Niko Rantsi: Sinun puolestasi vuodatettu

Keskusrikospoliisin rikosylikonstaapeli Niko Rantsin esikoisdekkari Sinun puolestasi vuodatettu edustaa totisenrealistista suomalaisen poliisidekkarin alagenreä. Sen ansiot eivät ole niinkään kimurantissa juonenkuljetuksessa tai moniulotteisessa henkilökuvauksessa, vaan pikemminkin järjestäytyneen rikollisuuden vaikean torjunnan ja arkisen poliisityön riskien ja kuormittavuuden esille tuonnissa.

Järjestyspoliisin luotettuna kenttäjohtajana työskentelevä Veli-Matti Suojanen on saanut riesakseen Pajusen, pikkurikollisen, joka ei säästele vaivojaan vainotessaan kohdettaan. Mies ilmestyy milloin lasten jääkiekkoharjoitusten katsomoon, milloin omakotitalon aidan taakse. Tilanne alkaa olla äärimmäisen stressaava, mutta silti Veli-Matti ei ole kertonut asiasta vaimolleen. Miehen omituinen käytös kummastuttaa kotona, eikä avioliitto ole parhaissa voimissaan.

Veli-Matin kokemia kauhunhetkiä kuvataan talveen ja kevääseen ajoittuvissa takaumissa. Toukokuussa Porkkalanniemestä löytyy väkivaltaisesti surmatun miehen ruumis, joka pian tunnistetaan Pajuseksi. Murhan tai tapon tutkinta etenee nihkeästi. Onko Veli-Matilla jotain tekemistä miehen kuoleman kanssa? Se kiinnostaa myös Espoon rikosyksikön ja KRP:n tutkijoita.

Toukokuussa Veli-Mattiin ottaa yhteyttä myös Tuija, Veli-Matin hyvän ystävän Jussin vaimo. Jussille ei kuulu hyvää. Pariskunta on hiljattain eronnut eivätkä Jussin firmankaan asiat ole oikein tolallaan, ja nyt Tuija on huolissaan Jussin uusista ystävistä. Tuija on nähnyt Jussin liikkuvan epäilyttävän Pertti Mäki -nimisen miehen kanssa. Ei kai Jussi ole sekaantunut rikollisiin puuhiin? Veli-Matti lupaa olla yhteyksissä Jussiin ja tunnustella tilannetta.

Kuten sanottu, varsinainen rikosjuoni ei ole kovinkaan kimurantti. Sen sijaan Rantsi paneutuu kuvaamaan sitä, miten helposti tavallinen poliisi voi tahtomattaan sotkeutua hankalaan verkkoon ja siitä irti pyristellessään sotkeutua yhä pahemmin sen lankoihin. Sattumalla on oma sijansa tapahtumissa, mutta myös Suomen pienuudella on osuutensa. On melkoisen mahdotonta karistaa vainoajia kannoiltaan ja samalla jatkaa tavallista työ- ja kotiarkea.

Lukija pääsee seuraamaan tapahtumia paitsi Veli-Matin, myös Jussin sekä Espoon poliisin vanhemman rikoskonstaapeli Tommi Malkin ja KRP:n rikosylikonstaapeli Katri Rautasen kautta. Poliisikolmikon yksityiselämääkin kuvataan jonkin verran, vaikka aika ohuiksi henkilöt vielä jäävät. Olisiko tässä kuitenkin tulevan poliisiromaanisarjan ydinjoukko?

Kuten tästä jutustani ehkä huomaa, en ollut Rantsin esikoisesta mitenkään hurmaantunut. Se avaa kyllä mielenkiintoisia ja aika kylmääviäkin näkymiä poliisin toiminnan sisälle, mutta kaunokirjallisesti sen ansiot jäävät vielä raakileeksi. Kliseisesti voisi jälleen todeta, että käsillä on lupaava esikoinen. Kunhan Rantsi saa henkilöihinsä vähän lisää lihaa ja verta, ollaan jo pitkällä. Juonenkäänteisiinkin saa mieluusti vielä lisätä muutaman kierteen ja vauhtia.

Niko Rantsi: Sinun puolestasi vuodatettu
Tammi 2020. 346 s.
Äänikirjan lukija Jarkko Pajunen, kesto 8 h 51 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Storytel. Kuuntelin alun, loppupuolen luin.

JP Koskinen: Hukkuva maa

Ihmisen suurimpia ongelmia on uskotella itselleen, ettei hänellä ollut ongelmia.
En halunnut langeta ilmeisimpään ansaan, joten olin kaivanut työhuoneeni hyllystä tyhjän muistikirjan ja kirjoittanut sen etulehdelle kolme tärkeää sanaa: Päässäsi on vikaa. Alleviivasin sanat kahteen kertaan, varmuuden vuoksi.

Ilmastonmuutoksen johtava tutkija ja asiantuntija Niklas Vaateri on alkanut turhautua. Vuosikymmenet hän kiertänyt maailmalla lukemattomissa konferensseissa ja seminaareissa kertomassa kylmiä faktoja ilmaston yhä pahenevasta tilasta, mutta laihoin tuloksin. Tuntuu, että kukaan ei halua kuunnella.

Kaikki ovat joko liian tyhmiä tai laiskoja ymmärtääkseen tilastoja ja mittaustuloksia, jotka puhuvat karua ja lahjomatonta kieltään. On mukavampaa maksaa kompensaatiomaksuja kuin oikeasti luopua mistään. Tämän kaiken Niklas myös avoimesti kertoo kaikille kuulijoilleen vähänkään piittaamatta siitä, kuinka arvovaltaista väkeä yleisössä kulloinkin istuu. Räväkkä ja suorapuheinen esiintymistapa on tehnyt Niklaksesta halutun esiintyjän mutta tuonut hänelle myös joukon vihamiehiä.

Työasioiden oheen Niklaksen arkeen putkahtaa uusi huoli, kun perheyrityksen huomiinsa saanut sisko Sandra pyytää Niklasta puhumaan perheen äidin kanssa. Olisi aika julistaa viisi vuotta aiemmin jäljettömiin kadonnut isä kuolleeksi, jota pesä saataisiin jaettua. Niklas tietää tehtävän toivottomaksi, mutta päättää kuitenkin yrittää siskonsa mieliksi.

Perheen yllätykseksi myös keskuspoliisi kiinnostuu uudelleen umpikujaan päättyneestä katoamistapauksen tutkinnasta. Jostain syystä erityisesti Santeri Sorakallio -niminen poliisi on kummallisen kiinnostunut Niklaksen tekemisistä isän katoamisen aikaan. Kansanedustajana toiminut isä osallistui Niklaksen kanssa samaan eduskunnan tilaisuuteen juuri ennen katoamistaan. Niklas lähti ainakin tietääkseen tilaisuudesta suoraan lentokentälle ja sieltä ilmastokonferenssiin Amsterdamiin. Mutta valitettavasti Niklaksella ei ole kovin varmoja muistikuvia juuri kyseisistä tunneista ja päivistä.

Niklas Vaateri on JP Koskisen uutuusromaanin Hukkuva maa minäkertoja. Olen tiennyt jo pitkään, että Koskisella on näpeissään laaja genrekirjo, ja tässä uutukaisessa sulautuvat hykerryttävästi yhteen dystopia, jonkinlainen scifin ja maagisen realismin yhdistelmä ja dekkari goottimaustein. Ainakin. Ohjenuoraksi lukijalle voisi antaa vinkin, että juuri mikään ei ole sitä, miltä ensivilkaisulla näyttää.

Romaanin miljöönä ovat lähitulevaisuuden Helsinki ja Tulisaari, Vaaterien kotipaikka. Ilmastonmuutos jyllää, ja merenpinta on jo noussut peittäen alleen Tulisaaren kartanon tiluksia niin, että paikasta on hyvää vauhtia tulossa nimensä mukaisesti saari. Itse kartanorakennuksen on suunnitellut peräti arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen, ja se vaikuttaa kuvauksen perusteella Hvitträskin upealta sisarelta. Lisää goottitunnelmaa tarinaan tuo Niklaksen sedän lähelle perustama yksityinen nyt jo parhaat aikansa nähnyt mielisairaala.

Oman tvistinsä tarinaan tuo Niklaksen ja Sandran pikkuveli Mikko, jolla on varpaiden väleissä ylimääräiset poimut. Miehen jalat ovat siis itse asiassa räpylät. Vesi onkin Mikolle tärkeä elementti, ja hänen erikoiselle mutta visusti salassa pidetylle oivalliselle kyvylleen on tarinassa tietysti käyttöä.

Koskinen tarjoaa vetävän ja yllätyksellisen tarinan ohessa tuhdin paketin ilmastonmuutostietoa ja pöllyttää Niklaksen suulla melkoisesti monia näkemyksiä ja mielipiteitä. Silti sävy ei tunnu saarnaavalta, koska Niklas on nokkelasti rakennettu henkilö järjettömine itsetuntoineen. Onko kaikki sittenkään ihan niin kuin Niklas väittää? Aika moni asia mitä ilmeisimmin on, mutta mitkä ja miten, se onkin sitten toinen kysymys.

Vaikka olen vannoutunut tiiliskiviromaanien ystävä, pidän myös siitä, ettei tarinoita turhanpäin venytetä ja paisutella. Koskisen ilmaisu on napakkaa, ja romaanin mitaksi riittää hyvin 230 sivua. Tarina laajenee mukavasti siirtyessään kansien välistä lukijan korvien väliin.

JP Koskinen: Hukkuva maa
Like 2020. 231 s.

Arvostelukappale.

Eva Frantz: Tästä pelistä pois

Vanhempi konstaapeli Anna Glad työskentelee pienen nimeämättömän suomenruotsalaisen rannikkokaupungin poliisissa rikostutkijana. Aiemmissa Anna Glad -dekkareissa Anna erosi puolisostaan ja rakastui uuteen mieheen, joka asuu ja työskentelee Tampereella. Nyt Anna on raskaana. Hän on pitkään toivonut lasta, mutta raskaus on tullut täytenä yllätyksenä, eikä Anna oikein pysty käsittelemään tilannetta. Käytännön asioiden ratkaiseminen lapsen isän kanssa on hankalaa, koska Anna ei halua tehdä päätöksiä. Hän haluaa olla poliisi, ei äiti! Tai oikeastaan Anna ei taida tietää, mitä haluaa.

Annan raskaus näkyy ja kuuluu siis pitkälle Eva Frantzin kolmannessa dekkarissa Tästä pelistä pois. Dekkari pyörii muutenkin vahvasti vanhemmuuden ja lasten ympärillä. On ylimääräinen vauva, jonka nuori äiti kauhukseen löytää oman lapsensa vierestä vaunuista ja jota kukaan ei kaipaa. On lapsettomuutta ja salattuja lapsia väärien kumppaneiden kanssa.

Tästä pelistä pois alkaa siis kohtauksella, jossa äiti jättää vaunuissa nukkuvan vauvansa hetkeksi kukkakaupan eteen. Kotipihalla häntä odottaa karmiva yllätys, kun hän poistaa kuomua peittävän kankaan. Herkullisesti asetelma on käänteinen kuin totutusti. Vauva ei olekaan kadonnut, vaan vaunuihin on ilmestynyt toinen vauva! Kenen lapsi on, ja miksi hänet on jätetty vaunuihin? Poliisi on ymmällään, varsinkin, kun kukaan ei kysele lapsen perään.

Samaan aikaan kaupunkia ja naapureitaan vuosikymmeniä valituksillaan ja kaiken totaalisella vastustuksellaan piinannut Börje Bohman on kadonnut. Bohmanin viimeisin jarrutusurakka on koskenut rakenteilla olevaa pyörätietä, jonka edestä hänen aikanaan komea mutta nyt pahasti rapistumaan päässyt omakotitalonsa on pakkolunastettu. Bohman ei kuitenkaan ole suostunut poistumaan talostaan, joten kaupungin rakennushanke seisoo aiheuttaen sekä kuluja että pilkkaa. Mutta nyt miehestä ei näy jälkeäkään. Vain kuivunut verilammikko on jäänyt ulko-oven eteen.

Kolmas juonihaara liittyy jääkiekkoilijamiljonääri Samuel Lindbergiin ja hänen Alison-vaimoonsa, jotka ovat muuttaneet paikkakunnalle saareen rakennutettuun hulppeaan huvilaan. Amerikkalainen vaimo kummastelee, millaiseksi hänen unelmien aviomiehensä on kotimaahan paluun jälkeen muuttunut: kylmäksi, kiukkuiseksi ja poissaolevaksi. Miten hankkia lapsia miehen kanssa, joka ei ole koskaan paikalla?

Kuten genren perinteisiin kuuluu, kaikki tämä liittyy lopulta yhteen. Mutta ennen kuin yhteydet selviävät lukijalle ja lopulta Annalle ja kumppaneillekin, ehtii tapahtua monenlaista niin varsinaiseen juonenkuljetukseen kuin henkilöiden yksityiselämäänkin liittyvää.

Anna Glad -dekkarit ovat varsin perinteisiä arvoitus- ja poliisidekkarin risteytyksiä. Pääasiassa leppoisissa tunnelmissa ratkotaan kimurantteja rikosvyyhtejä ilman turhaa välivallalla mässäilyä. Mukana on arjen ongelmia ja sen vastapainona ripaus romantiikkaa ja huumoria. Osa henkilöistä on piirretty karikatyyrimaisesti, kuten tällä kertaa uusi riikinkukkomaisesti tepasteleva kaupunginjohtaja Jasper Jokela.

Eva Frantz sai viime vuonna arvostetun Vuoden johtolanka -palkinnon sarjan kakkososasta Kahdeksas tyttö. Tästä pelistä pois on juonenpunonnaltaan vähintään sen veroinen, ellei parempi. Kunhan Annan raskauden paikoin yliampuvasta alleviivaamisesta pääsee yli, dekkari tarjoaa oivallista viihdettä.

Eva Frantz: Tästä pelistä pois (För han var redan dö)
Suom. Ulla Lempinen ja Arja Kantele.
S&S 2020. 383 s.

Arvostelukappale.

Anna Glad -sarja:

Sininen huvila
Kahdeksas neito
Tästä pelistä pois

Tommi Kinnunen: Pintti

Kirjasomessa huokaillaan kiivaasti ihastuksesta Tommi Kinnusen juuri ilmestyneen Ei kertonut katuvansa -romaanin äärellä. Se on toki omallakin lukulistallani, mutta tällä hetkellä kappaleeni on vielä kaupassa. Tunnen itseni todelliseksi perässähiihtäjäksi, sillä luin vasta pari viikkoa sitten Kinnusen kolmannen romaanin Pintti, joka ilmestyi alkusyksystä vuonna 2018. Senkin hankin itselleni heti tuoreeltaan, olinhan ollut täysin myyty Kinnusen esikoisromaanista Neljäntienristeys, eikä Lopottikaan ollut suinkaan mikään pettymys.

Lopulta Pintille sitten avautuikin oivallinen lukuhetki. Otin sen nimittäin mukaan muutaman päivän mittaiselle kesälomareissullemme, joka suuntautui tänä vuonna Kotkan, Kouvolan ja Tampereen suunnille. Matkasuunnitelmamme tarkentui luettavana olevan kirjan ansiosta vielä niin, että kotimatkalla poikkesimme Nuutajärven lasikylässä. Tienhaaran ohi olemme ajaneet lukuisia kertoja vuosien varrella, mutta nyt oli lopulta aika pistäytyä perillä saakka.

Käynti lasikylässä ja lasimuseo Prykärissä avasi romaania hienosti. Siellä pääsi omin silmin näkemään, millainen on esimerkiksi saviupokas, joita sokeutunut Huber romaanissa väsymättä valmistaa. Paikan päällä käynti myös antaa jonkinlaisen hahmon romaanin miljöön pohjapiirrokselle, sillä valitettavasti kirjassa ei ole karttaa Nuutajärven lasiruukin ja kartanon alueesta. Yllättävän usein muuten kaipaan karttaa lukemisen tueksi.

Nuutajärven lasikylän nettisivuilla oleva kartta.

Pintti on alaotsikkonsa mukaisesti kolmenpäivänromaani. Se kertoo kolmesta aikuisesta sisaruksesta Jussista, Helmistä ja Railista, jotka asuvat ja tekevät työtä Nuutajärvellä. Kukin sisar on vuoroin näkökulmahenkilönä kirjan osissa yhden päivän ajan. Jussin päivä on 23.6.1949, Helmin 31.1.1950 ja Railin 13.9.1951. Rakenne toimii loistavasti ja tekee romaanista samaan aikaan tiiviin ja ilmavan. Kuulostaa ehkä hämmentävältä, mutta näin sen koin.

Jussi on sisarussarjan vanhin mutta myös heikoin lenkki. Hänet on diagnosoitu kaatumatautiseksi ja heikkolahjaiseksi. Helposti omiin maailmoihinsa vajoava ja pelottavia kohtauksia saava hyväntahtoinen poika ja myöhemmin mies joutuu helposti julmastikin kiusatuksi. Vanhan perinteen mukaan ruukkiyhteisö kuitenkin pitää huolen omistaan, ja tehtaan disponentti on ottanut asiakseen huolehtia, että Jussillakin on aina jotain tehtävää tehtaalla.

Sisarukset asuvat yhdessä vanhassa kotimökissään, jota Helmin mies Reko on ryhtynyt laajentamaan. Pariskunnan on tarkoitus mennä naimisiin, kunhan laajennusosa valmistuu. Tilaa tarvitaan, koska Helmillä ja Rekolla on jo yhteinen pieni Saara-tyttö. Ahdas asuminen kiristää perheenjäsenten välejä, mutta rakentamiseen tarvittavien materiaalien hankkiminen on juuri päättyneen sodan takia vaikeaa.

Muutenkin sisarusten suhteissa tuntuu olevan jännitteitä. Jussista huolehtiminen tuntuu välillä ylimääräiseltä taakalta ja hänen toimensa, jotka usein päättyvät onnettomasti, kiusallisilta. Helmin ja Railin väleissä on muitakin kipeitä kohtia. Railin rempseä ja levoton elämänasenne harmittaa tunnollista ja rauhaa kaipaavaa Helmiä. Perheessä on paljon puhumattomia asioita ja salaisuuksiakin. Jokainen on rikki ja vereslihalla omalla tavallaan.

Kinnunen kuvaa lasinvalmistusta ja sen vaiheita tarkasti ja huolella. Olen lukenut mielipiteitä tästä, ja jotkut ovat sanoneet väsyneensä yksityiskohtaiseen työn kuvaukseen. Minua se ei pitkästyttänyt, oikeastaan kaikkea muuta. Romaanin tapahtumat sijoittuvat ajankohtaan, jossa lasinvalmistus koki merkittävän muutoksen. Taustalla ovat jo sota-ajan mullistukset, joissa perinteisesti hyvin jyrkkä jako miesten ja naisten tehtäviin tehtaalla murtui. Naisille oli iso pettymys, että sodan loputtua palattiin vanhoihin toimintamalleihin mitään puhumatta ja itsestään selvästi. Lasitehtaan tulipalo vuoden 1950 viimeisenä päivänä osoittautuu myös merkittäväksi vedenjakajaksi.

Kuten jo sanoin, mielestäni romaanin rakenne toimii oivallisesti. Kolme sisarusta ja kolme päivää runsaan puolentoista vuoden välein avaavat tarinaa juuri sopivasti. Lukija saa rakentaa paloista kokonaisuuden. Näkökulmavaihdokset valaisevat hienosti sitä, miten helposti teemme omia päätelmiämme ihan läheisimpienkin ihmisten ajatuksista ja tunteista virheellisin perustein, jos asioista ei ole ollut tapana puhua. Niin surullisen inhimillistä.

Pintti ei ole kovin iloinen tai toiveikas romaani. Sen kaikki osiot päättyvät jonkinlaiseen katastrofiin. Se myös kuvaa yhden pienoismaailman murrosta. Paluuta entiseen ei enää ole. Siihen liittyy paljon luopumista ja ikäviä tunteita, vaikka muutokset ovat väistämättömiä eivätkä tietenkään kaikilta osin lopulta huonoja. Nuutajärven lasikylän ankeanunelias tunnelma heinäkuun lopun torstaina oli omiaan vahvistamaan näitä tuntemuksia.

Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY 2018. 291 s.

Ostettu.

Kinnunen sai Pintistä Botnia-palkinnon v. 2019.

Kjell Westö: Tritonus

Kirjavuoden huipennus on yleensä alkusyksy, sillä elokuun alun ja lokakuun loppupuolen välisenä aikana ilmestynee edelleen suuri osa kotimaisista uutuuksista. Jos kirjavuoteen osuu vielä Kjell Westön uutuusromaanin ilmestyminen, voikin jo puhua erinomaisesta kirjasadosta.

Tällainen erinomainen kirjavuosi on meneillään parhaillaan, sillä noin viikko sitten ilmestyi Westön odotettu uutuus Tritonus. Onnekkaana sain sen tuoreeltaan käsiini ja otin sen oitis luettavaksi ohi yhä pitenevän lukujonon. Lukusuunnitelmia näemmä tehdään täällä vain, jotta niitä ei sitten kuitenkaan toteuttaisi.

Tritonus osoittautuikin kovaksi palaksi. Ihan alkajaisiksi oli nimittäin guugletettava, mitä romaanin otsikko oikein tarkoittaa, koska sana vilahtaa tekstissäkin hetimiten. Wikipedia kertoo seuraavaa:

Tritonus on musiikillinen intervalli, joka on laadultaan ylinouseva kvartti tai sen enharmoninen vastine, vähennetty kvintti. Tritonus on tasavireisessä järjestelmässä kolmen kokosävelaskelen suuruinen (tri + tonus)…

Aivan. Täydellisenä musiikkimaallikkona (kuuntelen kyllä sujuvasti eri lajeja, mutta teoriasta en tiedä mitään) en tullut valaistuksi. Wikipedia-artikkelin toisessa kappaleessa mainitaan kuitenkin mielenkiintoinen yksityiskohta, joka nousee esiin romaanissakin:

Dissonoivan luonteensa vuoksi tritonusta pidettiin keskiajalla paholaisena musiikissa ("diabolus in musica"), ja sen käyttö oli pannassa.

Myös tämä tieto on mielenkiintoinen:

Huomiota herättävän ja "räikeän" luonteensa vuoksi tritonusta käytetään yleisesti myös hälytys- ja varoitussignaaleissa. Esimerkiksi paloautojen ja muiden hälytysajoneuvojen äänimerkissä vuorottelee usein kaksi tritonuksen päässä toisistaan olevaa säveltä.

Näillä eväillä lähdin sukellukselle Tritonuksen maailmaan, ja näin jälkikäteen mietittynä siinä onkin oikeastaan aika hyvä opastus. Romaanissa on massoittain musiikkipuhetta, joka meni monesti yli ymmärrykseni ja sai vähän nolostumaan, koska se paljasti oman musiikkisivistymättömyyteni jokseenkin raa’asti.

Jossain vaiheessa aloin toivoa, että teoksen lopussa olisi jonkinlainen teosluettelo, jonka avulla voisi paikata pahimmat puutteet. Myöhemmin tajusin, että kuunneltavaa ja opiskeltavaa todellakin riittää, ennen kuin voin alkaa puhua vaikkapa Mahlerin tai Sibeliuksen sinfonioista tuttavallisesti pelkkien numeroiden avulla niin, että oikeasti tietäisin, miltä ne kuulostavat ja millainen niiden rakenne tai luonne on.

Paholaisen läsnäolokin teoksen pohjavirrassa tuntuu monin tavoin. Päähenkilöt taistelevat omien demoniensa kanssa, ja sivujuonteina ovat äärioikeistolaisuuden nousu, pakolaiskysymys, terrorismi, ilmastonmuutoksen aiheuttamat epämieluisat ilmiöt elinympäristössä, tyhjenevä maaseutu ja jopa pandemiat. Toinen päähenkilö kapellimestari Thomas Brander on nimennyt hulppean (tai hirveän) talonsakin Casa Tritonukseksi. Eli ei vähä mitään!

Thomas Branderilla on absoluuttinen sävelkorva, ja hän rekisteröi automaattisesti ympäristönsä ääniä, kuten ovikellojen soiton, sävelkulkuina. Hälytysajoneuvojen ääntäkin romaanissa kuullaan niin nykyhetkessä kuin muistoissa. Niistä on Branderilla erittäin ikäviä kokemuksia muutaman vuoden takaa, eivätkä painajaiset ota hellittääkseen.

Tritonuksen päähenkilöt ovat keski-ikäisiä miehiä, joista tulee sattumalta naapureita ja sitä kautta vähitellen myös ystäviä. Kapellimestari Thomas Brander rakennuttaa ökytalon (koska mikään ei tunnu riittävän täyttämään sisäistä tyhjiötä) saaristoon kolmen lossimatkan taakse upealle merenrantatontille. Kansainvälinen ura ja vanhemmilta saatu perintö ovat tuoneet varallisuutta, joka näkyy kauas ja pistää ikävästi joidenkin silmään. Naapuri Reidar Lindellin Villa Maja on huomattavasti vaatimattomampi, mutta niin on miehen urakin lähikaupungin lukion koulukuraattorina.

Kummallekin miehelle musiikki on tärkeä osa elämää. Brander luonnollisesti elää musiikin tekemisestä, mutta Lindellille se on enemmän rakas harrastus. Mies soittaa jo aikoja sitten perustetussa Rainbow-nimisessä harrastebändissä, joka tekee satunnaisia tanssikeikkoja paikallisissa ravintoloissa.

Näiden kahden miehen maailmat tuntuvat olevan mahdollisimman kaukana toisistaan, mutta yhdistäviä tekijöitä on lopulta tarpeeksi, kunhan ennakkoasenteet saadaan karistettua. Vaikeuksitta tämä ystävyys ei kuitenkaan synny, sillä kummallakin osapuolella on taipumusta melkoiseen omien tuntemusten ja vastapuolen sanomisten ja eleiden piilomerkityksien analysointivatulointiin.

Tritonus on hyvin miehinen romaani. Branderilla on takanaan joukko traumaattisia naissuhteita, joista viimeisimmästä hän ei tahdo päästä yli millään. Sitä edellinen on koitumassa hänen uransa tuhoksi. Lindell taas on leski, jonka rakastettu Madde-vaimo on äkillisesti kuollut muutamaa vuotta aiemmin. Lindellin on ollut vaikea päästä yli vaimon kuolemasta, ja hän on nostanut tämän jonkinlaiselle jalustalle, ainakin tyttären mielestä. Uuden suhteen aloittaminen on vaikeaa.

Romaanin miljöö on pieni saaristolaispaikkakunta isomman yliopistokaupungin kupeessa. Mihin se reaalimaailman kartalla sijoittuu, jää auki. Myös ajankohta on epämääräinen, jossakin aivan lähitulevaisuudessa, kun pandemia vielä on hyvin tuoreessa muistissa mutta ei enää paljoa vaikuta ihmisten arkielämään.

Kuten alussa sanoin, Tritonus osoittautui kovaksi palaksi, joka ei suostunut helposti nieltäväksi. Paikoitellen lukeminen tuntui rämpimiseltä, kun miehet vuorollaan pyörittelevät omia pulmiaan mielissään ja kappaleet jatkuvat tautta aukeama aukeaman perään. Juonta on kovin vähänlaisesti, oikeastaan vain sivujuonet varsinaisesti etenevät. Sen sijaan aiheita tuntuu olevan runsaasti, ehkä jopa liiaksi asti. Musiikista minua enemmän ymmärtävälle romaani antanee enemmän, vaikka ei se minuakaan kylmäksi jättänyt. Vähän surumieliseksi pikemminkin.  

Kjell Westö: Tritonus (Tritonus)
Suom. Laura Beck.
Otava 2020. 445 s.

Arvostelukappale.

Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Lyön, ja lyön uudelleen.
Lyön kunnes raivo ja suuttumus eivät enää nosta kättäni.
Siihen menee aikaa.
Päästän irti korvasta.

Antti Tuomaisen Jäniskerroin alkaa, kuten vetävän ja mustan huumorin värittämän dekkarin kuuluukin: vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen nuijii pimeässä seikkailupuisto SunMunFunissa kimppuunsa käyneen tuntemattoman miehen kovamuovisella jäniksenkorvalla kuoliaaksi ja kätkee sitten ruumiin Käyrän Kakun kahvilan arkkupakastimeen.

Miten kummassa värittömin ja kuivakoin kuviteltavissa oleva kaveri oikein päätyy moiseen absurdiin ja kammottavaan tilanteeseen? Koko aikuiselämänsä Henri Koskinen on elänyt säntillisesti ja ehdottoman suunnitelmallisesti, vakaasti ja harkiten. Työpaikalla vakuutusyhtiössä hänen tehtävänsä on ollut tilastomatematiikkaa hyödyntäen arvioida vakuutusten kannattavuutta. Kotonaan hänellä on seuranaan kissansa Schaupenhauer. Muuta hän ei elämältään kaipaa.

Mutta sitten vakuutusmatemaatikon elämän vakaa pohja alkaa järkkyä. Ensin hän saa tyrmistyksekseen potkut työpaikastaan, koska ei sopeudu pomonsa nykyaikaisiin johtamismenetelmiin. Sitten hänet saavuttaakin suruviesti. Juhani, Henrin veli, on yllättäen kuollut sydänkohtaukseen ja Henrin suureksi ällistykseksi testamentannut hänelle viimeisimmän yrityksensä eli seikkailupuisto SunMunFunin työntekijöineen ja muine velvoitteineen. Testamentin ohessa on vielä Juhanin kirje, jossa hän erikseen alleviivaa toivovansa, että Henri jatkaisi seikkailupuiston toimintaa eikä pistäisi sitä myyntiin.

Mutta Henri ei voi kuvitella itseään johtamassa jotain koko perheen huvip… ei kun seikkailupuistoa (on muuten aivan eri asia, kuten tulee lukijalle Henrin ohella selväksi!), vaan ajatuksena on selvittää yrityksen arvo ja päästä siitä eroon mitä pikimmin.

SunMunFunin henkilöstö tuntuu ainakin Henrin silmissä koostuvan mitä oudoimmista yksilöistä. Vastaanotossa Venla loistaa poissaolollaan päivästä toiseen, ja kiltti kiinteistönhoidosta vastaava Kristian hoitaa hänenkin työnsä omiensa ohessa. Mutta oikeasti Kristianin pitäisi olla koko firman toimitusjohtaja. Niin hänelle on kuulemma Juhani luvannut.

Seikkailupuiston turvallisuudesta vastaa armeijaunelmiinsa vajonnut Esa, lasten virikkeistä taas lastentarhanopettaja Samppa. Markkinointivastaava Minttu K. tuoksahtaa vahvasti lonkerolta jo aamuisin. Mielenkiitoisin on kuitenkin SunMunFunin juoksevista asioista ja päiväkassasta huolehtiva Laura, entinen taidemaalari.

Henri ei ehdi kunnolla edes tutustua uuteen yritykseensä, kun paikalle saapastelee epämieluisa vieras, Liskomies, kuten Henri tätä alkaa mielessään nimittää. Kaapinkokoisen ja puhumattoman seuralaisensa kanssa Henrin toimistoon pölähtänyt Liskomies kertoo Juhanin olevan hänelle velkaa huomattavan summan. Ja että velka on nyt siirtynyt Henrin maksettavaksi. Juhani ei olekaan ollut aivan niin varoissaan, kuin Henri on kuvitellut.

Koska Henrin sosiaaliset taidot ovat hyvin rajoittuneet, esimiestehtävien hoitaminen ottaa koville, eikä kommelluksilta vältytä. Rikolliset, jotka Henri on saanut niskaansa hönkäilemään, eivät ole kovin ymmärtäväisiä hekään. Henri huomaa olevansa pian kaulaansa myöden melkoisessa sopassa, johon hän ei olisi villeimmissä kuvitelmissaankaan ikinä uskonut joutuvansa. Pragmaattisesta ajattelusta ja matemaattisesta logiikasta on kuitenkin yllättävää hyötyä niin seikkailupuistoa johdettaessa kuin roistoja kuritettaessakin. Mutta Laura saa Henrissä heräämään jotakin täysin uutta ja odottamatonta. Todennäköisyyslaskentakaan ei auta kaikissa tilanteissa!

Henrin persoonallisuuden ja seikkailupuisto SunMunFunin välinen ristiriita on herkullinen ja luo Jäniskertoimeen kerrassaan riemastuttavan jännitteen. Tuomainen on kirjoittanut romaaniinsa melkoisen henkilökaartin, jonka jäsenten ominaisuuksilla herkutellaan oivallisesti. Henri joutuu hyvistä aikeistaan huolimatta myös melkoiseen kiipeliin, mutta lyö kyllä vastustajilleen luun kurkkuun verrattoman yllättävillä tempauksillaan. Mutta onnistuuko hän vetämään nenästä harmaata rikoskomisario Osmalaa, joka tuntuu harmillisesti putkahtavan paikalle kerta toisensa jälkeen kuin paraskin Columbo?

Antti Tuomainen on Mies joka kuoli -romaanistaan lähtien kirjoittanut sysimustan huumorin sävyttämiä dekkareita, ja Jäniskerroin jatkaa tätä sarjaa mainiosti. Tuomaisen rikosromaanien maailma on jollain kummallisella tavalla vähän vinossa. Huumori syntyy ristiriidasta, joka on päähenkilöiden vilpittömän oikeamielisten pyrkimysten ja heidän kiusakseen ilmaantuvien rikollisten toiminnan välillä. Päähenkilöt kokevat vääryyttä ja pyrkivät oikaisemaan tätä tavoilla, jotka yllättävät niin lukijan kuin tarinoiden konnatkin, ja välillä ehkä päähenkilöt itsensä.

Kuten monesti on tullut todettua, huumori on hankala juttu. Jos lukijan huumorimaku ei ole kirjailijan tyylin kanssa samalla aaltopituudella, ei ole oikeastaan mitään tehtävissä. Itse pidän kovasti Tuomaisen tavasta olla hauska. Se perustuu ennen kaikkea kerronnan lakonisen kielen ja toteavan tyylin ristiriidasta kuvattujen tapahtumien suhteen. Allekirjoitan mielihyvin The Timesin arvion, että Tuomainen on Euroopan hauskin kirjoittaja.

Antti Tuomainen: Jäniskerroin
Otava 2020. 343 s.

Ennakkokappale.

Antti Tuomaisen kirjat blogissani:

Veljeni vartija (2009)
Parantaja  (2010)
Synkkä niin kuin sydämeni (2013)
Kaivos (2015)
Mies joka kuoli (2016)
Palm Beach Finland (2017)
Pikku Siperia (2018)

Delia Owens: Suon villi laulu

Yhdysvaltalainen eläintieteilijä Delia Owens julkaisi esikoisromaaninsa Suon villi laulu miltei 70-vuotiaana. Romaani on ollut huima myyntimenestys, ja tätä kirjoittaessani (heinäkuussa 2020) se on ollut New York Timesin bestsellerlistalla yli 95 viikkoa ja pitää edelleen ykköspaikkaa kovakantisen kaunokirjallisuuden osiossa. Saamani ennakkokappaleen kannessa kerrotaan, että teosta on myyty jo yli kuusi miljoonaa kappaletta.

Ennen romaanin kirjoittamista Owens loi arvostetun ja palkitun uran Afrikan villieläinten, kuten leijonien, hyeenoiden ja norsujen, tutkijana. Aviomiehensä tutkija Mark Owensin kanssa hän asui yli kaksikymmentä vuotta Afrikassa tutkimustyön takia. Pariskunta on julkaissut yhteisestä työstään ja elämästään Afrikassa kolme tietokirjaa.

En kovin aktiivisesti seuraa kirjamaailman käänteitä Suomen ulkopuolella, mutta huomasin jossain vaiheessa viime talvena merkinneeni muistiin Owensin ja hänen romaaninsa kirjamuistivihkooni. Kun sitten sain Suon villin laulun ennakkokappaleen, ei se soittanut mielessäni mitään sen kummempia kelloja ennen kuin törmäsin tuttuni Facebook-päivitykseen. Kaverini suosituksesta päätin tarttua romaaniin hetimiten, ja hyvä niin, sillä tämä teos on mitä parhainta lomalukemista: juoni vetää, miljöö kiehtoo ja päähenkilön tarina koskettaa.

Kya Clark on seitsemänvuotias vuonna 1952, kun hän näkee äitinsä katoavan viimeisen kerran polunmutkan taakse. Kya on viisilapsisen perheen pahnanpohjimmainen, ja muut sisarukset ovat jo lähes aikuisia, vain Jodie-veli on enää murrosikäinen. Sodan vaurioittama isä ryyppää ja on juovuspäissään paha suustaan ja väkivaltainen, joten vanhemmat sisarukset häipyvät Pohjois-Carolinan rannikon marskilla sijaitsevasta hökkelistä yksi toisensa jälkeen, kunnes jäljellä ovat vain Kya ja arvaamaton isä. On vain ajan kysymys, milloin isä ei enää palaa välillä viikoiksi venyviltä ryyppyreissuiltaan.

Vuonna 1969 Barkley Coven pikkukaupungin vähän arveluttavan maineen erityisesti naisasioissaan kerännyt kultapoika Chase Andrews löytyy kuolleena rämeen reunalta. Chase on mitä ilmeisimmin pudonnut hylätystä palotornista. Ruumiin ympäriltä tai palotornista ei löydy jalan- tai sormenjälkiä, mutta kuolleen vaatteissa on vieraita kuituja. Mitä on tapahtunut? Onnettomuus, itsemurha vai murha? Pian kaupungissa alkavat kiertää huhut, että Chase on nähty useaan otteeseen yhdessä epäilyttävän Rämelikan kanssa. Onko omituinen suolla yksin asuva nainen tappanut Chasen?

Näitä kahta tarinaa ja aikatasoa Owens kuljettaa rinnan, kunnes ne odotetusti aikanaan yhdistyvät. Suolla itsekseen varttunut Kya pidätetään aihetodisteiden perusteella Chasen murhasta. Onko erikoisella nuorella naisella riittävästi ystäviä ja tukijoita pelastamaan hänet varmalta tuomiolta?

Juonivetoisen romaanin tarinasta ei oikeastaan kannata sen enempää tässä paljastaakaan, vaan jokainen lukija nauttikoon itse Owensin punomista käänteistä ja niiden tarjoamista oivalluksista. Kovin realistinen tarina ei ole, vaan paikoin jopa naiivi, mutta sen ei kannata antaa häiritä vaan pikemminkin päinvastoin, kannattaa heittäytyä satumaisen lumoavan tarinan vietäväksi.

Owens on upeasti hyödyntänyt tietämystään luonnosta, sen ihmeistä ja upeasta monimuotoisuudesta. Kya rakastaa kotikontujaan, Pohjois-Carolinan hyljeksittyä ja arvottomana pidettyä marskia ja rämeitä. Hänelle ne edustavat paratiisia ja turvapaikkaa, kotia. Eläinten ja kasvien maailmaan tutustuessaan hän on parhaimmillaan, ja hän tuntee olevansa osa luontoa. Kyan silmien kautta myös lukija saa sukeltaa kiehtovaan, elämää kuhisevaan mutta kovin herkästi haavoittuvaan ekosysteemiin. Tämä on ehkä lopulta romaanin paras ja pisimpään mieleen painuva anti.

Koskettavasti Owens myös kuvaa tytön ja nuoren naisen kaipuuta kuulua laumaan, saada osakseen rakkautta, hyväksyntää ja toisen ihmisen kosketusta. Erilaisuutta on kuitenkin vaikea hyväksyä ja heikommassa asemassa olevaa helppo haavoittaa, sen Kya saa kokea moneen kertaan karvaasti.

Ei ole yllätys, että tästä romaanista on tekeillä myös elokuva. Tarina ja maisema, johon se sijoittuu, ovat kuin tehtyjä valkokankaalle.

Delia Owens: Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing)
Suom. Maria Lyytinen.
WSOY 2020. 416 s.

Ennakkokappale.

Camilla Grebe: Varjokuvat

Camilla Grebe sai himoitun Pohjoismaiden parhaalle dekkarille myönnettävän Lasiavain-palkinnon vuonna 2017 ilmestyneestä dekkaristaan Lemmikki. Kylmän rauhallisesti Grebe kirjoitti sarjansa neljännestä osasta Varjokuvat vielä Lemmikkiäkin paremman rikosromaanin, ja palkintona oli jälleen Lasiavain tänä vuonna. Melkoinen suoritus, sanoisin!

Olen lukenut kaikki kolme Greben aiempaa dekkaria (Kun jää pettää alta, Lemmikki, Horros), ja luonnollisesti myös Varjokuvat oli lukulistallani. Kesän mittaan silmiini osui useita hyvin kiittäviä arvioita kirjasta, ja lopulta sain aikaiseksi pyytää arvostelukappaleen. Sain sen luettua juuri ennen tämänvuotisen Lasiavain-palkinnon jakoa, enkä voi muuta kuin todeta, että Varjokuvat on totisesti palkinnon ansainnut. Se on mielettömän kovatasoinen romaani, jossa on vahva persoonallinen ote, hyytävä juoni oveline koukkuineen ja kaiken huippuna yhteiskunnallinen taso, joka nivoutuu tarinaan saumattomasti.

Vuonna 1944 Tukholmassa tapahtuu raaka murha. Prostituutiolla itsensä ja lapsikatraansa elättänyt Märta Karlsson pahoinpidellään kuoliaaksi asunnossaan. Murhaaja naulaa Märtan kädet lattiaan ja tunkee kauhan hänen kurkkuunsa. Poliisin tullessa paikalle tapahtuu toinen väkivallanteko, ja poliisisisar Elsie Svenss saa surmansa. Sekä Märtan murhasta että Elsien taposta tuomitaan aikanaan Märtan väkivaltainen juoppo aviomies, mutta lukija tietää, että tuomion meni väärälle miehelle.

Märtan murha ja Elsien surullinen kohtalo ovat tarinan esinäytös. Ennen varsinaisen tarinan alkua kertoja ottaa puheenvuoron ja selostaa Elsien elämäntarinan. Sulhasensa kuoltua Elsie on synnyttänyt tyttären ja antanut tämän adoptoitavaksi. Tytär Britt-Marie saa kuulla biologisesta äidistään vasta täytettyään 18 vuotta. Äidin surullinen tarina saa Britt-Marien tekemään päätöksensä: hänestä tulee poliisi.

1970-luvun alkuvuosina ei ole helppoa olla nainen ja poliisi. Kaiken lisäksi Britt-Marie on vielä pienen Erik-pojan äiti. Joka tapauksessa Britt-Marie päätyy konstaapeliksi rikospoliisiin. Valitettavasti tutkintaryhmää vetävä komisario on vakaasti sitä mieltä, että on kammottava virhe päästää naisia poliiseiksi. He sopivat korkeintaan arkistoimaan ja kirjoittamaan muistioita puhtaaksi. Niitä töitä kiukun ja harmin kyyneleitä salaa nieleskelevä Britt-Marie joutuu totisesti tekemäänkin, vaikka Östertunan asuinalueella alkaa riehua Hornan murhaajaksi nimetty sarjamurhaaja.

Hornan murhaaja valikoi uhreikseen nuoria yksinhuoltajaäitejä, jotka asuvat saman Berlinparkenin lähistöllä kuin Britt-Mariekin miehensä ja poikansa kanssa. Kammottavinta on, että murhaaja tuntuu toistavan teoissaan Märta Karlssonin murhan yksityiskohtia. Naiset on raiskattu ja pahoinpidelty raa’asti, mutta sen lisäksi heidät on naulattu kämmenistään lattiaan ja heidän suuhunsa on tungettu esineitä. Voiko tekijä olla Märta Karlssonin ja Britt-Marien äidin tappaja?

Tarina jatkuu 1980-luvulle, ja keskiöön nousee nuori Hanne Lagerlind-Schön, joka aloittaa profiloijan uransa Tukholman poliisissa. Hänet kutsutaan apuun, kun yli kymmenen vuoden tauon jälkeen näyttää siltä, että Hornan murhaaja on aloittanut jälleen kammottavat murhansa. Voiko kyseessä olla sama tekijä kuin vuonna 1944 ja 1970-luvun alussa? Vai onko kyseessä matkija? Nuori ja kaunis Hanne saa katkeran osansa työelämän nurjasta puolesta sen lisäksi, että murhaaja niittää eloa.

Lopulta tarina loikkaa vuoteen 2019, kun Östertunasta löytyvät naisen jäännökset puretun rakennuksen perustusten alta. Tapaus päätyy Manfred Olssonin ja Malin Brundinin ryhmän tutkittavaksi, ja taas kysymys Hornan murhaajan henkilöydestä nousee esille. Malin on juuri palannut äitiysvapaalta töihin ja törmää yllätyksekseen samankaltaisiin ongelmiin kuin Britt-Marie lähes neljäkymmentä vuotta aikaisemminkin. Pomo ei tunnu hyväksyvän Britt-Marieta eikä siedä mitään viittauksia siihen, että pienen lapsen olemassaolo voisi vaikuttaa alaisen työhön. Malinin esimies on nainen.

Varjokuvat on rakenteeltaan omintakeinen ja taidokkaan koukuttava. Jo rakenne on kiinnostavasti toteutettu. Tarina etenee kronologisesti neljällä eli vuosikymmenellä, ja kertoja paikkaa väliin jäävät vuodet lyhyillä yhteenvedoilla. Lopussa paljastuu, kuka tarinaa kertoo. 

Rikosjuoni tasoineen on niin hyytävä, että teoksen nimeksi sopisi erinomaisesti ’Miehet jotka vihaavat naisia’. Nuori Hanne toteaakin murhia analysoidessaan, että murhaaja tai murhaajat ilmaisevat teoillaan äärimmäistä vihaa. Mutta murhien takana oleva henkilö tai henkilöt eivät ole ainoita, jotka vihaavat naisia. Heitä tuntuu olevan niin kodeissa kuin työpaikoillakin, kaikkialla. Tätä Grebe kuvaa erinomaisesti herätellen lukijaa huomaamaan yhteiskunnan muutoksen – tai muuttumattomuuden.

Kuka murhaaja sitten on? Ainakin minä tulin yllätetyksi.

Camilla Grebe: Varjokuvat (Skuggjägaren)
Suom. Sari Kumpulainen
Gummerus 2020. 461 s.

Arvostelukappale.

Timo Sandberg: Tilinteko ja Kostonkierre

Tuotteliaan dekkarikirjailija Timo Sandbergin uusi historiallinen Lahteen sijoittuva jännitysromaanisarja sai loistavan lähdön, kun jo aloitusosa Mustamäki (Karisto, 2013) sai arvostetun Vuoden johtolanka -palkinnon. Kirjassa tutustutaan lahtelaiseen etsiväkonstaapeli Otso Kekkiin, kaikin puolin rehtiin ja rauhalliseen poliisiin, jota eivät puoluepoliittiset tai aatteelliset kiihkoilut kiinnosta.

Otso asuu kaupungin laidalla Reunanpalstalla, työläiskaupunginosassa, joten työväestö on hänelle tuttua jo naapuruudenkin takia. Reunanpalstan väki tulee tutuksi lukijallekin. Sarjan kolme ensimmäistä osaa eli Mustamäki, Häränsilmä ja Murhakuja sijoittuvat 1920-luvun alkuun ja vuoteen 1930. Otson kautta päästään seuraamaan, miten poliisin tutkintamenetelmät kehittyvät, mutta myös, miten poliittiset jännitteet suoraan vaikuttavat myös lainvartijoiden arkeen, halusivatpa nämä tai eivät.

Otson yksityiselämääkin sarjassa jonkin verran seuraillaan. Aloitusosassa Otso on kolmikymppinen poikamies, mutta hän tutustuu Reunanpalstalle asettuneeseen venäläiseen Veraan, ja ajan mittaan heistä tulee pari. Murhakujassa pariskunta elelee edelleen susiparina, mutta tilannetta on vakiinnuttanut yhteinen poika Urho, joka on noin viisivuotias vuonna 1930. Veran tausta avaa monenlaisia mahdollisuuksia ajankuvan rakentamisessa, ja niitä Sandberg myös oivallisesti hyödyntää.

Olen Murhakujan luettuani uumoillut, että sarja kenties olisi päättynyt siihen. Onneksi olin kuitenkin väärässä. Otso Kekki -sarjaa mitä ilmeisimmin kirjoitetaan tai ainakin suunnitellaan Sandbergin työhuoneella parhaillaankin. Oivallisesti kirjailija on harpannut yli lähes koko 1930-luvun ja sijoittanut sarjan neljännen osan Tilinteko vuosiin 1939-40. Viides osa Kostonkierre jatkuu lähes suoraan Tilinteon tapahtumista ja sijoittuu välirauhan aikaan. Romaani päättyy tietoon jatkosodan alkamisesta.

Eletään siis jälleen erittäin vaikeita ja jännitteisiä aikoja. Sekä Tilinteon että Kostonkierteen alaotsikoksi on merkitty jännitysromaani, mutta en niitä varsinaisiksi jännitysromaaneiksi tai dekkareiksi vieläkään luokittelisi. Edelleenkin ne ovat lähinnä historiallisia poliisiromaaneja, mikäli luokitella halutaan. Kummassakin teoksessa mukana on myös rikossarja, jota ylietsiväksi kohonnut Otso Kekki kollegoineen selvittelee, mutta pääpaino on kuitenkin muualla, tavallisten lahtelaisten arjessa.

Tilinteossa Lahdessa ammutaan lyhyen ajan kuluessa kolme miestä. Tapaukset on lavastettu itsemurhiksi, mutta niin ylimalkaisesti, että Kekki ei sitä suostu nielemään. Miehillä tuntuu olevan yhteistä taustaa ja käy ilmi, että he ovat olleet myös yhteyksissä keskenään Lahdessa oleskellessaan. Hämmentävästi kahdelta uhrilta löytyy kommunistien kiellettyjä julkaisuja. Ovatko uhrit olleet tekemisissä myös Valtiollisen poliisin eli Valpon kanssa?

Kostonkierteessä Lahdessa murhataan raa’asti kaksi Valpon värväämää ilmiantajaa, mutta ensimmäisen uhrin kohdalla itsemurhalavastus on tehty niin taitavasti, että Kekkikin on epävarma. Vaisto kuitenkin sanoo, että kaikki ei ole kohdallaan. Se ei silti oikein riitä murhatutkinnan aloittamiseen. Mutta toinen saman kaavan mukaan toteutettu tapaus muuttaa kaiken.

Mutta kuten sanottu, murhat ja murhatutkinnat ovat kirjoissa lähes sivuosassa. Paljon keskeisempää on lahtelaisten arjen kuvaus. Ismo Torni on edennyt Rautateollisuuden pääluottamusmieheksi, kun sodan uhka on selvästi kasvamassa. Aatetoveriensa Anton Rimmisen ja Långin veljesten kanssa hän pohtii, miten menetellään, jos sota oikeasti alkaa. Miten voisi tarttua aseeseen ja surmata omia aateveljiään? Ismo päättää pian, että kutsuntailmoituksen saapuessa hän noudattaa määräystä. Eliisa-sisaren mies Anton sen sijaan päättää paeta.

Poliiseille on sälytetty paljon väestönsuojelutehtäviä sodan aikana. Ismon vaimo Silja on lotta ja toimii ilmavalvontatehtävissä. Sitä kautta lukija pääsee seuraamaan myös Lahden ankaria pommituksia kuin aitiopaikalta.

Kiristyvä poliittinen ilmapiiri näkyy poliisin arjessa kuitenkin selvimmin Valpon toiminnan aktivoitumisena. Ylhäältä kehotetaan toistuvasti poliisia toimimaan yhteistyössä Valpon kanssa. Lahden poliisiasemalle asettuvat Karl Mannelin ja Torsti Teräväinen, joilla kummallakin on henkilökohtaisia kaunoja Lahden kommunisteja kohtaan. Teräväinen on syyllistynyt kansalaissodan aikana veritekoon, joka ei ole lahtelaisilta unohtunut. Mannelin taas on ollut sodassa valkoisten puolella ja joutunut sen takia koville yrittäessään jatkaa työskentelyään lahtelaisissa tehtaissa.

Kekki tuntee kasvavaa vastenmielisyyttä Valpon miesten toimintaa kohtaan. Yhtään asiaa ei paranna, että Vera on yksi Valpon silmätikuista. Venäläinen nainen asuu poliisin kanssa samassa taloudessa. Se jos mikä vaikuttaa valtion kannalta epäilyttävältä ja vaaralliselta. Lisäksi kummassakin murhatutkimuksessa Mannelinin ja Teräväisen nimet pulpahtelevat pintaan epäilyttävän usein, mutta johto ei anna mahdollisuutta kuulustella miehiä. Jatkosodan lähestyessä myös Valpon otteet kovenevat.

Pidän kovasti Otso Kekistä ja hänen lähipiiristään. Sandberg on onnistunut luomaan henkilöistään aitoja ja inhimillisiä. Aatteen palo on joissakin vahva, mutta aatteen oppien mukaan eläminen on välillä vaikeaa ellei mahdotonta. Arjen velvoitteet kahlitsevat monia, ollaanpa sitten millä puolella hyvänsä. Henkilökuvauksessa on myös lämmintä huumoria ja rakkautta.

Timo Sandberg: Tilinteko
Karisto 2018. 384 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 9 h 6 min.

Painettu kirja ostettu, äänikirja Storytel.

Timo Sandberg: Kostonkierre
Karisto 2020.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 8 h 39 min.

Storytel.

Otso Kekki -sarja:

Mustamäki
Häränsilmä
Murhakuja
Tilinteko
Kostonkierre

P.S. Jos tykkäät Otso Kekki -sarjan tyylisistä kirjoista, suosittelen ainakin Mikko Porvalin Karelia Noir -sarjaa

Sinisen kuoleman kuva
Veri ei vaikene
Kadonneen kaupungin varjo

sekä Pekka Hyytin Tampereelle sijoittuvia historiallisia dekkareita

Tummat pilvet eilisen
Musta talvi

ja Timo Saarron sarjaa

Kuoleman kuukausi
Kevään varjo 
Kivikalmisto

Esmeralda Santiago: Sokeriplantaasin valtiatar

Tilasin alkukesästä Bazarilta kirjapaketin, johon valkkasin mielestäni vähän itselleni erilaista luettavaa. Tarkoituksena oli lukea vaihteeksi jotain vähän keveämpää, jolla saisi ajatukset mukavasti nollattua tai ainakin irti tästä riivatusta koronapaniikin lietsonnasta. Lucinda Rileyn Perhosten huone toimikin aika hyvin, mutta Esmeralda Santiagon Sokeriplantaasin valtiatar ei aivan niin hyvin kuin teoksen romanttisen ulkoasun perusteella arvelin. Itse asiassa koleran iskiessä haciendalle ja saaren kaupunkeihin tunnelmat alkoivat liikaakin muistuttaa nykyuutisointia.

Sokeriplantaasin valtiattarella tarkoitetaan romaanin päähenkilöä eli espanjalaisen ylimystöperheen tytärtä Anaa, joka päätyy Puerto Ricoon aviomiehensä Ramónin ja tämän identtisen kaksosveljen Inocenten kanssa. Kolmikko ottaa haltuunsa miesten suvun omistaman laiminlyödyn sokeriplantaasin kunnianhimoisena suunnitelmanaan saada se tuottavaksi viidessä vuodessa. Tila nimetään uudestaan Los Gemelosiksi.

Ajatus on lähtöisin Analta, joka on innokkaasti tutkinut sukunsa miesten tarinoita valtamerentakaisista rikkauksista. Amerikka väikkyy Anan silmissä jonkinlaisena paratiisina, jossa hän voisi vapaasti toteuttaa haaveitaan. Ramón ja Inocente, erottamattomat veljekset, lumoutuvat Anan kuvaamasta seikkailusta ja taivuttavat rikkaat vanhempansa suunnitelman taakse.

Todellisuus iskee nuorten kasvoille rajusti. Sokeriruo’on viljely ja sadonkorjuu ovat vaativaa ja raskasta työtä. Työvoimana ovat orjat. Koko tila on huonossa hoidossa, ja entistä tilanhoitajaa on huijattu muun muassa orjakaupoissa. Koneet ja rakennukset ovat kelvottomassa kunnossa. Jos kaikkea ei valvoisi pätevä tilanhoitaja Severo Fuentes Arosemeno, mistään ei tulisi mitään. Mutta Ana ei suostu luopumaan unelmastaan. Vaikka orjien käyttäminen työvoimana tuntuu aluksi vastenmieliseltä, oppii hän pian suhtautumaan heihin omaisuutena eikä ihmisinä. Los Gemelos on hänen kohtalonsa.

Ana on teoksen ihmispäähenkilö, mutta lopulta hän on vain väline, jonka avulla kirjailija Esmeralda Santiago kuvaa Puerto Ricon kipeää ja riipaisevaa historiaa. Espanja käytti siirtomaataan häikäilemättä hyväkseen riistäen kaiken irti lähtevän emämaalle suostumatta kehittämään saaren oloja. Valkoisen siirtoväen keskuudessa iti itsenäisyyshaaveita ja afrikkalaistaustainen orjaväestö luonnollisesti haaveili myös vapaudesta. Kummallekaan sitä ei haluttu antaa, koska taloudelliset tappiot olisivat olleet liian suuria.

Santiago kuvaa vastenmielistä järjestelmää tarkkanäköisesti. Isännät osasivat loistavasti perustella itselleen oman toimintansa oikeutuksen. Pelko kuitenkin hiipi arvaamatta pintaan yhä uudelleen. Omaakin väkeä jouduttiin jatkuvasti valvomaan ja pitämään tarkasti tiukassa kurissa.

Anan ja Los Gemelosin tarina on kiehtova. Santiago on kutonut Anan elämänvaiheista poikkeuksellisen juonikudelman, josta ei dramatiikkaa ja yllätyskäänteitä puutu. Silti tai sen vuoksi Ana ja muutkin romaanin henkilöt jäävät lopulta lukijalle valitettavan etäisiksi. Anankaan sisäiseen maailmaan ei päästä kunnolla käsiksi, mikä on oikeasti iso harmi. Santiago ei ole malttanut jättää opettavaa otettaan tarpeeksi sivuun, vaan historian käänteet saavat monin paikoin liikaa tilaa ja ne tunkevat etualalle. Orjuudesta ja ihmisoikeuskysymyksistäkin olisi ehkä saanut enemmän irti kaunokirjallisin keinoin, vaikka vaikuttavasti niitä nytkin käsitellään.

Vaikuttavasti Santiago kuvaa myös Puerto Ricon upeaa ja samalla ankaraa luontoa. Maisemat ovat henkeäsalpaavat, mutta sitten iskee hurrikaani tai jokin muu luonnonkatastrofi ja pistää kaikki polvilleen hetkessä. Kuten alussa totesin, myös kulkutaudit riivaavat saaren asukkaita. Kolera raivoaa Los Gemelosilla mutta myös kaupungeissa. Koska kaupunkien köyhissä osissa tauti riehuu pahiten, päätetään ne polttaa maan tasalle. Jopa Ana kauhistuu tätä. Mihin ihmiset sitten joutuvat? Kysymys ei kiinnosta päättäjiä. Köyhyys ja kurjuus ovat ihmisten omaa syytä.

Sokeriplantaasin valtiatar ei siis tarjonnut sellaista romanttista helppoa viihdettä kuin sen kannen ja nimen perusteella odotin. Itse asiassa romaanin alkuperäinen nimi Conquistadora on hyvinkin kuvaava nimitys Anasta. Ei kirja silti ollut pettymys. Karibianmeren saarten historia ei ollut minulle entuudestaan juurikaan tuttua, mutta nyt sain rautaisannoksen ainakin yhden pienen kolkan osalta.

Esmeralda Santiago: Sokeriplantaasin valtiatar (Conquistadora)
Suom. Hilkka Pekkanen.
Bazar 2020. 560 s.

Ostettu.