Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Lyön, ja lyön uudelleen.
Lyön kunnes raivo ja suuttumus eivät enää nosta kättäni.
Siihen menee aikaa.
Päästän irti korvasta.

Antti Tuomaisen Jäniskerroin alkaa, kuten vetävän ja mustan huumorin värittämän dekkarin kuuluukin: vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen nuijii pimeässä seikkailupuisto SunMunFunissa kimppuunsa käyneen tuntemattoman miehen kovamuovisella jäniksenkorvalla kuoliaaksi ja kätkee sitten ruumiin Käyrän Kakun kahvilan arkkupakastimeen.

Miten kummassa värittömin ja kuivakoin kuviteltavissa oleva kaveri oikein päätyy moiseen absurdiin ja kammottavaan tilanteeseen? Koko aikuiselämänsä Henri Koskinen on elänyt säntillisesti ja ehdottoman suunnitelmallisesti, vakaasti ja harkiten. Työpaikalla vakuutusyhtiössä hänen tehtävänsä on ollut tilastomatematiikkaa hyödyntäen arvioida vakuutusten kannattavuutta. Kotonaan hänellä on seuranaan kissansa Schaupenhauer. Muuta hän ei elämältään kaipaa.

Mutta sitten vakuutusmatemaatikon elämän vakaa pohja alkaa järkkyä. Ensin hän saa tyrmistyksekseen potkut työpaikastaan, koska ei sopeudu pomonsa nykyaikaisiin johtamismenetelmiin. Sitten hänet saavuttaakin suruviesti. Juhani, Henrin veli, on yllättäen kuollut sydänkohtaukseen ja Henrin suureksi ällistykseksi testamentannut hänelle viimeisimmän yrityksensä eli seikkailupuisto SunMunFunin työntekijöineen ja muine velvoitteineen. Testamentin ohessa on vielä Juhanin kirje, jossa hän erikseen alleviivaa toivovansa, että Henri jatkaisi seikkailupuiston toimintaa eikä pistäisi sitä myyntiin.

Mutta Henri ei voi kuvitella itseään johtamassa jotain koko perheen huvip… ei kun seikkailupuistoa (on muuten aivan eri asia, kuten tulee lukijalle Henrin ohella selväksi!), vaan ajatuksena on selvittää yrityksen arvo ja päästä siitä eroon mitä pikimmin.

SunMunFunin henkilöstö tuntuu ainakin Henrin silmissä koostuvan mitä oudoimmista yksilöistä. Vastaanotossa Venla loistaa poissaolollaan päivästä toiseen, ja kiltti kiinteistönhoidosta vastaava Kristian hoitaa hänenkin työnsä omiensa ohessa. Mutta oikeasti Kristianin pitäisi olla koko firman toimitusjohtaja. Niin hänelle on kuulemma Juhani luvannut.

Seikkailupuiston turvallisuudesta vastaa armeijaunelmiinsa vajonnut Esa, lasten virikkeistä taas lastentarhanopettaja Samppa. Markkinointivastaava Minttu K. tuoksahtaa vahvasti lonkerolta jo aamuisin. Mielenkiitoisin on kuitenkin SunMunFunin juoksevista asioista ja päiväkassasta huolehtiva Laura, entinen taidemaalari.

Henri ei ehdi kunnolla edes tutustua uuteen yritykseensä, kun paikalle saapastelee epämieluisa vieras, Liskomies, kuten Henri tätä alkaa mielessään nimittää. Kaapinkokoisen ja puhumattoman seuralaisensa kanssa Henrin toimistoon pölähtänyt Liskomies kertoo Juhanin olevan hänelle velkaa huomattavan summan. Ja että velka on nyt siirtynyt Henrin maksettavaksi. Juhani ei olekaan ollut aivan niin varoissaan, kuin Henri on kuvitellut.

Koska Henrin sosiaaliset taidot ovat hyvin rajoittuneet, esimiestehtävien hoitaminen ottaa koville, eikä kommelluksilta vältytä. Rikolliset, jotka Henri on saanut niskaansa hönkäilemään, eivät ole kovin ymmärtäväisiä hekään. Henri huomaa olevansa pian kaulaansa myöden melkoisessa sopassa, johon hän ei olisi villeimmissä kuvitelmissaankaan ikinä uskonut joutuvansa. Pragmaattisesta ajattelusta ja matemaattisesta logiikasta on kuitenkin yllättävää hyötyä niin seikkailupuistoa johdettaessa kuin roistoja kuritettaessakin. Mutta Laura saa Henrissä heräämään jotakin täysin uutta ja odottamatonta. Todennäköisyyslaskentakaan ei auta kaikissa tilanteissa!

Henrin persoonallisuuden ja seikkailupuisto SunMunFunin välinen ristiriita on herkullinen ja luo Jäniskertoimeen kerrassaan riemastuttavan jännitteen. Tuomainen on kirjoittanut romaaniinsa melkoisen henkilökaartin, jonka jäsenten ominaisuuksilla herkutellaan oivallisesti. Henri joutuu hyvistä aikeistaan huolimatta myös melkoiseen kiipeliin, mutta lyö kyllä vastustajilleen luun kurkkuun verrattoman yllättävillä tempauksillaan. Mutta onnistuuko hän vetämään nenästä harmaata rikoskomisario Osmalaa, joka tuntuu harmillisesti putkahtavan paikalle kerta toisensa jälkeen kuin paraskin Columbo?

Antti Tuomainen on Mies joka kuoli -romaanistaan lähtien kirjoittanut sysimustan huumorin sävyttämiä dekkareita, ja Jäniskerroin jatkaa tätä sarjaa mainiosti. Tuomaisen rikosromaanien maailma on jollain kummallisella tavalla vähän vinossa. Huumori syntyy ristiriidasta, joka on päähenkilöiden vilpittömän oikeamielisten pyrkimysten ja heidän kiusakseen ilmaantuvien rikollisten toiminnan välillä. Päähenkilöt kokevat vääryyttä ja pyrkivät oikaisemaan tätä tavoilla, jotka yllättävät niin lukijan kuin tarinoiden konnatkin, ja välillä ehkä päähenkilöt itsensä.

Kuten monesti on tullut todettua, huumori on hankala juttu. Jos lukijan huumorimaku ei ole kirjailijan tyylin kanssa samalla aaltopituudella, ei ole oikeastaan mitään tehtävissä. Itse pidän kovasti Tuomaisen tavasta olla hauska. Se perustuu ennen kaikkea kerronnan lakonisen kielen ja toteavan tyylin ristiriidasta kuvattujen tapahtumien suhteen. Allekirjoitan mielihyvin The Timesin arvion, että Tuomainen on Euroopan hauskin kirjoittaja.

Antti Tuomainen: Jäniskerroin
Otava 2020. 343 s.

Ennakkokappale.

Antti Tuomaisen kirjat blogissani:

Veljeni vartija (2009)
Parantaja  (2010)
Synkkä niin kuin sydämeni (2013)
Kaivos (2015)
Mies joka kuoli (2016)
Palm Beach Finland (2017)
Pikku Siperia (2018)