Inga Magga: Varjonyrkkeilijä

Lolan perhe on rikkinäinen ja tyttö itse pahasti eksyksissä. Murrosiässä hänelle ojennetaan pelastusrengas, kun pikkupaikkakunnalle muuttanut toimen mies Roman Barre pistää asiat tapahtumaan ja liikuntahallille perustetaan nyrkkeilysali. Lola löytää nyrkkeilystä itselleen henkireiän, paikan, johon hän kuuluu. Salilta löytyy myös ensimmäinen oikea ystävä, Anna. Tärkeintä olisi kuitenkin kiinnittää jumaloidun valmentaja Barren huomio, ja päästä ottelemaan ihan tosissaan.

Kymmenen vuotta myöhemmin Lola vetää grafiikkakurssia ja huomaa oppilaiden joukossa kauniin tytön, Rebekka Barren. Nimi on niin harvinainen, ettei kyse voi olla kenestäkään muusta kuin Barren tyttärestä. Lola huomaa, miten kipeät, syvälle piilotetut muistot alkavat nousta pintaan. Mitä hänelle oikein tapahtui nuorena nyrkkeilyleirillä? Entä miksi yhteys Annaan on katkennut? Mitä ystävälle kuuluu nyt?

Varjonyrkkeilijä on Inga Maggan esikoisromaani. Teoksen kansiliepeessä kerrotaan, että Magga on koulutukseltaan sekä taiteen että kirjallisuustieteen maisteri ja suomenmestaruustasolla otteleva thainyrkkeilijä. Ei siis ihme ollenkaan, että Varjonyrkkeilijän treeni- ja ottelukuvaukset sekä grafiikkaan ja kuvataiteeseen ylipäätään liittyvät osuudet ovat sen oloisia, että kirjoittaja on perehtynyt niihin syvällisesti.

Varjonyrkkeilijä kertoo valitettavan todentuntuisesti myös varsinaisista teemoistaan vallasta ja hyväksikäytöstä. Lukija tietää jo alkusivuilta, miten takaumien kautta kuvattu Lolan tarina etenee. Arvostettu nuorten hyväntekijä osoittautuu häikäilemättömäksi paholaiseksi, jota ei pysäytä mikään. Karismaattinen valmentaja osaa manipuloida uhriaan pelottavan taitavasti. Vaikka Barre kylmäverisesti raiskaa viisitoistavuotiaan Lolan, ei tyttö silti halua luopua valmentajastaan. Tämä tuntuu kaikesta huolimatta olevan ainoa, joka voi auttaa Lolaa saavuttamaan tavoitteensa nyrkkeilijänä.

Romaanin toinen puolisko kerrotaan aikuistuvan ja itsenäistymään pyrkivän Rebekan näkökulmasta. Rebekka on saavuttanut Lolan unelman, eli hän treenaa täysipäiväisesti Roman Barren valmennuksessa. Taloudellisesti tilanne ei ole ihanteellinen, sillä se tarkoittaa samalla sitä, että Rebekan on asuttava isän luona. Isoveli Risto elää omillaan, samoin mielenterveysongelmista kärsivä äiti. Roman Barre on pyrkimässä kotikaupunkinsa valtuustoon, ja menossa oleva vaalikampanja työllistää miestä.

Rebekan elämässä on myös kiusallisen omistushaluinen poikaystävä, josta hän haluaisi keskustella Lolan kanssa. Ylipäätään Varjonyrkkeilijässä miehet tuntuvat olevan manipuloivia ja suhtautuvan naisiin, erityisesti tyttöihin, kuin omaisuuteen. Onneksi sentään veljet tuntuvat tekevän poikkeuksen sekä Lolan että Rebekan tapauksessa.

Vähitellen totuus isän valmentajan uran salatusta puolesta alkaa valjeta myös Rebekalle. Se tekee kipeää, kuten moni muukin samaan vyyhteen liittyvä tapahtuma. Kammottavaa on sekin, että mitä ilmeisimmin aika moni on tiennyt Barren toiminnasta mutta ei ole siihen syystä tai toisesta voinut tai halunnut puuttua. Kestääkö nuoren naisen psyyke kaikkia paineita? Miten kaikki päättyy?

Varjonyrkkeilijä kuvaa vastenmielisiä tapahtumia, ja teoksen tunnelma on pääosin ahdistava tai painostava. Lukija aavistaa ja tietää enemmän kuin keskeiset henkilöt, mikä sekin lisää lukijan tuskaa. Magga on kirjoittanut tekstiinsä myös paljon aukkoja, jotka lukijan on joko täytettävä tai jätettävä avoimeksi. Paikoin viitteellisyys vähän harmittikin, koska paikoin annettiin ymmärtää, että ollaan ratkaisemassa arvoitusta, mutta ratkaisu sitten kuitenkin jää vähän ilmaan. Toisaalta liiallinen selittäminen ja avaaminenkaan ei ole hyväksi. Tätä tasapainoilua kirjoittajat joutunevat alituiseen harjoittamaan.

Lukiessani tätä urheilumaailmaan sijoittuvaa hyväksikäyttötarinaa en voinut olla mielessäni vertailematta sitä keväällä lukemaani Elina Kilkun Ihanaan tyttöön. Kirjojen tarinoissa on pelottavan paljon samaa. Nuori, itsestään epävarma ja rikkinäisestä kodista tuleva tyttö löytää itselleen lohtua intensiivisestä harrastuksesta, jossa voi kokea onnistumista ja saa myönteistä palautetta. Ohjaaja tai valmentaja on karismaattinen ja omistautuva. Lopputulos on monien ympärillä olevien tiedossa, mutta sitä ei pystytä estämään.

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä
Like 2020. 351 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori, kesto 9 h 43 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Storytel.

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet & Aavekentät

Brittiläisen Elly Griffithsin suosittua Ruth Galloway -dekkarisarjaa suomennetaan kiivasta tahtia eli kaksi osaa vuodessa -vauhdilla. Ilmeisenä tavoitteena on saada jossain vaiheessa kurottua umpeen suomennosten ja alkuperäisten julkaisujen välinen kuilu, joka on päässyt syntymään, kun suomeksi julkaiseminen aloitettiin kaksitoista vuotta jälkijunassa. Kirjailija on myös hyvin tuottelias, joten suomennosvauhdissa on pysyttävä, jos tavoite aiotaan saavuttaa!

On mukavaa, että Griffithsin suomalainen kustantaja Tammi on kuitenkin päätynyt julkaisemaan koko sarjan suomeksi alusta asti järjestyksessä. Nopeus tietysti on tärkeää, koska monet dekkarifanit eivät malta odottaa suomennoksia vaan ahmivat suosikkikirjailijoidensa teokset tuoreeltaan alkukielisinä. Mutta kuten sanottu, on ollut mukavaa tutustua Ruthiin ja hänen ystäviinsä ja vihollisiinsa alusta alkaen sarjaa järjestyksessä lukien.

Nopea suomennostahti vain on välillä tipauttaa ainakin minut kyydistä. Nytkin huomasin Tammen syyskatalogista, että alkusyksystä on ilmestymässä jälleen uusi Ruth Galloway -dekkari Siniviittainen nainen. Montakos minulla olikaan hyllyssä rästissä…? Onneksi heinäkuu on hyvää äänikirjan kuunteluaikaa mustikka- ja vadelmapuskien pursutessa poimittavaa satoa, joten sain kuunneltua vuoroaan odotelleet osat Kadonneet ja kuolleet sekä Aavekentät.

Kadonneissa ja kuolleissa on oikeastaan kolme juonilinjaa. Ruth on mukana Norwichin linnan alueella tehtävissä kaivauksissa, joiden yhteydessä maasta löytyy Koukkumuoriksi kutsutun pahamaineisen Jemima Greenin jäännökset. Green, jonka toisen käsivarren tilalla oli metallinen koukku, piti aikanaan 1800-luvulla rahasta kasvattilapsia. Hänet tuomittiin kuolemaan kahdenkymmenen lapsen murhista.

Ruthin ällistykseksi ja hänen pomonsa Philin suureksi riemuksi amerikkalainen tv-yhtiö kiinnostuu löydöstä ja haluaa tehdä siitä jakson ’Naiset, jotka tappavat’ -sarjaansa. Ohjelmassa toimii historioitsijana komea amerikkalaistohtori Frank Barker, joka Ruthin Cathbad-ystävän tavoin uskoo, että Jemima Green tuomittiin aikanaan syyttömänä.

Komisario Harry Nelson ryhmineen saa tutkittavakseen vastenmielisen tapauksen. Liz Donaldson -nimisen naisen kahdeksan kuukauden ikäinen David-poika on löytynyt kuolleena omasta sängystään. Traagisen tapauksen tekee epäilyttäväksi se tosiseikka, että Liz on menettänyt kaksi edellistä poikalastaan suurin piirtein samanlaisissa olosuhteissa. Lizin tyyni käytös ja viimeistelty olemus herättävät komisariossa voimakkaita vastenmielisyyden tunteita. Onko Liz itse tappanut Davidin ja kenties myös aiemmat poikansa?

Kolmas juonilinja liittyy sekin pikkulapsiin. Varakkaan perheen nuorin lapsi Poppy siepataan omasta vuoteestaan. Johtolankana on leikkimökkiin jätetty viesti ’Lastenhoitajalta’. Kuten lukija arvaa, kaikki kolme juonta liittyvät monimutkaisella tavalla yhteen, ja jälleen kerran vaarassa on myös joku Griffithsin omista keskeisistä henkilöistä läheisineen.

Kadonneiden ja kuolleiden teemoina ovat äitiys, äidinrakkaus, perheen ja työn yhdistämisen pulmat sekä se, rakastavatko lastenhoitajat hoidettaviaan ja pitäisikö heidän ylipäätään rakastaa vai vain hoitaa työnsä. Näitä kysymyksiä pyöritellään eri näkökulmista miltei uuvuksiin asti.

Toinen lukijaa uuvuttava asia sekä Kuolleissa ja kadonneissa että Aavekentissä on Ruthin yhä ilmeisemmäksi muuttuva itseinho. Alkupään kirjoissa vielä onnistuin sivuuttamaan tämän, mutta enää en. Miksi fiksu, koulutettu ja kaikin tavoin pätevä Ruth voi olla niin raivostuttavan epävarma itsestään? Hän moittii alati ulkonäköään ja pitää itseään lihavana ja rumana, eikä voi uskoa, että joku komea mies ihan oikeasti voisi olla hänestä kiinnostunut. Jos Griffiths suostuisi tätä itseinho-osuutta leikkaamaan, pitäisin Ruthista vielä paljon nykyistä enemmän.

Aavekenttien lähtöasetelma on verrattoman kutkuttava! Blackstock Hallin entisille maille ollaan rakentamassa asuinaluetta, kun kaivinkoneen kauha osuu metalliin. Maasta paljastuu hautautunut amerikkalainen tiedustelukone, joka on syöksynyt maahan toisen maailmansodan aikana. Ohjaamosta löytyvät pilotin jäännökset. Miestä on ammuttu otsaan.

Komisario Nelson kutsuu paikalle forensisen arkeologian asiantuntijansa eli Ruth Gallowayn. Ruth huomaa heti, että asiat eivät ole kohdillaan. Maata koneen ympärillä on kaivettu hiljattain, ja lisäksi ruumis on säilynyt aivan väärällä tavalla. Lisää ihmeteltävää kertyy nopeasti. Maasta löytyneen koneen pilotti on aikanaan löytynyt niityltä menehtyneenä. Ohjaamossa on siis mitä ilmeisimmin väärä mies!

Pilotin jäänteet tunnistetaankin pian. Kyseessä on Fred Blackstock, viereisen rapistuvan mutta arvovaltaisen Blackstock Hallin omistajien eli Blackstockien poika, jonka lentämä amerikkalainen pommikone syöksyi mereen ollessaan suorittamassa tehtäväänsä. Fredin ruumista ei koskaan löytynyt. Miten kummassa hänen jäännöksensä nyt löytyvät kotikartanon liepeiltä ihan väärästä koneesta? Missä hänen ruumiinsa on ollut ennen kuin se on siirretty nykyiseen olinpaikkaansa? Miksi ja kuka on sen siirtänyt?

Kaikki selville saatu alkaa viitata Blackstock Halliin ja Blackstockien suvun suuntaan, joihin liittyykin kosolti kummallisia piirteitä. Taloa hallitsee edelleen Vanha-George, joka oli kolmesta veljeksestä nuorin. Vanhin Fred kuoli siis sodassa, ja keskimmäinen Lewis katosi sodan jälkeen ja oletettavasti hukuttautui. Fredin hautajaisissa Ruth kuitenkin tapaa mystisen muukalaisen, ja muistotilaisuudessa pahoinpidellään yksi perheenjäsenistä vakavasti, ilmeisesti tappamistarkoituksessa.

Ainekset todella karmivaan tarinaan ovat siis oivallisesti koossa, mutta Griffiths pysyy tyylilleen uskollisena ja Aavekentätkin jää varsin leppoisaksi dekkariksi. Amerikkalainen tv-yhtiö kiinnostuu myös Fredin tarinasta ja haluaa tehdä siitä jakson historiasarjaansa, joten Ruthin ja Frankin tiet risteävät jälleen. Komisario Nelsonin tiimissäkin tapahtuu monenlaista dramaattista. Loppuhuipennus tapahtuu tulvan saartamassa Blackstock Hallissa, kun Fredin tarinan yksityiskohdat on ensin saatu selville.

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet (The Outcast Dead)
Suom. Anna Kangasmaa.
Tammi 2019. 352 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 10 h 50 min.

Painettu kirja ostettu, äänikirja Strorytel.

Elly Griffiths: Aavekentät (The Ghost Fields)
Suom. Anna Kangasmaa.
Tammi 2020. 352 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 10 h 40 min.

Painettu kirja ostettu, äänikirja Strorytel.

Ruth Galloway -sarja:

The Crossing Places (2009) Risteyskohdat (2017)
The Janus Stone (2010) Januksen kivi (2017)
The House at Sea’s End (2010) Jyrkänteen reunalla (2018)
A Room Full of Bones (2012) Käärmeen kirous (2018)
Ruth’s First Christmas Tree (2012)
Dying Fall (2012) Korppikuningas (2019)
The Outcast Dead (2014) Kadonneet ja kuolleet (2019)
The Ghost Fields (2015) Aavekentät (2020)
The Woman in Blue (2015) Siniviittainen nainen (2020)
The Chalk Pit (2017)
The Dark Angel (2018)
The Stone Circle (2019)
The Lantern Men (2020)
The Night Hawk (2021)

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Minulla on elämässäni kaksi tärkeää tehtävää.
Toinen on kirjoittaminen ja toinen kaupunkimme suojeleminen pahan voimilta.
Demoniasia on järjestyksessä. Voin keskittyä kirjoitustyöhön.

Kirjailija Tatu Kokko kertoo romaaninsa Kävelevien patsaiden kaupunki jälkisanoissa, että idea kirjasta syntyi jo vuonna 2013 ilmestyneen romaanin Heinäkuun päivä kirjoittamisen yhteydessä. Heinäkuun päivässä on mukana Minna Canth, ja Kokko ajatteli, että Canth voisi olla myös jonkin tulevan romaanin keskeinen henkilö. Hän ei kuitenkaan halunnut kirjoittaa ’tavanomaista historiallista romaania vaan jotakin aivan muuta’.

Kävelevien patsaiden kaupunki on tosiaan jotakin aivan muuta! Se onnistui tyrmäämään minut melko totaalisesti, positiivisessa mielessä siis. Jälkisanoissaan kirjailija tiivistää teoksensa: ”…kuopiolainen kirjastonhoitaja tutkii Minna Canthia, eläytyy historiaan ja kirjoittaa itsensä sinne mukaan.”

Vilja on kolmekymppinen kuopiolainen kirjastonhoitaja, jolla on vuosia ollut työn alla Minna Canthia käsittelevä käsikirjoitus. Kirjoittaminen kuitenkin tökkii, kuten kaikki muukin, sillä Vilja on pienestä asti sairastanut vakavaa mielialahäiriötä. Vaikeiden ja myrskyisien murrosiän vuosien jälkeen sairautta alettiin hoitaa vahvalla lääkityksellä, joka saa kaiken tuntumaan tasaisen harmaalta. Lääkkeiden avulla ja siskonsa tukemana Vilja on kuitenkin opiskellut ammattiin ja päätynyt töihin Kuopion pääkirjastoon.

Jo ihan pikkutyttönä Vilja on tutustunut kotikaupunkinsa patsaisiin. Siis ihan konkreettisesti tutustunut, sillä Viljalle patsaat heräävät eloon, laskeutuvat jalustoiltaan ja puhuvat Viljan kanssa. Hänen suosikkinsa on kotitalon läheisessä puistossa korkeuksissaan tuimana istuva Pronssirouva, joka toteaa pienelle Viljalle kerran: ”Vilja, olet erityinen. Näet asioita, jotka on muilta salattu.”

Kymmenen vuotta tiukasti lääkittynä ja siskon tarkasti valvomana on siis takana. Nyt kuitenkin Vilja on päättänyt, että kirjoitusprojektiin on saatava vauhtia, joten on salaa vähennettävä lääkkeiden syömistä. Lääkittynä hän ei pysty saamaan tekstiinsä sitä imua ja aitoutta, jota hän siihen toivoo. Parhaimmillaan Vilja nimittäin pystyy halutessaan matkustamaan ajassa ja sujahtamaan Minnan nahkoihin, ajattelemaan tämän ajatuksia ja tuntemaan tämän tunteita. Kulkiessaan kotikaupungissaan Minnan jalanjäljillä Vilja etsii Minna Canthin elämästä kohtia, jotka tuntuvat tärkeiltä.

Viljan kautta lukija kohtaa elävän, aidon tuntuisen Minnan arkensa keskellä. Kokko toteaa jälkisanoissaan kirjoittaneensa Minna Canthista myös seksuaalisesti kiihkeän ihmisen. Se onkin totta. Myös Vilja alkaa havahtuessaan lääkehuuruistaan yllätyksekseen oivaltaa olevansa nainen, joka kaipaa kosketusta ja rakkautta. Sitten hän kohtaa komean ja kiltin museoharjoittelija Kareem Singhin.

Kävelevien patsaiden kaupunki on oikea kirjallisuus- ja kulttuuriharrastajan unelmaromaani. Siinä puhutaan paljon kirjoista ja lukemisesta sekä kirjoittamisesta. Kohtaukset Kuopion kirjastossa ja museossa ovat taianomaisen upeita. Kirjassa kuvataan Kuopion kaupunkia rakastavasti ja lämpimästi niin Viljan kuin Minnankin aikaan.

Maagisen realismin häivähdys tuo romaaniin lisäulottuvuuden, josta nautin kovasti. Lisäksi tarinassa on monenlaista mielenkiintoista ja tärkeääkin pohdittavaa. Miten hoidetaan mielenterveysongelmia, miten määritellään sairaus tai terveys ja kuka ne määrittelee? Mitkä ovat potilaan oikeudet? Paljonko siedetään erilaisuutta? Miten eri kulttuurien kohtaaminen sujuu? Tässä muuten on herkullinen asetelma, kun sekä Vilja että Kareem vievät toisensa tapaamaan vanhempiaan. Maailmat todellakin törmäilevät!

Tempauduin Kokon luomaan tarinaan ja nautin sen yllätyksistä. Pidin sekä Viljasta että Kokon näkemyksestä Minna Canthista. Kummallakaan ei ole helppoa, mutta naiset ovat sitkeitä. Kirjoittaminenkin on heille yhteinen intohimo ja kutsumus, yhdistävä lanka vuosikymmenten halki.

Ihastuin siis Kokon teokseen ja siihen, miten luontevasti Kokko ikään kuin sujahtaa Minna Canthin nahkoihin Viljan avulla. Positiivisten tuntemusten siivittämänä sain myös vihdoin murrettua päästäni esteen, jonka olin tahtomattani rakentanut Minna Rytisalon Rouva C. -romaanin lukemisen eteen.

En osaa järkisyin perustella, miksi en ole kyseistä teosta pystynyt aikaisemmin lukemaan. Rakastin Rytisalon esikoisromaania Lempi, jonka olen lukenut pariinkin kertaan (kirjoitin siitä aikanaan lehtiarvion, ja sitten teos oli mukana Botnia-kirjallisuuspalkinnon lyhytlistalla). Minna Canth taas on ollut opiskeluajoista asti idoleitani. Mutta ehkä odotukset juuri näistä syistä vain kasvoivat liian koviksi? En tiedä.

Joka tapauksessa nyt vihdoin uskalsin avata Rouva C:n kannet. Ja kyllä kannatti uskaltaa! Rytisalon taitava kielenkäyttö ja nautinnollisen sulava tarinankuljetus lumosivat minut miltei heti. Romaani alkaa suurin piirtein siitä, kun Minna Johnson saa vanhempansa lähettämään hänet Jyväskylään opettajaseminaariin, johon on Uno Cygnaeuksen vaatimuksesta alettu ottaa myös naisopiskelijoita. Lopussa hiljattain leskeksi jäänyt rouva Canth muuttaa lapsineen Kuopioon ottaakseen hoitoonsa vanhempiensa kangaskaupan.

Tämä ajanjakso on heikoimmin dokumentoitua aikaa Minna Canthin vaiheista, joten se antaa kirjailijalle liikkumavapautta. Millaista oli olla herrastyttöjen joukossa seminaarissa? Miten Minna suhtautui lehtori Canthin kiinnostukseen ja kosintaan? Miltä tuntui luopua ammattihaaveista ja päätyä lehtorin rouvaksi ja pian ison perheen äidiksi?

Näitä kysymyksiä ratkoessaan Rytisalo on hienosti punonut yhteen Cantheista tiedettyjä faktoja itse luomaansa fiktioon ja tuloksena on hieno ja lämmin kuvaus avioliitosta, aviopuolisoista ja perheestä. Minna Canthin kirjallinen ura ja yhteiskunnallisen vaikuttajan rooli ovat vasta aluillaan, mutta merkkejä on jo vahvana ilmassa. Tätäkin puolta Rouva C:ssä kuvataan.

Kokon ja Rytisalon käytössä on mitä ilmeisimmin ollut ainakin osittain samoja lähteitä, tietenkin, ja niinpä kirjoissa kuvataan muutamia samoja yksityiskohtiakin, kuten Jyväskylän postimestari Robert Kiljanderin osuutta Minnan kirjallisen uran alkumetreillä. Oli hauskaa vertailla, miten eri kirjailijat näitä aiheita olivat käsitelleet. Minna Canthista on heidän näppäimistöillään muotoutunut hieman erisävyinen nainen, mutta lopulta yhtäläisyyksiä lienee enemmän kuin eroja. Sillä ei tosin ole merkitystä, vaan kumpaankin tutustuin ilomielin. Molemmat teokset ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia!

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki
Icasos 2019. 370 s.

Arvostelukappale.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018. 367 s.

Ostettu.

Camilla Sten: Kadonnut kylä

Vuonna 1959 erityksissä elävä Silvertjärnin kaivoskylä kokee kovia. Ensin suljetaan kaivos, joka on ollut kyläläisten ainoa tulonlähde. Mieliala on apea, kun kylään saadaan uusi komea pastori Mattias, joka vetoaa sanankuulijoihin aivan erityisellä tavallaan. Sitten koko kylän väki, yli yhdeksän sataa ihmistä, katoaa kirjaimellisesti jäljettömiin. Autiosta kylästä löydetään vain kaksi ihmistä: Kitu-Gittan, joka on köytetty keskelle toria pystytettyyn paaluun ja kivitetty hengiltä, sekä vastasyntynyt tyttövauva kouluterveydenhoitajan työhuoneesta. Kenen lapsi on, ja miksi vähämielinen Birgitta on tapettu kammottavalla tavalla? Kysymykset jäävät avoimiksi.

Vuonna 2019 Alice on pitkäaikaisen unelmansa toteutumisen kynnyksellä. Hänen isoäitinsä Margaretha oli kotoisin Silvertjärnistä ja tämän kaikki omaiset katosivat vuonna 1959 jäljettömiin. Alice haluaa tehdä Silvertjärnistä dokumenttisarjan, jossa ratkeaisivat kaikki kylään liittyvät arvoitukset. Hänellä on viisi päivää aikaa koota materiaalia, jolla vakuuttaa hankkeen rahoittajat. Mukanaan Alicella on vuokrattua filmauskalustoa sekä neljän hengen ryhmä, jonka jäsenistä Tone liittyy kylän historiaan itsekin. Emmy taas on ollut aikanaan Alicen paras ystävä, mutta naisten välit ovat tuhoutuneet Alicen masennuskauden takia.

Tunnelma autioituneessa ja eristyneessä kylässä on vähintäänkin karmiva. Kännykkäverkko ei toimi, ja matkaa lähimpään asutukseen on kymmeniä kilometrejä. Koska kylässä ei ole asunut kukaan kuuteenkymmeneen vuoteen, rakennukset ovat huonossa kunnossa ja siten vaarallisia. Alicen ryhmineen on oltava varovainen. Pian käy ilmeiseksi, että syytä varovaisuuteen todellakin on. Alkaa nimittäin tapahtua pelottavia asioita…

Tarinaa avataan paitsi nykyhetken tapahtumia kuvaamalla myös vuoden 1959 tapahtumia Alicen isoäidin äidin Elsan näkökulmasta. Elsan mies Staffan on menettänyt työnsä, kun kaivos suljettiin. Vanhempi tytär on raskaana Tukholmassa, mutta nuorempi tytär Aina asuu kotona. Elsa on huolissaan molemmista tyttäristään. Margarethan hyväksi hän ei voi juuri nyt tehdä paljoakaan, mutta Aina aiheuttaa myös huolia. Tyttö on mitä ilmeisimmin täysin pastori Mattiaksen lumoissa.

Elsa on myös luvannut kuolevalle ystävättärelleen pitävänsä huolta tämän Birgitta-tyttärestä. Tehtävä käy yhä vaikeammaksi, sillä Birgitta voi selvästikin huonosti. Lisäksi kyläläiset ovat alkaneet käyttäytyä yhä vihamielisemmin onnetonta tyttöä kohtaan. Aina kirjoittaa kirjeitä sisarelleen Tukholmaan ja kertoon kylän kuulumisia. Nämä kirjeet ovat aikanaan Alicen tärkein tietolähde menneisyyden tapahtumista.

Kadonnut kylä on ruotsalaisen Camilla Stenin ensimmäinen suomennettu teos, jonka hän on julkaissut yksin. Steniltä on aiemmin ilmestynyt nuorten trillerisarja Synkät vedet, jonka hän on kirjoittanut yhdessä äitinsä Viveca Stenin kanssa. Viveca Sten kirjoittaa suosittua Sandhamn-dekkarisarjaa.

Sandhamn-dekkarit olen kuunnellut kaikki. Ne ovat viihdyttäviä, jos sietää sen, että puolet teoksesta käsitellään keskeisten henkilöiden ihmissuhdekuvioita. Murhajuonien kimuranttius on vaihtelevaa, mutta Tukholman saaristo oivallinen dekkarimiljöö. On pakko myöntää, että suhtauduin ennakkoluuloisesti Camilla Stenin kirjailijanuraan, koska se näyttää pinnalta katsoen kovinkin äidin suosion vanavedestä ponnistavalta. Kadonnut kylä oli kuitenkin ainakin tässä mielessä positiivinen yllätys.

Sten rakentaa kauhunsävytteistä painajaistunnelmaa taitavasti ja yllättävät, jopa karmivat käänteet seuraavat toisiaan ripeään tahtiin. Lukijaa ainakin yritetään harhauttaa moneen otteeseen, ja paikoin se myös onnistuu. Tosin vaivaamaan jäi ihan peruskysymys, miksi kylän väen katoamista ei muka pystytty tai edes kunnolla yritetty selvittää vuonna 1959. Mutta jos tästä ajatuksesta malttaa irrottaa, saa kyllä ihan kelpo kyytiä tarinan parissa. Vaikka muutama muukin keskeinen arvoitus valkenee lukijalle kyllä vähän turhankin ajoissa.

Ainakin Kadonnut kylä on hyvin erilainen jännitysromaani kuin Viveca Stenin idylliseen Sandhamniin sijoittuvat kesädekkarit.

Camilla Sten: Kadonnut kylä (Staden)
Suom. Risto K. Träff, Jänis Louhivuori.
Bazar 2020. 448 s.
Äänikirjan lukija Linda Wiklund, kesto 11 h 11 min.

Ennakkokappale kustantajalta, äänikirja Storytel.

Raimo Pesonen: Vesi

Vuonna 2014 olen kuunnellut Raimo Pesosen tragikoomiseksi luonnehtimani pienoisromaanin Automies ja merkinnyt muistiin, että Pesosta voisi lukea lisääkin. Sittemmin on ilmestynyt romaani Metsästäjät (Siltala, 2014). Siitä en tiedä mitään, mutta tuohon kuuntelemaani Automieheen verrattuna uunituore Vesi on todella erilainen teos.

Vesi on sysiankea dystopia ’lähitulevaisuuden Suomesta’, kuten takakannessa teosta kuvataan. Toivon totisesti, että näin ei ole! Ei nimittäin hyvältä näytä maailman meno Pesosen tarinassa.

Automiehen tapaan Vesikin on niukka pienoisromaani, jossa ei ole mitään turhaa, ei ainakaan selityksiä lukijaa varten. Alkuun lähdetään tarinan keskeltä ja samaan tapaan myös lopetetaan. Lukijalle tulee tunne, että on saanut (tai joutunut, miten vain) hetken kulkea mukana omituisella matkalla, jonka päämäärä tai mieli ylipäätään jää epäselväksi.

Mutta maantiellä tai jollakin sen tapaisella ollaan. Riku on vapautunut vankilasta, mutta joutuu välittömästi kahden omituisen tyypin, Lassin ja Ipanan, sieppaamaksi ja kiduttamaksi. Lassi yrittää puristaa Rikusta tietoja Johannasta, mutta tuloksetta, sillä Rikulla ei ole toivottavia tietoja. Riku pääsee pakoon sieppaajiaan, mutta päätyy oitis viranomaisten haaviin ehdonalaisrikkomuksesta. Hänet lähetetään takaisin vankilaan. Kuljetusfirman työntekijät ovat – Lassi ja Ipana.

Lassi arvelee voivansa houkutella Johannan luokseen kidnappaamalla tämän iäkkään sukulaisnaisen hoitokodista. Matkan varrelta mukaan tarttuu vielä Noor, pakolaisnainen. Retkue matkustaa halki raiskatun, savuavan maiseman, jossa vaani vaara joka mutkan takana.

Tarina on aukkoinen, väkivaltainen ja synkkä. Lohduton.

Raimo Pesonen: Vesi
Like 2020. 152 s.
Äänikirjan lukija Jari Nissinen, kesto 3 h 9 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Storytel.

Leila Tuure: Kauppamies-sarja

Porilainen Leila Tuure työskenteli historianopettajana Porissa eläköitymiseensä asti vuoteen 1989. Ensimmäisen teoksensa hän julkaisi samana vuonna. Hän on kirjoittanut lähinnä Poriin ja lähiseudulle sijoittuvia historiallisia romaaneja. Vuosien 1989 ja 2013 välillä Tuure julkaisi yli kaksikymmentä teosta, niistä salanimellä Emma Å rikosromaanit Musta, mustempi, punainen vuonna 2007 ja Samuelin kirja vuonna 2008. Vuodesta 2008 lähtien Tuuren teokset ovat ilmestyneet hänen oman Sunkirja-kustantamonsa kautta. Se on julkaissut myös muiden kirjailijoiden tuotantoa.

En ollut tuotteliaasta Leila Tuuresta kuullutkaan ennen kuin Word Audio Publishing -äänikirjakustantamosta otettiin yhteyttä ja tarjottiin Tuuren neliosaisen Kauppamies-sarjan äänikirjaversioita kuunneltaviksi. Tartuin tilaisuuteen mielihyvin, sillä kotimainen historiallinen viihde on suosikkigenrejäni.

Sarjassa on yhteensä neljä + yksi teosta. Aloitusosa Väistyvän veden kaupunki sijoittuu 1600- ja 1700-luvun taitteen molemmille puolille, vaikka alkuun lähdetäänkin uhkarohkeasti aina jääkaudesta asti. Alussa on nimittäin pitkähkö kertova katsaus Porin seudun maantieteellisistä ja historiallisista vaiheista. Myös jatkossa tarina etenee episodimaisesti ja pitkiäkin ajanjaksoja ohitetaan pelkillä historian käänteiden selityksillä. Tuure kertoo kyllä sujuvasti Ruotsin valtiollisista vaiheista ja niiden taloudellisista vaikutuksista Suomenlahden itärannalla, ei siinä mitään, mutta aivan paras kaunokirjallinen ratkaisu se ei mielestäni ole.

Romaanin päähenkilöksi nousee talollisentytär Johanna, joka sattuman kautta päätyy Poriin asettuneen lyypekkiläisen kauppias Joachim Weberin talouteen pikkupiiaksi. Isä Johannes ei silmäteräänsä mielellään antaisi vieraan palvelukseen, mutta lisäraha on tervetullutta ison perheen elättämisen tueksi. Lukija tietää, että Weber on naistenmiehen maineessa, joten ei ole yllätys, että Johannalle käy pian kuten edeltäjälleenkin eli hän päätyy isäntänsä vuodetta lämmittämään. Lapsellisuuksissaan Johanna kuvittelee, että hänestä tulee kauppiaan rouva.

Pettymys on karvas, kun totuus aikanaan valkenee. Porvari ei voi palvelustyttöä naida, eikä Weber sitä muutenkaan haluaisi. Johannes joutuu pelastamaan tyttärensä maineen rippeet ja naittamaan tämän leskimiehelle, jolla on entuudestaan jo neljä lasta. Pian katraaseen syntyy myös Joakim, vaaleakutrinen poika, joka erottuu selvästi joukosta.

Johannan pojasta kasvaa aikanaan komea ja terävä nuorukainen, joka päätyy johtamaan Weberin kauppahuonetta. Väistyvän veden kaupunki päättyy Johannan vanhuusvuosien kynnykselle, kun laajalle rönsynneen yrityksen ohjakset ovat siirtyneet hänen miniälleen Anna Weberille.

Historioitsijan ote siis näkyy ainakin Väistyvän veden kaupungissa sekä positiivisena asioiden ja miljöön hallintana että vähän turhankin luennointimaisena historian kertauksena. Asiat olisi voinut kertoa henkilöiden kautta kokonaankin, eikä vain silloin tällöin heidän kohdalleen pysähtyen. Tyylistä seuraa henkilöiden harmillinen ohuus, koska heitä ei päästä kunnolla ja rauhassa syventämään. Mausteena on myös ihan mukavasti tendenssiä, eli naisasia muhii taustalla jo lupaavasti.

Sarjan seuraavassa osassa Kauppamiesten sukua päähenkilöksi nousee Joakim Weberin leski Anna, joka on joutunut tarttumaan kauppahuoneen ohjaksiin miehensä kuoltua. Osoittautuu siis melkoiseksi onnenpotkuksi, että Anna on ollut innokas osallistumaan miehensä liiketoimiin alusta asti, vaikka se ei varsinaisesti ole porvarisrouvallekaan sopivaa. Määrätietoinen Anna on kuitenkin onnistunut pelastamaan perheen omaisuuden sitä kärkkyviltä kilpailijoilta ja on itse asiassa vain lisännyt yrityksensä vaurautta.

Annan tilanne kuitenkin muuttuu radikaalisti, kun hänen vanhin poikansa Joakim palaa Lyypekin-opintomatkaltaan ottaakseen vuorostaan Weberin kauppahuoneen ohjakset käsiinsä. Anna saa huomata, että on onnistunut kouluttamaan pojastaan määrätietoisen ja arvonsa tuntevan porvarismiehen, joka ottaa empimättä johdon paitsi yrityksessä myös perheessä. Annalla ei ole enää asiaa konttorin puolelle, se tehdään hänelle selväksi. Tilanne on toimeliaalle Annalle karvas paikka.

Perheen toinen poika Jacob ryhtyy luonnontieteilijäksi ja tutkimusmatkailijaksi, mutta kotona ovat vielä tyttäret Hanne ja Hildu. Anna huomaa harmikseen, että tyttäret ovat päässeet kasvamaan naimaikäisiksi kuin huomaamatta sillä välin, kun hän on keskittynyt työhön kauppahuoneen konttorin puolella. On aika tarttua tomerasti toimeen ja paikata tyttärien kasvatuksesta se, mikä vielä on paikattavissa. Joakim on visusti päättänyt naittaa sisarensa mahdollisimman pian ja mahdollisimman hyvin. Veljen aviomiesvalinnat vain eivät ole siskojen mielestä parhaat mahdolliset.

Kaksostytöistä hiljaisempi Hanne rakastuu palavasti vanhempaan herrasmieheen, joka on jo useampaan otteeseen kosinut Annaa. Kun totuus tyttären riutumisen syystä valkenee Annalle, hän joutuu tekemään vaikean päätöksen, jonka seuraukset ovat lopulta kalliit kaikille osapuolille. Hildu taas uhrataan Joakimin ahneudelle. Suvun päämies viettää itse railakasta poikamieselämää, mutta lopulta Anna näyttää, että hänelläkin on vielä ote perheen asioista.

Häitä tanssitaan siis Kauppamiesten suvussa moneen otteeseen. Avioliittokuvioiden kautta Tuure kuvaa hienosti naisen alistettua asemaa 1700-luvun porvarisperheissä ja muutenkin. On yleisesti tiedossa, että kaupungin porvarispiirienkin miesväki vierailee ahkerasti sivukujien kapakoissa, joista on ostettavissa suostuvaista naisseuraa. Kun Poria halkovasta joesta sitten löytyy pienen vauvan ruumis, koko kaupunki kohahtaa. Ei ole vaikea arvata, kuka lopulta kantaa vastuun onnettomasta tapahtumaketjusta.

Kauppamiehen tyttäressä päähenkilöksi nousee kirjan nimen mukaisesti Annan pojantytär Marie Weber. Joakim Weberin perheeseen on siunaantunut vain tyttäriä, sillä molemmat syntyneet pojat ovat vanhempiensa suureksi suruksi menehtyneet jo pienokaisina. Nyt on Joakimin aika naittaa omia tyttäriään pois kuluttamasta kauppahuoneen varoja. Hyvin suunnitelluilla naimakaupoillahan sen sijaan voidaan omaisuutta kartuttaa. Niinpä yksi kauppiaan keskeisistä tavoitteista onkin saada joku tyttäristään naimaan Fredrik Vaden, jonka isän makasiinit sijaitsevat niin oivallisesti hänen omien makasiiniensa naapureina.

Arvonsa tunteva kauppias saa kuitenkin huomata, että hyvin kasvatetutkaan tyttäret eivät mukisematta suostu isän oivallisiin suunnitelmiin. Sisarussarjan kaunotar, tummasilmäinen Marie haaveilee ryhtyvänsä seikkailijattareksi tietämättä kunnolla, mitä se edes merkitsee. 

Toisen aviomiehensä kanssa matkustellut ja maailmaa nähnyt Anna tuntee myötätuntoa eläväistä tyttöä kohtaan ja järjestää tälle ja itselleen matkan Tukholmaan. Suurkaupungin ihmeet ruokkivat entisestään Marien seikkailuhaaveita, vaikka arki onkin lähinnä ääneen lukemista vanhalle isotädille ja Anna-fammulle. Sitten naiset kutsutaan kesänviettoon maaseudulle ja Marie tutustuu häikäisevän komeaan Mauritz Tjucronaan. Harmi vain, että pyörryttävän ihana Mauritz on juuri kihlattu valjulle mutta sitäkin rikkaammalle perijättärelle. Sisukas mutta kohtalokkaan naiivi Marie ei kuitenkaan anna sen tosiseikan haitata haaveiluaan, ja kun Mauritz suvaitsee ryhtyä liehittelemään kaunista porvaristyttöä, seuraukset ovat valitettavan arvattavat ja Marien kannalta katkeran karvaat.

Marie Weber on päähenkilö myös sarjan neljännessä osassa Kauppamiehen perintö. Marie on alkanut saada jo kelpo lailla ulottuvuuksia ja on ehkä lopulta koko sarjan mielenkiintoisin henkilö. Tuntuu, että vasta Marie on saanut Tuuren kunnolla hellittämään luennointihalustaan, ja mukavasti historian faktojen selittäminen vähenee sarjan edetessä. 1800-luvun alun vuosiin tosin mahtuu käänteitä, joissa riittää vastusta Marielle ja kaikille muillekin Porin porvareille vähintäänkin kylliksi.

Marie on nimittäin joutunut ottamaan Weberin kauppahuoneen harteilleen, koska pappa on sen jättänyt hänelle perinnöksi. Isäkin joutui eläessään toteamaan, että Fredrik Vadenista ei ole kauppahuoneen johtoon eikä oikein mihinkään muuhunkaan. Marie joutuu kyllä ankarasti taistelemaan saadakseen pitää ohjakset hallussaan, onhan mies kuitenkin lain ja tapojenkin mukaan perheen pää eivätkä liikeasiat sovi naisille. Heidän kapasiteettinsa nyt vain ei voi mokomaan riittää.

Avioliitto on siis osoittautunut vielä monin verroin katkerammaksi pettymykseksi kuin Marie pelkäsi. Sen ainoa hedelmä on tummasilmäinen ja salskea Magnus-poika, josta ei Marien suruksi taida koskaan tulla kauppiasta. Nuorukaista kiinnostavat vallan toisenlaiset asiat. Mutta paljon suurempi huoli on sota, joka tuo miehittäjät Tyskiläänkin. Weberit joutuvat maksamaan valloittajille kovan hinnan, joka on lyödä koko kauppahuoneen polvilleen. Eivätkä liike-elämän vastukset valitettavasti jää siihen. Marie joutuu tekemään niin oman kuin yrityksenkin tulevaisuutta koskevia kovia päätöksiä.

Kuten sanottu, Tuure pääsee vähitellen myös syventämään henkilökuvaustaan, ja sarja paranee edetessään. Pidin lopulta kovasti Weberin kauppiassuvun naisista. Miehet ovatkin selvästi sivuosassa, vaikka heillä muodollinen päätösvalta asioista onkin ja siihen naisten on moneen otteeseen myös taivuttava. Mutta helppoa taipuminen ei ole. Erityisesti Anna ja Marie ovat älykkäitä ja arvonsa tuntevia naisia, jotka osaavat nauttia myös ihanista rakkauden väristyksistä ja lihan iloista, kun niitä, valitettavan harvoin tosin, on tarjolla.

Porvarisväen arjen ja juhlan kuvaus on mielenkiintoista, vaikka itseäni eivät loppumattomat pukujen ja sisustusten kuvailut aina niin jaksakaan kiinnostaa. Myös paikoin esiin tunkeva toisteisuus harmitti.

On aivan mahtavaa, miten ääni- ja e-kirjaformaatit ihan oikeasti antavat kirjoille uuden elämän. Viihdyin sarjan parissa mainiosti. On myönnettävä, että jossain vaiheessa huomasin olevani aivan koukussa. Kävin jo kurkkimassa Storytelin sivuilta, milloin seuraavan osan pitikään ilmestyä. Nyt ne ovat kaikki kuunneltavissa vaikka yhteen menoon.

Leila Tuure: Väistyvän veden kaupunki
Karisto 1998.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 8 h 32 min, kustantaja Word Audio Publishing.

Leila Tuure: Kauppamiesten sukua
Karisto 2001.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 10 h 47 min, kustantaja Word Audio Publishing.

Leila Tuure: Kauppamiehen tytär
Karisto 2003.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 10 h 26 min, kustantaja Word Audio Publishing.

Leila Tuure: Kauppamiehen perintö
Karisto 2004.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 11 h 21 min, kustantaja Word Audio Publishing.


Äänikirjatiedostot saatu arvostelukappaleina.

Sarjaan kuuluu vielä viideskin osa Hatuntekijä, jota toistaiseksi en ole kuunnellut. Sen päähenkilö on Weberin perheen entinen palvelijatar, ja tarina sijoittuu 1800-luvun alkupuolen Poriin.

Leila Tuure: Hatuntekijä
Karisto 2007.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 10 h 4 min, kustantaja Word Audio Publishing.

Arne Dahl: Vapaus

Ruotsalainen Arne Dahl on pitkän linjan dekkaristi, joka muutama vuosi sitten päätti uudistaa kirjoitustyylinsä ja aloittaa suositun A-ryhmänsä tilalle uuden, tiukkatahtisemman Berger & Blom -sarjan. Sarjan neljäs osa Vapaus on hiljattain ilmestynyt suomeksi. Se pääsi vähän yllättämään minut ilmestymisellään, sillä olin jotenkin kuvitellut, että sarja päättyisi kolmanteen osaansa. Kolme ensimmäistä romaania Rajamaat, Sydänmaa ja Äkkisyvä nimittäin muodostavat hyvin tiiviin kokonaisuuden, joissa juoni jatkuu suoraan kirjasta toiseen jopa niin, että suosittelisin niiden lukemista yhteen menoon.

Äkkisyvässä tuo juonilinjan tuntui tulevan päätökseensä ja asiat vaikuttivat asettuvan seesteisesti uomiinsa, joten erehdyin luulemaan sarjankin päättyvän. Mutta mitä vielä! Dahlilla oli takataskussaan jo uusi, mitä ilmeisimmin myös useamman teoksen mittainen pirullinen juonikuvio, joka tällä kertaa vaikuttaisi ainakin aloitusosan perusteella liittyvän enemmän Molly Blomin menneisyyteen kuin Bergerin, mutta saatan olla siinäkin vielä väärässä.

Vapaus alkaa runsaan puolen vuoden kuluttua Äkkisyvän päättymisestä. Seesteinen perheonni ei ole Bergeriltä onnistunut. Ex-vaimo suhtautuu mieheen edelleen kylmäkiskoisesti, eikä tutustuminen kaksospoikiinkaan ole sujunut toivotulla tavalla. Pahinta on kuitenkin, että työparin yhteistä lasta odottava Blom on päättänyt kadota miehen elämästä totaalisesti. Berger ei tiedä Mollyn ja mahdollisesti syntymässä olevan lapsen olinpaikkaa eikä ole kuullut heistä pihaustakaan kuukausiin.

Bergerin ja Blomin poliisiystävä Desire Rosenkvist kuitenkin etsii Bergerin käsiinsä ja toimittaa ilmiselvän itsetuhoisesti käyttäytyvän miehen psykoterapeutille. Terapeutilla käyminen ja asioistaan puhuminen tuntuukin auttavan yllättävän paljon. Nainen on erikoistunut hoitamaan raakaa väkivaltaa kohdanneita poliiseja ja seksuaalista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa kokeneita naisia.

Muutaman hoitokerran jälkeen terapeutti tarjoaa Bergerille työtä. Hänen asiakkaansa Nadja, joka on mitä ilmeisimmin itäeurooppalainen entinen prostituoitu, on kaapattu ja terapeutilta kiristetään rahaa. Jos kaappaaja ei saa rahojaan, terapeutti saa asiakkaansa irti leikatun pään. Johtolankoja on äärimmäisen niukasti ja aikaa vielä vähemmän, mutta terapeutin tarjoama palkkio on hulppea.

Samaan aikaan Desire Rosenkvist saa tutkittavakseen oudon rikossarjan, jonka uhrit löytyvät osa kerrallaan mereen upotettuina. Ruumiista on silvottu kokonaisia raajoja yhdellä iskulla. Kaikki löydetyt uhrit tuntuvat liittyvän venäläisiin järjestäytyneisiin rikollisiin. Kuka siivoaa rikollisorganisaatiota kovin ottein? Entä miksi juttu annetaan suoraan Desirelle ohi esimiehen?

Kuten sanottu, tämänkertainen pääjuonikuvio vaikuttaa liittyvän enemmän Molly Blomin menneisyyteen, johon kätkeytyykin melkoinen salaisuus. Luonnollisesti myös Desire Rosenkvistin tutkimukset kietoutuvat yhteen samaan juonikuvioon, ja kaikkien kolmen, niin Sam Bergerin, Molly Blomin kuin Desire Rosenkvistinkin henki on hiuskarvan varassa ennen kuin tapaus ratkeaa. Mutta Dahl ei olisi Dahl, jollei viimeisessä kappaleessa olisi tyrmäyskoukku, joka kääntää kaiken ylösalaisin ja jättää lukijan silmät selällään odottamaan jatkoa – jota tulee ensi vuonna!!

Dahlin uusi tyyli on todella tiukkatahtista trilleriä yhdistettynä pirullisen monimutkaisiin juonikuvioihin, joiden pyörteissä niin päähenkilöt kuin lukijaparkakin tuntuvat olevan lähinnä lastuja laineilla. Kirjoissa on myös runsaasti silmitöntä ja paikoin sadistista väkivaltaa, jonka kuvailu ei onneksi ole kaikkein brutaaleinta mutta joka varmasti ylittää monen lukijan sietokynnyksen reippaasti. Pitkästymään Bergerin ja Blomin kyydissä ei pääse, mutta kärryiltä putoaa kyllä herkästi.

Arne Dahl: Vapaus (Friheten)
Suom. Kari Koski.
Into 2020.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 13 h 22 min.

Nextoryn kokeilujakso.

Jane Harper: Luonnonvoimat

Australialaisen Jane Harperin toinen Aaron Falk -dekkari Luonnonvoimat ilmestyi suomeksi maaliskuussa. Esikoisdekkari Kuiva kausi on kahminut palkintoja englanninkielisessä kirjallisuusmaailmassa, eikä syyttä. Kuivuudessa kärvistelevä maaseutu on monella tavalla räjähdysherkkää, ja romaani alkaa puistattavalla kohtauksella. Pienen Kiewarran kaupungin tapahtumat nostavat myös Aaron Falkin menneisyydestä esiin asioita, jotka hän mieluiten olisi jo haudannut lopullisesti.

Luonnonvoimissa varsinainen rikosjuoni ei liity suoraan Melbournen keskusrikospoliisin talousrikosrikosyksikössä edelleen työskentelevään Aaroniin tai edes hänen työpariinsa Carmen Cooperiin. Kaksikko hälytetään paikalle, kun Giralangin ylängölle työyhteisönsä koherenssia kohottamaan lähteneestä viiden naisen ryhmästä kokoontumispaikalle saapuukin viiden sijasta neljä.

Yksi naisista, Alice Russell, on kadonnut viikonloppuvaelluksen aikana erämaahan. Viimeinen elonmerkki Alicesta on epäselvä puhelu, joka tuli hänen kännykästään Aaronille. Alice on ollut Aaronin ja Carmenin linkki tämän työpaikkaan, jonka omistajaperhettä he epäilevät talousrikoksista. Alice oli luvannut toimittaa poliisille tarvittavat asiakirjat. Liittyykö Alicen katoaminen jotenkin tähän kuvioon? Entä miksi Alicella oli kova kiire palata kaupunkiin jo sunnuntai-illaksi?

Jos Kuiva kausi alkoi veret seisauttavan räväkästi, käynnistyy Luonnonvoimat todella hitaasti. Hyvin pitkään on epävarmaa, onko mitään rikosta ylipäätään tapahtunut. Alice ei ole mitenkään pidetty työkaveri, ja itse asiassa juuri siksi hänet on valittukin viikonloppuvaellukselle talviseen erämaahan. Mutta olisiko joku neljästä muusta naisesta ottanut hänet hengiltä ja jos on, miksi ja miten?

Giralangin ylänkö aiheuttaa paikalle hälytetyissä poliiseissa epämiellyttäviä tuntemuksia, sillä parisen kymmentä vuotta aiemmin alueella riehui sarjamurhaaja, joka saalisti nuoria naisia. Yhtä neljästä uhrista ei koskaan löytynyt. Murhaaja saatiin aikanaan kiinni, ja hän on menehtynyt vankilassa. Mutta miehellä oli tiettävästi myös poika, jonka olinpaikka on tuntematon. Tarinan mukaan miehillä oli jonkinlainen piilopirtti ylängöllä, mutta poliisi ei ole sitä koskaan löytänyt. Liittyykö Alicen katoaminen jotenkin vanhoihin murhiin?

Harper purkaa tarinaa kahdesta suunnasta vuorotellen. Ensinnäkin seurataan Aaronin ja Carmenin työskentelyä, kun he seuraavat etsintöjen etenemistä ja puhuttavat muita yrityksen työntekijöitä ja johtoa. Toisessa tasossa seurataan naisjoukon vaellusviikonlopun etenemistä.

Aaron Falk on miellyttävä päähenkilö, ei liian traumatisoitunut mutta kuitenkin mielenkiintoinen. Hänen edesottamuksistaan lukee kyllä mielikseen. Harper kuvaa Australiaa kiinnostavasti, mistä erityiskiitos. Mutta Luonnovoimat on kokonaisuutena harmillisesti Kuivaa kautta laimeampi. Toivottavasti Harper parantaa tahtia taas seuraavissa kirjoissa.

Jane Harper: Luonnonvoimat (Force of Nature)
Suom. Tuulia Tipa.
Tammi 2020.
Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 11 h 16 min.

Nextoryn kokeilujakso.

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu

Norjalainen Heine Bakkeid vieraili viime syksynä Dekkarifestivaalilla, missä häntä tituleerattiin Norjan Stephen Kingiksi vuonna 2016 ilmestyneen esikoisdekkarinsa Meren aaveet perusteella. Meren aaveissa onkin ripaus yliluonnollista ainesta, joten ei vertailu aivan vailla pohjaa ole. Bakkeidin toisessa Thorkild Aske -dekkarissa Paratiisin kutsu ei varsinaisia kauhuelementtejä enää ole, jollei verrattoman sairasta murhaajaa sellaiseksi lasketa.

Bakkeidin rujoa sankaria Thorkild Askea on verrattu Jo Nesbøn Harry Holeen, ja kieltämättä yhtäläisyyksiä onkin. Asken ura poliisissa alkaa vedellä viimeisiään, ja psykiatrinsa Ulfin neuvosta hän on jättänyt työkyvyttömyyseläkehakemuksensa. Taustalla on kuolemankolari, jonka Aske vuosia sitten humalapäissään ajoi ja jossa kuoli hänen suuri rakkautensa Frei. Vankilassa Aske yritti ensimmäisen kerran itsemurhaa rankoin seurauksin. Sittemmin vammoja on kertynyt vielä lisääkin, joten miesraunio on pahanlaisessa kipulääkekoukussa.

Eläkepäätöstä odoteltaessa pitää kuitenkin jotain tehdä, ja Ulf suosittelee Askelle leppoisaa ja tuottoisaa keikkaa: huippusuosittu dekkarikirjailija Milla Lind tarvitsee apua tekeillä olevan dekkarinsa kanssa. Teoksessa käsitellään kahden kadonneen teinitytön tapausta, ja Asken tehtävänä olisi penkoa juttua ja mahdollisesti selvittää, mitä tytöille on tapahtunut. Lindin aiempi avustaja rikosasiantuntija Robert Riverholt on kuollut, kun hänen vakavasti sairas ex-vaimonsa on ampunut hänet keskellä katua.

Vaikka Thorkild Aske on enemmän tai vähemmän romuna sekä psyykkisesti että fyysisesti, Lindin dekkariprojekti haiskahtaa oitis hänen pettämättömään poliisinenäänsä. Lindin perhekuviot ovat lievästi sanoen kummalliset, eikä kirjailijan kiinnostus kadonneiden tyttöjen tapaukseen taida olla pelkästään ammatillista, ja tapauksen liepeillä pyörii myös kaksi poliisia avustamassa Lindiä. Edeltäjän kuolemakaan ei tunnu Asken mielestä ihan vedenpitävästi selitetyltä.

Pohjoismaisen dekkarityylin kaavoja noudattaen Bakkeid on punonut Asken pään menoksi melkoisen vyyhdin, jossa kietoutuvat yhteen Asken omat menneisyyden demonit, Lindin kadonneen tyttären tapaus sekä verrattain hyytävän sekopäinen sarjamurhaajakuvio. Välillä luistellaan vähän ohuellakin jäällä, kun Aske tekee ylivertaisia päätelmiään, mutta onhan hän saanut koulutuksensakin alansa parhailta ihan Yhdysvalloissa. Joka tapauksessa Bakkeid saattaa sankarinsa melkoisen kammottaviin tilanteisiin kerta toisensa jälkeen.

Tarinassa vuorottelee Asken minäkerronnan kanssa toinenkin ääni, jonka lukija pian päättelee hønefossilaisesta lastensuojelulaitoksesta kadonneeksi tytöksi, jonka tapaus on innoittanut Milla Lindiä uusimman dekkarinsa juonenpunonnassa. Rakenne ei ole nykydekkareissa mitenkään tuore tai poikkeuksellinen, pikemminkin päinvastoin.

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu (Møt meg i paradis)
Suom. Jonna Joskitt-Pöyry.
Into 2020. 398 s.
Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 10 h 30 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Nextoryn kokeilujakso.

Maria Adolfsson: Myrskyvaroitus

Rikoskomisario Karen Eiken Hornbyn sairausloma ja joulunvietto katkeavat, kun esimies pyytää häntä ottamaan johdettavakseen Nooröltä löytyneen ruumiin tapauksen tutkinnan. Karen ei ole varsinaisesti pahoillaan. Virkatehtävissä syksyllä satutettu jalka vihoittelee edelleen, mutta pää kaipaisi jo muuta ajateltavaa. Lisäksi jouluksi hänen luokseen on majoittunut aivan liikaa sukulaisia ja suojatteja.

Pomon mielestä Karen sopii tehtävään siksikin hyvin, että hänellä on sukua Nooröllä. Se pitää paikkaansa, mutta Karen ei ole käynyt isänsä pohjoisella kotisaarella vuosiin. Syy selviää lukijallekin tarinan mittaan. Nyt ei kuitenkaan enää voi väistellä, vaan on pakko poiketa Ingrid-tädin luona tervehtimässä. Karenille on epämieluisa yllätys, että yksi serkuista on mitä ilmeisimmin liittynyt saarella päämajaansa pitävään pahamaineiseen moottoripyöräjengiin. Vastaanotto ei siis ole pelkästään lämmin.

Noorö on Doggerlandin pohjoisin saari, joka on kärsinyt vuosia väestökadosta. Elinkeinoja ei oikein ole tarjolla. Perinteinen kalastus ei elätä, ja kaivos on lakkautettu vuosia sitten. Eniten työpaikkoja tarjoaa viskitislaamo. Ei siis ihme, että saaren nuoria miehiä houkuttaa myös moottoripyöräjengiin liittyminen.

Joulupäivän aamuna löydetään eläkkeellä olevan yliopiston opettajan ruumis hylätyn kaivoksen avolouhoksesta. Nopeasti käy ilmi, että vanha mies on ensin pahoinpidelty ja sitten työnnetty alas reunalta. Mutta kuka on halunnut murhata entisen biologin, joka on vanhuuden ratoksi keskittynyt tutkimaan kotisaarensa historiaa?

Tarvitaan vielä toinen murha, paljon rutiinipoliisityötä ja Ingrid-tädin paikallistuntemusta, ennen kuin Karen ryhmineen pääsee tekijän jäljille. Mutta onko murhaaja sittenkin ovelampi kuin poliisi?

Karenin pitää joulun välipäivät kiireisenä toinenkin tapaus. Hyvä ystävä on joitakin vuosia aikaisemmin avioitunut huippujuristin kanssa. Kaikki ei kuitenkaan ole avioliitossa kunnossa. Miten pelastaa vaimo ja lapset väkivaltaisesta perhehelvetistä, kun aviomiehellä on vaikutusvaltaisia suhteita vaikka muille jakaa? Tämä sivujuoni on raastava, mutta se vaikuttaa jonkinlaiselta pääjuonen lisätilkkeeltä.

Myrskyvaroitus on ruotsalaisen Maria Adolfssonin Doggerland-sarjan toinen osa. Harha-askeleessa jo tutustuttiin sekä kiehtovaan Doggerlandiin että vähän äkkiväärään ja räväkkään Karen Eiken Hornbyhyn, mutta kirjojen rikosjuonet ovat itsenäisiä ja kirjat voi kyllä lukea epäjärjestyksessäkin. Kolmas osa Meren ja pirun välissä on ilmestynyt tänä keväänä.

Adolfssonin Doggerland-dekkarit ovat kahden ensimmäisen osan perusteella kohtalaisen hyvää pohjoismaista tasoa. Väkivallalla ei mässäillä eikä inhottavuuksia kuvata, mutta päähenkilö joutuu kohtaamaan melkoisia kauhunhetkiä kummassakin tutkinnassaan, ennen kuin roistot on saatu käpälälautaan. Poliisiorganisaatiossa on runsaasti ikävästi käyttäytyviä pomoja ja kollegoja, mutta onneksi hyviäkin tyyppejä. Karen itse traumoineen ja menneisyyden painolasteineen on ihan siedettävä, ei liian ärsyttävä tai rasittava.

Adolfsson on siis luonut dekkareittensa miljöönkin itse, mikä tuo oman mausteensa tarinoihin. Harha-askeleeseen olisin toivonut vähän enemmänkin paikallisväriä, mutta Myrskyvaroituksessa kuva syvenee jo mukavasti.

Maria Adolfsson: Myrskyvaroitus (Stormvarning)
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom.
Tammi 2019.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi, kesto 12 h 41 min.

Äänikirja Nextoryn kokeilujakso.

Maria Adolfssonin Doggerland-sarja:

Harha-askel, Tammi 2019
Myrskyvaroitus, Tammi 2019
Meren ja pirun välissä, Tammi 2020

Keigo Higashino: Uskollinen naapuri

Yasuko Hanaokan elämä alkaa vihdoinkin olla mallillaan. Entinen työ baarin seuralaistyttönä on onnellisesti takana ja uusi työ bento-eväsrasioita myyvässä pienessä liikkeessä on alkanut sujua. Yksinhuoltajaäidille ja yläkouluikäiselle Misato-tyttärelle on järjestynyt mukavahko asuntokin työpaikan ja koulun lähistöltä.

Eräänä päivänä menneisyys saa Yasukon kuitenkin kiinni, kun hänen väkivaltaiseksi huijariksi paljastunut entinen miehensä Togashi ilmestyy ensin Yasukon työpaikalle ja myöhemmin naisten kotiin. Tilanne eskaloituu asunnossa nopeasti, ja pian Yasuko huomaa kauhukseen, että hän on tyttärensä avustamana kuristanut ex-miehensä kuoliaaksi kotatsun sähköjohdolla! (Kannattaa guuglata, millainen nerokas huonekalu kotatsu on. Itse en ollut sellaisesta ennen kuullutkaan!)

Juuri kun Yasuko on soittamassa poliisille aikomuksenaan tunnustaa rikoksen, ovelle koputetaan. Siellä on naisten seinänaapuri, lukion matematiikan opettaja Tetsuya Ishigami, joka tarjoaa naisille apua pulmallisessa tilanteessa. Jos Yasuko suostuu, Ishigami lupaa auttaa ruumiin hävittämisessä sekä alibin hankinnassa, mikäli sellaista tarvitaan. Hämmentynyt ja epätoivoinen Yasuko huomaa suostuvansa, koska oman syyllisyytensä paljastaessaan hän samalla paljastaisi myös tyttärensä.

Pian joen rannalta löytyy alaston miehen ruumis, jonka kasvot on murskattu ja sormenpäiden iho poltettu. Lähellä on selvästi yritetty polttaa uhrin vaatteet, mutta osa niistä on jäänyt tuhoutumatta. Paikalta löytyy myös varastetuksi osoittautuva polkupyörä. Näiden johtolankojen avulla rikosetsivä Kusanagi ja nuorempi rikosetsivä Kishitani nopeahkosti selvittävät uhrin henkilöyden ja ilmaantuvat Yasukon oven taakse esittääkseen hankalia kysymyksiä.

Japanilainen dekkarikirjailija Keigo Higashino on keikauttanut perinteisen dekkarijuonen nurinniskoin huippumenestyneessä läpimurtoteoksessaan Uskollinen naapuri. Lukija tietää syyllisen, tekotavan ja motiivin heti alussa, mutta jännitettäväksi jää, saako poliisi hänet kiinni ja jos saa, miten. Togashin murhan selvittely osoittautuukin poliiseille ällistyttävän kovaksi palaksi, ja Kusanagin on useaan kertaan poikettava tapaamassa ystäväänsä fysiikan apulaisprofessoria Manabu Yukawaa, jonka kanssa hänellä on tapana keskustella poikkeuksellisen vaikeista rikosarvoituksista.

Ällistyksekseen Yukawa tunnistaa Yasuko Hanaokan seinänaapurina asuvan Ishigamin, joka on ollut aikanaan hänen kurssitoverinsa yliopistossa. Yukawa ei ole kuullut Ishigamista vuosikausiin ja ihmettelee kovasti, miten tämä poikkeuksellisen nerokas matemaatikko on ajautunut vaatimattomaan opettajan virkaan. Yhteensattuma tuntuu merkitsevältä, ja Yukawa päättää pistäytyä tervehtimässä entistä opiskelutoveriaan.

Poliisi ei siis hellitä vaan jatkaa Yasukon piinaamista, vaikka tulokset ovat kerta toisensa jälkeen laihat. Naisen hermot kiristyvät uhkaavasti. Lisäksi hän on alkanut miettiä naapurinsa motiiveja. Mitä mies haluaa vastapalvelukseksi arvokkaasta avustaan?

Loppuvaiheissaan Uskollinen naapuri muuttuu jonkinlaiseksi kahden tasavertaisen neron, Ishigamin ja Yukawan, väliseksi piinaavaksi älyjen mittelöksi. Onnistuuko Ishigamin suunnitelma pelastamaan kauniin naapurin ja tämän tyttären murhasyytteestä? Entä miten käy Ishigamin itsensä? Kun Ishigamin juoni lopulta paljastuu lukijallekin, se lyö kunnolla ällikällä! Nerokasta, sanoisin.

Oli mukavaa lukea vaihteeksi oman vakiintuneen lukualueen ulkopuolelta tuleva dekkari. Japani ja japanilainen arki tulevat kirjassa hienosti esiin. Higashinon tyyli on ehkä aavistuksen turhankin älyllinen, sillä henkilöt jäävät melko etäisiksi, kylmiksi. Toisaalta kai kuuluu asiaankin, että murhan tehnyttä ja sitä piilottelevaa ihmistä kohtaan ei tunne valtavaa myötätuntoa, tai miestä, joka tarjoaa tässä kuviossa apuaan. Mutta tästä huolimatta halusin kovasti tietää, miten lopussa käy.

Keigo Higashino: Uskollinen naapuri (YŌGISHA X NO KENSHIN)
Suom. Raisa Porrasmaa.
Punainen silakka 2020. 287 s.

Ostettu.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.