Lucinda Riley: Perhosten huone

Sivusilmällä olen jo jokin aika sitten pannut merkille, että Lucinda Riley -nimisen kirjailijan Seitsemän sisarta -sarja näyttää olevan ilmeisen suosittu. Kirjat nousevat nopeasti Mitä Suomi lukee -listoille sekä käännöskirjallisuuden että pokkareiden puolella, niitä on pinoittain tarjolla marketissa ja innostuneet fanit vinkkailevat niistä somessa.

Olen kuitenkin päätellyt, että sarja ei ole ominta luettavaani, vaan vaikuttaa liian hempeänromanttiselta. Ja seitsenosainen sarja tiiliskiviromaaneja! Monet ovat kyselleet Facebook-keskusteluissa, voiko sarjaa lukea satunnaisessa järjestyksessä, ja tosifanit ovat kauhistuneet ajatusta. Sekin siis vielä.

Riley on kuitenkin julkaissut myös yksittäisiä täysin itsenäisiä romaaneja. Ihastuin kuvien perusteella Perhosten huoneen kanteen ja kustantamon esittelytekstin perusteella ajattelin, että voisin kesän kunniaksi sen hankkia ja tutustua Rileyn tyyliin. Selvästikin Riley ainakin harrastaa tiiliskiviformaattia, sillä Perhosten huoneessa on sivuja reippaat 650.

Perhosten huoneen keskushenkilö on Posy Montague, jonka tarinaa seurataan kahdessa aikatasossa. Minämuotoisissa takaumissa kerrotaan Posyn lapsuus- ja nuoruusvuosista 1940-luvun alkupuoliskolta lähtien. Romaanin nykyhetki sijoittuu vuoteen 2006. Posy on nykyhetkessä 69-vuotias leski, jolla on kaksi aikuista poikaa. Vanhempi poika Sam on epäonninen yrittäjä, jonka perhe on kokenut kovia. Nuorempi poika Nick on menestynyt antiikkikauppias, joka on kymmenisen vuotta sitten muuttanut Australiaan.

Posyn ja hänen perheensä ohella romaanin keskiössä on suvulle kolmesataa vuotta kuulunut mahtipontinen talo Admiral House Suffolkissa. Jäätyään yllättäen leskeksi kaksikymmentä viisi vuotta aiemmin Posy on uppoutunut rakentamaan talon puutarhaa piirustusten perusteella, jotka hänen botanisti-isänsä oli aikanaan laatinut. Massiivinen talo on vähitellen rapistunut yhä pahemmin, eikä Posy näe edessään muuta mahdollisuutta kuin talon myyminen. Päätös on raskas mutta ainoa järkevä. Talosta luopuminen ja sen myynti kuitenkin osoittautuu pulmalliseksi.

Ollessaan veneretkellä Posy törmää yllätyksekseen Freddieen, suureen nuoruudenrakkauteensa, josta ei ole kuullut mitään vuosikymmeniin. Tapaaminen on Posylle järkytys, mutta itsekin leskeksi jäänyt Freddie onnistuu taivuttelemaan hänet kuitenkin lounaalle. Olisiko mahdollista vielä selvittää vanhat asiat ja ottaa takaisin menetetty aika? Freddie kuitenkin käyttäytyy omituisesti, eikä Posy käsitä, mitä mies oikein haluaa.

Posyn nuoruuden ja nykyhetken sydämenasioiden lisäksi keskiössä ovat tämän poikien ihmissuhdekuviot. Australiaan murskattua sydäntään paikkailemaan paennut Nick palaa yllättäen Englantiin. Samaan aikaan myös Nickin nuoruudenrakkaus Evie on palannut Suffolkiin Clemmie-tyttärensä kanssa. Nick tapaa Lontoossa kuvankauniin Tammyn, jonka kanssa tuntuu yllättäen löytyvän yhteinen sävel.

Samin asiat ovat yhä pahemmin sotkussa. Kärsimätön ja oikutteleva mies ei ole saanut ainuttakaan liikeideaansa toimimaan, ja nyt nelihenkinen perhe asuu vuokralla loma-asunnoksi tarkoitetussa mökissä. Perheen ainoat tulot hankkii vaimo Amy hotellin vastaanottoapulaisena. Avioliitto tuntuu natisevan liitoksissaan, vaikka Amy totisesti yrittää parhaansa. Sitten paikkakunnalle putkahtaa kuuluisa menetyskirjailija Sebastian Girault.

Romaanin nimi Perhosten huone liittyy Admiral Housen puutarhan huvimajaan, jonka tornissa Posyn jumaloimalla isällä oli aikanaan tarkoin varjeltu työhuone. Lapsuudessa Posy saa vahingossa selville, että isä ei päästänytkään keräämiään perhosia tutkimustensa jälkeen vapaaksi vaan kiinnitti niiden ruumiit vitriineihin työhuoneensa seinille. Herkkä pikkutyttö kauhistui, eikä Posy ole sen koommin avannut huvimajan ovea. Mutta isän työhuoneeseen liittyy eräs toinenkin kauhea salaisuus, joka paljastuu Posylle vuosikymmenten jälkeen.

Riley kirjoittaa dialogipainotteista ja vaivattomasti luettavaa, viihdyttävää tekstiä. Henkilöitä on runsaasti, mutta lukija pysyy kyllä helposti juonenkäänteissä mukana. Romaanin vahva brittitunnelma viehätti ainakin minua. Suffolkin maalaispikkukaupunki ja hulppea mutta rapistuva Admiral House sekä sykkivä Lontoo on kuvattu mukaansa tempaavasti. Lukiessani mietin monesti, että romaanista saisi herkullisen mini-tv-sarjan, jota mielelläni katsoisin.

Toisaalta omaa kärsivällisyyttäni koetteli, että romaanin keskeiset juonikuviot liittyivät klassisesti puhumattomuuteen ja siitä syntyneisiin vakaviin ja pitkällisiin väärinkäsityksiin. Varsinaissuomalaisena ymmärrän paremmin kuin hyvin, että vaikeneminen on kultaa, mutta ihan kaikki puhumattomuus ei sentään mene läpi.

Kulmiani kohottelin myös sille, miten keskeiset henkilöt ovat toinen toistaan kauniimpia ja komeampia niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Samin nääntynyt vaimokin on kuin valokuvamalli, kunhan vain saadaan oikea iltapuku ylle. Miesten vahvat leuat ja tuuheat hiuspehkot vain vilisevät lukijan silmissä. Vain roiston rooliin kirjoitettu Sam on arkisempi kaljuuntuvine päälakineen ja kaljamahanalkuineen.

Ensikosketukseni Lucinda Rileyn tuotantoon oli siis kohtalaisen positiivinen. Viihdyin kirjan parissa muutaman helteisen kesäpäivän mainiosti, ja nimenomaan rehelliseksi viihteeksi Perhosten huone on kirjoitettukin. Sen sijaan se ei vielä onnistunut vakuuttamaan minua siitä, että Seitsemän sisarta -sarja olisi minua varten. Tutustuin Kirsin Book Clubin hyvään kirjoitukseen Rileysta ja sarjasta, eikä sekään onnistunut mieltäni muuttamaan. Mutta ymmärrän kyllä mainiosti Rileyn suosion, se on ansaittua.

Lisäsin tämän jutun tunnisteisiin termin naisviihde. Karsastan sukupuolittavaa termiä, sillä kirjojahan voi vapaasti lukea ja toivottavasti lukeekin kuka tahansa ominaisuuksistaan huolimatta. Mutta kyllä Rileyn edustama tyylilaji on melkoisen suoraan suunnattu naisille ja tarkoitettu viihteeksi, eli miksipä ei siis olisi naisviihdettä. Ihan kelpo naisviihdettä.

Lucinda Riley: Perhosten huone (The Butterfly Room)
Suom. Tuukka Pekkanen.
Bazar 2020. 652 sivua.

Ostettu.