Maailma oli
mahdollista vivuta uuteen asentoon vain väkivoimalla.
Ehkä koko kevään vaikuttavimpia lukukokemuksiani on ollut jo
jokin aika sitten lukemani amerikkalaisen Colson Whiteheadin romaani Nickelin
pojat. Romaani on itsessään mielettömän hienosti kerrottu äärimmäisen julma
tarina, jonka julmuutta korostaa, että sen pohjalla on aitoja tapahtumia ja
tapahtumapaikkoja. Lisäksi lukuhetki osui sattumalta samaan aikaan, kun George
Floydin kohtelu ja kohtalo nostattivat Yhdysvalloissa ja maailmalla mittavia
mielenilmauksia. Tuntui, että Floydin tapaus ei ollut sattuma vaan johdonmukainen
seuraus sille, mitä olin juuri Nickelin pojista lukenut.
Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1960- ja -70-luvuille, joten
ei ole ollenkaan yllättävää, että Floyd kuoli niin kuin kuoli. Paljon yllättävämpää
olisi, jos rasismista olisi päästy eroon viidessä kymmenessä vuodessa ja kaikki
amerikkalaiset olisivat tasa-arvoisia ihonväristään riippumatta.
Kovin yllättävää ei toisaalta ole sekään, että Nickelin
pojat teki minuun niin suuren vaikutuksen. Juuri tarttuessani kirjaan tuli
nimittäin tieto, että Whiteheadille oli myönnetty siitä Pulitzer-palkinto. Whiteheadista
tuli samalla kaksinkertainen Pulitzer-voittaja, sillä hän sai saman palkinnon
myös vaihtoehtohistoriallisesta romaanistaan The Underground Railroad, joka
ilmestyi 2016. Tällä romaanillaan Whitehead sai myös National Book Award - ja Arthur
C. Clarke -palkinnot. Valitettavasti tätä teosta ei vielä ole suomennettu.
Nickelin pojat -romaanin nimi viittaa Floridassa
sijainneeseen Nickelin koulukotiin ja sen asukkaisiin. Koulukodin virallisena
tarkoituksena oli kasvattaa pojista työn, kurin ja koulun avulla kunnon
kansalaisia, mutta todellisuus oli aivan muuta. Rotuerottelun vuosikymmeninä toimineen
koulun sisälläkin oli selvä kahtiajako. Mustilla ja valkoisilla pojilla oli
omat asuntolansa, koulunsa ja työnsä.
Prologissa kerrotaan, miten 2010-luvulla entisen koulukodin
alueella tehdään arkeologisia kaivauksia tulossa olevan rakennusprojektin takia.
Boot Hill, koulukodin virallinen hautausmaa, tyhjennetään ruumiiden jäänteistä.
Sitten yksi arkeologiopiskelijoista tekee löydön: Boot Hillin kupeessa on
toinen, epävirallinen hautausmaa.
Osoittautuu, että sinne haudattujen ruumiit ovat olleet
vieläkin huonommassa ja epäilyttävämmässä kunnossa kuin Boot Hillistä esiin
kaivetut. New Yorkissa menestyvän muuttofirman omistaja Elwood Curtis kuulee löydöstä
ja tekee päätöksensä: hänen on palattava Nickeliin ja kerrottava totuus.
Varsinainen tarina alkaa Elwoodin lapsuudesta. Vanhemmat
ovat lähteneet etsimään onneaan ja jättäneet pojan isoäidin hoiviin.
Hotellisiivoajana työskentelevä isoäiti on ylpeä tyttärenpojastaan, jolla on
lukupäätä ja palava halu oppia. Pojan on tarkoitus mennä aikanaan collegeen.
Sitä ennen Elwood raapii kokoon lisätienestejä tupakkakaupan apulaisena ja
ihailee Martin Luther Kingiä, jonka äänilevylle talletettuja puheita hän
kuuntelee vapaa-ajallaan.
Elwood on pikkuvanha, rehellinen ja aavistuksen naiivisti oikeudenmukaisuuteen
uskova poika, jolla on valitettavan huono tuuri. Tosin mustalla pojalla ei
kovin hyvä tuuri floridalaisessa pikkukaupungissa voinut 1960-luvulla ollakaan,
mutta silti tuntuu käsittämättömältä, miten kunnollinen ja kiltti Elwood päätyy
Nickelin koulukotiin. Niin kuitenkin käy.
Paikka on uskomattoman sitkeästi optimistisena pysyvälle Elwoodillekin
kauhea järkytys. Sisäänajo laitoksen todellisuuteen on nopea ja perusteellinen.
Lukija pidättelee henkeään miettiessään, miten kummassa Elwood ei päädy perunasäkissä
salaiselle hautausmaalle monien kaltaistensa kanssa. Koulun arki ja harvinainen
juhla ovat jatkuvaa alistamista, mielivaltaa ja väkivaltaa, silkkaa pahuutta.
Elwood on kuitenkin päättänyt selviytyä mahdollisimman nopeasti pois Nickelistä
ja palata isoäidin luo, kenties vielä collegeenkin.
Romaanin viimeisessä kolmanneksessa kerrotaan Elwoodin
vaiheista Nickelin jälkeen ja lähestytään alun totuuden paljastumista, hetkeä,
jolloin maailma saa tietää, mitä Nickelin koulukodissa oikeasti tapahtui. Lukijalle
Whitehead on säästänyt aivan loppusivulle vielä yllätyksen.
Nickelin pojat ei oikein päästä rauhaan, vaikka sen kannet
on sulkenut jo muutama viikko sitten. Tämä on myös niitä harvoja teoksia, jonka
voisin lukea vielä uudelleenkin. Toivon sille runsaasti lukijoita meillä ja
muualla. Toivon myös, että lisää Whiteheadin teoksia suomennettaisiin pikimmiten.
Tämän seuraksi sopii myös hienosti keväällä ilmestynyt Ta-Nehisi Coatesin
Vesitanssija (Tammi, 2020). Itse luin sen jo aikaisemmin.
Jos lait muuttuivatkin, niin eivät ihmiset eikä se, miten he toisiaan kohtelivat.
Colson Whitehead: Nickelin pojat (The Nickel Boys)
Suom. Markku Päkkilä.
Otava 2020. 222 s.
Arvostelukappale.
Suom. Markku Päkkilä.
Otava 2020. 222 s.
Arvostelukappale.
Tämä oli meillä lukupiirikirjana, en tiennyt kirjasta etukäteen juuri mitään ja voi minkälaisen lukukokemuksen sain! Hienosti kerrottu tarina, joka herkisti ja satutti. Tämä tosiaan jää pyörimään mieleen.
VastaaPoista