Sivusilmällä olen jo jokin aika sitten pannut merkille, että Lucinda Riley -nimisen kirjailijan Seitsemän sisarta -sarja näyttää olevan ilmeisen suosittu. Kirjat nousevat nopeasti Mitä Suomi lukee -listoille sekä käännöskirjallisuuden että pokkareiden puolella, niitä on pinoittain tarjolla marketissa ja innostuneet fanit vinkkailevat niistä somessa.
Olen kuitenkin päätellyt, että sarja ei ole ominta
luettavaani, vaan vaikuttaa liian hempeänromanttiselta. Ja seitsenosainen sarja
tiiliskiviromaaneja! Monet ovat kyselleet Facebook-keskusteluissa, voiko sarjaa
lukea satunnaisessa järjestyksessä, ja tosifanit ovat kauhistuneet ajatusta.
Sekin siis vielä.
Riley on kuitenkin julkaissut myös yksittäisiä täysin
itsenäisiä romaaneja. Ihastuin kuvien perusteella Perhosten huoneen
kanteen ja kustantamon esittelytekstin perusteella ajattelin, että
voisin kesän kunniaksi sen hankkia ja tutustua Rileyn tyyliin. Selvästikin
Riley ainakin harrastaa tiiliskiviformaattia, sillä Perhosten huoneessa
on sivuja reippaat 650.
Perhosten huoneen keskushenkilö on Posy Montague,
jonka tarinaa seurataan kahdessa aikatasossa. Minämuotoisissa takaumissa
kerrotaan Posyn lapsuus- ja nuoruusvuosista 1940-luvun alkupuoliskolta lähtien.
Romaanin nykyhetki sijoittuu vuoteen 2006. Posy on nykyhetkessä 69-vuotias
leski, jolla on kaksi aikuista poikaa. Vanhempi poika Sam on epäonninen
yrittäjä, jonka perhe on kokenut kovia. Nuorempi poika Nick on menestynyt
antiikkikauppias, joka on kymmenisen vuotta sitten muuttanut Australiaan.
Posyn ja hänen perheensä ohella romaanin keskiössä on
suvulle kolmesataa vuotta kuulunut mahtipontinen talo Admiral House Suffolkissa.
Jäätyään yllättäen leskeksi kaksikymmentä viisi vuotta aiemmin Posy on
uppoutunut rakentamaan talon puutarhaa piirustusten perusteella, jotka hänen botanisti-isänsä
oli aikanaan laatinut. Massiivinen talo on vähitellen rapistunut yhä pahemmin,
eikä Posy näe edessään muuta mahdollisuutta kuin talon myyminen. Päätös on
raskas mutta ainoa järkevä. Talosta luopuminen ja sen myynti kuitenkin
osoittautuu pulmalliseksi.
Ollessaan veneretkellä Posy törmää yllätyksekseen Freddieen,
suureen nuoruudenrakkauteensa, josta ei ole kuullut mitään vuosikymmeniin.
Tapaaminen on Posylle järkytys, mutta itsekin leskeksi jäänyt Freddie onnistuu
taivuttelemaan hänet kuitenkin lounaalle. Olisiko mahdollista vielä selvittää
vanhat asiat ja ottaa takaisin menetetty aika? Freddie kuitenkin käyttäytyy
omituisesti, eikä Posy käsitä, mitä mies oikein haluaa.
Posyn nuoruuden ja nykyhetken sydämenasioiden lisäksi
keskiössä ovat tämän poikien ihmissuhdekuviot. Australiaan murskattua sydäntään
paikkailemaan paennut Nick palaa yllättäen Englantiin. Samaan aikaan myös
Nickin nuoruudenrakkaus Evie on palannut Suffolkiin Clemmie-tyttärensä kanssa. Nick
tapaa Lontoossa kuvankauniin Tammyn, jonka kanssa tuntuu yllättäen löytyvän
yhteinen sävel.
Samin asiat ovat yhä pahemmin sotkussa. Kärsimätön ja
oikutteleva mies ei ole saanut ainuttakaan liikeideaansa toimimaan, ja nyt nelihenkinen
perhe asuu vuokralla loma-asunnoksi tarkoitetussa mökissä. Perheen ainoat tulot
hankkii vaimo Amy hotellin vastaanottoapulaisena. Avioliitto tuntuu natisevan
liitoksissaan, vaikka Amy totisesti yrittää parhaansa. Sitten paikkakunnalle putkahtaa
kuuluisa menetyskirjailija Sebastian Girault.
Romaanin nimi Perhosten huone liittyy Admiral Housen
puutarhan huvimajaan, jonka tornissa Posyn jumaloimalla isällä oli aikanaan tarkoin
varjeltu työhuone. Lapsuudessa Posy saa vahingossa selville, että isä ei
päästänytkään keräämiään perhosia tutkimustensa jälkeen vapaaksi vaan kiinnitti
niiden ruumiit vitriineihin työhuoneensa seinille. Herkkä pikkutyttö kauhistui,
eikä Posy ole sen koommin avannut huvimajan ovea. Mutta isän työhuoneeseen
liittyy eräs toinenkin kauhea salaisuus, joka paljastuu Posylle vuosikymmenten
jälkeen.
Riley kirjoittaa dialogipainotteista ja vaivattomasti
luettavaa, viihdyttävää tekstiä. Henkilöitä on runsaasti, mutta lukija pysyy
kyllä helposti juonenkäänteissä mukana. Romaanin vahva brittitunnelma viehätti
ainakin minua. Suffolkin maalaispikkukaupunki ja hulppea mutta rapistuva
Admiral House sekä sykkivä Lontoo on kuvattu mukaansa tempaavasti. Lukiessani
mietin monesti, että romaanista saisi herkullisen mini-tv-sarjan, jota mielelläni
katsoisin.
Toisaalta omaa kärsivällisyyttäni koetteli, että romaanin
keskeiset juonikuviot liittyivät klassisesti puhumattomuuteen ja siitä
syntyneisiin vakaviin ja pitkällisiin väärinkäsityksiin. Varsinaissuomalaisena
ymmärrän paremmin kuin hyvin, että vaikeneminen on kultaa, mutta ihan kaikki puhumattomuus
ei sentään mene läpi.
Kulmiani kohottelin myös sille, miten keskeiset henkilöt
ovat toinen toistaan kauniimpia ja komeampia niin ulkoisesti kuin
sisäisestikin. Samin nääntynyt vaimokin on kuin valokuvamalli, kunhan vain
saadaan oikea iltapuku ylle. Miesten vahvat leuat ja tuuheat hiuspehkot vain
vilisevät lukijan silmissä. Vain roiston rooliin kirjoitettu Sam on arkisempi kaljuuntuvine
päälakineen ja kaljamahanalkuineen.
Ensikosketukseni Lucinda Rileyn tuotantoon oli siis kohtalaisen
positiivinen. Viihdyin kirjan parissa muutaman helteisen kesäpäivän mainiosti,
ja nimenomaan rehelliseksi viihteeksi Perhosten huone on kirjoitettukin.
Sen sijaan se ei vielä onnistunut vakuuttamaan minua siitä, että Seitsemän
sisarta -sarja olisi minua varten. Tutustuin Kirsin Book Clubin hyvään
kirjoitukseen Rileysta ja sarjasta, eikä sekään onnistunut mieltäni muuttamaan.
Mutta ymmärrän kyllä mainiosti Rileyn suosion, se on ansaittua.
Lisäsin tämän jutun tunnisteisiin termin naisviihde. Karsastan sukupuolittavaa termiä, sillä kirjojahan voi vapaasti lukea ja toivottavasti lukeekin kuka tahansa ominaisuuksistaan huolimatta. Mutta kyllä Rileyn edustama tyylilaji on melkoisen suoraan suunnattu naisille ja tarkoitettu viihteeksi, eli miksipä ei siis olisi naisviihdettä. Ihan kelpo naisviihdettä.
Lucinda Riley: Perhosten huone (The Butterfly Room)
Suom. Tuukka Pekkanen.
Bazar 2020. 652 sivua.
Ostettu.
Lisäsin tämän jutun tunnisteisiin termin naisviihde. Karsastan sukupuolittavaa termiä, sillä kirjojahan voi vapaasti lukea ja toivottavasti lukeekin kuka tahansa ominaisuuksistaan huolimatta. Mutta kyllä Rileyn edustama tyylilaji on melkoisen suoraan suunnattu naisille ja tarkoitettu viihteeksi, eli miksipä ei siis olisi naisviihdettä. Ihan kelpo naisviihdettä.
Lucinda Riley: Perhosten huone (The Butterfly Room)
Suom. Tuukka Pekkanen.
Bazar 2020. 652 sivua.
Ostettu.
Kuulostaa mukavalta, leppoisalta kesälukemiselta. Seitsemän sisarta -sarja tuntuu todellakin olevan hyvin suosittu, mutta minäkään en jostakin syystä ole siihen tarttunut. Luin muutama vuosi sitten Rileyn Keskiyön ruusun, josta pidin paljon. Olimme juuri lähdössä matkalle Intiaan, ja kirjan tapahtumat sijoittuvat juuri sinne.
VastaaPoistaKiitos kommentista, Anneli! Riley on tuottelias kirjailija, ja kieltämättä jokin Intiaan sijoittuva teos voisi vielä joskus tulla luentaan. Aivan ihanalta kuulostaa tuo teidän matkanne!
PoistaVoi, minä taas olen lukenut Lucinda Rileya jo 2000-luvun vaihteessa, kun hänen "seurapiiriromaanejaan" suomennettiin, silloisella nimellä L. Edmonds. Näistä uudemmista Keskiyön ruusu jonka Anneli mainitsi on uskomattoman hyvä. Muistan vieläkin sanoneeni ääneen ihailevasti "wau!" kun suljin sen takakannen. Myös 2018 ilmestyneen ja hyvän Enkelipuun olen lukenut.
VastaaPoistaSitten tämä Seitsemän sisarta, luin ensimmäisen aika lailla jälkijunassa, taisi jo neljäs osa ilmestyä niihin aikoihin. Olen nyt koittanut kiriä kiinni, että saisin lukea päätösosan samoihin aikoihin muiden kanssa, en nimittäin malta odottaa sitä että kaikki salaisuudet selviävät! Koronan takia varaamani toinen osa jäi jumiin kirjastoon, mutta sain kaksi uusinta Bazarilta, joten minä olen lukenut osia väärässä järjestyksessä, ensimmäisen, neljännen ja sitten toisen. Pääasia että aloittaa ensimmäisestä, kun siinä selostetaan alkutilanne perusteellisimmin. Kaikki osathan alkavat samasta lähtökohdasta.
Oh, ilmiselvä Riley-fani! Pitää nyt tuo Keskiyön ruusu laittaa jollekin 'mahdollisesti luen joskus' -listalle, on niin painavat suositukset :D
PoistaRiley tuntuu olevan tosi paljon esillä nykyään, mutta en ole innostunut satunnaista kirjastoselailua pidemmälle, sillä tiiliskivimäinen sivumäärä hirvittää. Saa olla tosi hyvä kirja, että pitää yli 500 sivun verran otteessaan! Viihdekirjoja olen kyllä nyt kesän mittaan lukenut, mutta tykkään sellaisesta napakammasta, reilun 200 sivun mittaisesta juonesta. :) Tosi nätit kannet näissä Rileyn kirjoissa kuitenkin on. Tässäkin ihanan hempeää perhostunnelmaa.
VastaaPoistaAika samoilla ajatuksilla mennään, vaikka olen kyllä toisaalta melkoisten tiiliskivienkin ystävä. Mutta silloin tarinan pitää tosissaan vetää eikä vain meinata.
PoistaPerhoskannet ovat suorastaan makeat, mutta perhosiin liittyy kirjassa lähinnä ikäviä juttuja.
Lucinda Riley, totta tosiaan! En minäkään ihan tajunnut, millainen maailmantähti hän on, kun sain haastatella häntä hänen Suomen vierailullaan sekä Helsingissä että Lahdessa.
VastaaPoistaHänen oma elämänsä on melkoinen seikkailu myöskin ja ei voi kuin ihailla hänen tuotteliaisuuttaan. Minä olen Seitsemän sisarta lukenut kuten viittaatkin Kirsin Book Clubin linkkiin ja odotan innolla sitä seitsemättä osaa, jonka suunnitelmien mukaan pitäisi ilmestyä kaikkialla samaan aikaan ja jossa salaisuudet paljastuvat! Samaan aikaan myönnän, että osa sisarsarjan osista on melkoisen heppoisia, mutta konsepti on loistava. Ihan aikuisten satua, mutta aina välillä se on erittäin tervetullutta.
Perhosten huonetta en ole vielä lukenut, mutta varmaan siihenkin tartun vielä.
Seitsemän kirjan sarja kyllä jo ihan ajatuksena uuvuttaa :D
PoistaKaverini vinkkasi joskus näistä, ja kirjasarjan idea kuulosti kohtuullisen kiinnostavalta. Mutta tiiliskiviromaanien sarja on nostanut kynnystä lukemiselle. Ehkä pitäisi vain korkata yksi ja katsoa, miltä tuntuu ja jäänkö koukkuun.
VastaaPoistaNo sepä siinä on, että alkuun pitää ensin päästä. Mutta näyttää pahasti siltä, että koukkuun jää. Moni on jäänyt.
Poista