksi ainakin minua huojentaa tieto, että osa juonilangoista jatkuu seuraavissa kirjoissa. Mielenkiintoista nähdä, mitkä ja miten. Olen siis vakuuttunut, että tätä sarjaa seuraan, mikäli lisää saadaan suomeksi.

Nicci French: Murheellinen maanantai (Blue Monday)
Suom. Raimo Salokangas.
Blue Moon 2020. 330 s.

Nicci Frenchin Murheellinen maanantai aloittaa kesän 2020 dekkariviikon blogissani. Koko viikon ajan on siis luvassa dekkarijuttuja niin Kirsin kirjanurkassa kuin monissa muissakin kirjablogeissa. Listan mukaan ilmoittautuneista blogeista voit kurkatan Luetut.net-blogista.

Perinteinen kesän #dekkariviikko on Kirjakauppaliiton järjestämä tempaus.